Ihan aikuismaista hulluttelua

Yleisen vessan edessä näkyy usein näitä varoituksia - ihan syystä

Kukkia temppeliin

Lisää kuvateksti



Nuorisomuotia Pekingissä

Maanantai-iltana viestailin ystäväni kanssa. Touhukkaina suunnittelimme jouluostosreissua yhteen Pekingin tunnetuimmista ostoskeskuksista, turistien ja paikallisten paratiisiin Silk Street Marketille. Olen vain kerran aikaisemmin käynyt siellä, piipahtanut kovalla kiireellä yhdessä ”kashmir”-kaupassa, ja sinne piti nyt päästä paremmalla ajalla. Onhan joulu tulossa…

Kalenteriini vilkaisematta sovimme ostosreissun ajoittuvaksi kiinantuntieni jälkeen. Samanaikaisesti lähettelin viestejä myös lasteni koulukaverien äitien kanssa. Aikomuksemme oli muuttaa normaalia tiistaiohjelmaamme osallistuaksemme vanhempainyhdistyksen järjestämälle kokopäiväretkelle. Kiinantunnin jättäisimme kokonaan väliin… Missään vaiheessa en tajunnut (taaskaan!) aikatauluttavani ohjelmia päällekkäin!

Kun vielä illalla kymmenen aikaan talossamme oli täysi tohina päällä: opiskelin vierasta kieltä yhden lapsen kanssa, autoin toista taikinan lopun leipomisessa lusikkaleiviksi, valmistelin diaa yhdelle työkaverille ja toista tiedostoa lähetettäväksi toiselle työtoverilleni. Samanaikaisesti vieläpä testasin termospulloja ja tein inventaariota glögitarpeista, koska  hyväntekeväisyysmyyjäisetkin ovat taas ovella. Elämäni katastrofinainekset olivat siis taas kasassa.

Painoin kaksi kertaa sähköpostin lähetä-nappulaa. Sinne lähti liitteenä dia yhdelle työkaverille ja tiedosto toiselle. Aamulla luin työkaverin lähettämän viestin: email oli tullut tyhjänä perille eikä enää ollut aikaa lähettää uudestaan. Samanaikaisesti aloin ihmettelemään, kuinka kummassa pystyn olemaan kahdessa paikassa samanaikaisesti. Onneksi lusikkaleivät eivät sentään palaneet vaan onnistuivat jopa erinomaisesti, marsipaanilla täytetyistä tuli vähintään yhtä hyviä kuin hilloilla täytetyistä.

Mustin mielin lähdin matkaan, varustautuneena lämpimin vaatekerroin. Päämäärästämme ei ollut mitään tietoa, kyseessä oli vuosittainen yllätysretki. Edellinen oli tosin järjestetty kaksi vuotta sitten, koska viime vuonna se jouduttiin perumaan punaisen saastevaroituksen vuoksi.

Meidät jaettiin ryhmiin, joista jokainen sai olympiatehtävän ja kassin. Kunkin ryhmän tehtävänä oli matkustaa julkisilla sille osoitettuun paikkaan Pekingissä ja todistaa kaupungin olevan valmis isännöimään talviolympialaiset 2022. Tämä piti osoittaa tietyn talviolympialaislajin ja ryhmän kuvaaman videon avulla. Kassista löytyi videon tekemiseen tarvittavaa rekvisiittaa.

Ryhmämme laji oli taitoluistelu ja paikkana lama- ja kunfutselaistemppelit. Kassista löytyi balleriinan puku ja trikoot sekä kaksi paria pahvisia luistimia, joihin kaksi ryhmämme jäsentä pukeutui. Kolmas kantoi olympiatulta. Me loput saimme lippuja liehuttaaksemme ja kannustaaksemme. Lisäksi tehtävänämme oli pyytää kiinalaisia mukaan videolle näyttämään pisteet taitoluistelijoiden suorituksesta.

Lopputulos oli tietysti hulvattoman hauska, saimme mukaamme sekä kiinalaisia nuoria, jotka olivat heti mukana jutussa, että ryhmän vanhempia kiinalaisia, jotka suostuivat kummastellen mukaan, mahtoivatko edes ymmärtää mistä oli kyse. Sitä en tiedä, kuinka ryhmämme kiinalainen mahtoi selittää heille asian.

Jäyhänä luterilaisena tosin mietin, mennäänkö hyvän maun rajoilla, kun tehdään hassutteluvideota toisen uskonnon melkein pyhällä alueella. Ainahan joku voi kokea sen pilkaksi. Toisaalta seurueeseemme kuului kiinalainen nainen, kertomansa mukaan vieläpä sukua suorassa polvessa itselleen Kungfutselle, jonka temppelin edessä kuvasimme, ja hän oli täysillä mukana jutussa. Ja suurin osa paikallisista seurasi kuvaustouhujamme lähinnä uteliaina hymy huulilla. Ja tuskin kukaan kokee herttaisia balleriinoja rienaukseksi.

Parin tunnin filmauksen jälkeen ja videon lähetettyämme saimme viestinä ohjeen suunnata Lost Heaveniin, joka on paljon suositeltu, korkeatasoinen kiinalaisravintola ja johon olen toivonut pääseväni. Skoolattuamme aulassa sampanjalla siirtyivät muut kisaajat ruokailemaan ravintolan puolelle. Ilman minua. Sillä minun oli aika lähteä seuraavaan tapaamiseen.

Kuljin Tiananmenin ohi toiselle metroasemalle, ja vähältä piti, ettei minua käännytetty kiertoreitille. Kaikki Tiananmenin ja Kielletyn kaupungin luo pyrkivät turvatarkastetaan ja laukut läpivalaistaan, mutta minulle oli uutta, että nyt pitää näyttää myös henkilöllisyystodistukset. Vaikka pitäisi, en minä kuitenkaan kanna passia mukanani kaupungilla. Sattui minulla kyllä olemaan kuva passistani puhelimessa, mutten löytänyt sitäkään tarkastajan edessä selatessani hermostuneena kuvia. Jono kasvoi kasvamistaan takanani ja alkoi liikehtiä hermostuneesti, puhinaakin kuului. Niinpä tarkastaja viittasi minut jatkamaan matkaani, kun kerroin olevani vain matkalla metrolle. Voi olla, ettei hän olisi ollut alkuunkaan edes kiinnostunut koko henkilökortistani, jollen itse olisi alkanut sitä kaivelemaan…

Silk Streetillä katselimme näyttäviä kenkiä ja ostimme pinon erinäisiä ”kashmir”-asusteita, niin itselle kuin lahjaksikin, tylyimmiltä myyjiltä, joita olen Pekingissä tavannut (palveluinnokkuudessaan he menevät suorastaan suomalaisista, sillä liikkeessä saa katsella ympärilleen ihan kaikessa rauhassa…) Ponchot ovat nyt täkäläisillä Suomi-rouvilla kovaa huutoa, ne on todettu täällä käytännöllisiksi. Kaikenlaiset huivit, shaalit ja hartialämmikkeet ovat todella näppäriä kantaa aina kassissa mukana ja pukea päälle tarpeen mukaan. Ja lukeehan niissä 100 % kashmiria, vaan liekö sitä koskaan nähneetkään.

Himo, himo, himo

Ankkaburgeri

Annoksen paras osa - pekingiläinen lihapiirakka

Pitipä vielä piipahtaa kurkkaamassa kaupassa, miltä näyttävät Unikko-kopiolakanat.

Kiellettyäkin kielletympi kaupunki

Ilmanlaadun parantuessa Äiti ja tytär lähtevät tutustumaan Kiellettyyn kaupunkiin. Viikonloppuisin sinne ei kannata kiinalaisten turistien paljouden vuoksi mennä, mutta joulun välipäivät ovat mitä parhainta aikaa, koska paikallisilla ei tuolloin lomaa ole, ei kouluissa eikä työpaikoilla. 
 

Matka Kielletyn kaupungin portille kestää kaksi tuntia. Pyörillä metroasemalle, sen jälkeen kolmella junanvaihdolla Tianan’menille. Perillä aurinko paistaa kirkkaasti siniseltä taivaalta pikkupakkasessa, mutta Taivaallisen rauhan aukion pitkässä turvatarkastusjonossa Äidin varpaita jo kipristelee kylmästä pelkissä kesälenkkareissa.  

  

Kun he viimein seisovat oikealla lipunmyyntiluukulla (kokeiltuaan sitä ennen paria muuta), tyssää heidän matkansa täysin. ”Passi”, vaatii tiukkailmeinen mies ja koputtelee sormellaan koppinsa lasiin kiinnitettyä kylttiä, jonka mukaan kaikkien vierailijoiden pitää näyttää henkilöllisyyspaperinsa. Ei auta, vaikka Äiti kuinka yrittää tarjota lompakostaan erinäisiä dokumentteja luottokortista lähtien.

”Pidä aina passisi mukana, Äiti. Etkö muista, mitä se turvapaikanhakija oli sanonut sille papille, sille Marjaana Toiviaiselle [M.T.:n facebookpäivityksen mukaan]. Ethän koskaan voi tietää, milloin tarvitset passiasi,” valistaa lapsi Äitiä.

Alueelta pääsee ulos vain takakautta, pitkää kiertoreittiä. Äiti päättää viedä tyttären saman tien Lamatemppelille, jonne olisi vain muutaman metropysäkin verran matkaa. Mikäli Äiti ensin löytäisi metroaseman. Kävelymatka onkin paljon pidempi kuin hän on kuvitellut. Aikaa ei enää jää temppelille, sen sijaan he hakevat lohtua Maan Caféen herkullisista vohveleista. Tämän jälkeen he ajavat metrolla suoraan kotiin. Aikaa retkeen on kulunut kuusi tuntia ja sen ainoana antimena ovat olleet herkulliset vohvelit. Ja yhteinen aika tyttären kanssa!



Turvatarkastusjonossa

 

Kiellettyä kaupunkia ympäröivä "vallihauta" on jäässä - luistelijoita ei sentään näy

Jälleen kerran Maan Caféessa

Uusi yritys – kolmas kerta toden sanoo

 

(Ensimmäinen yritys päästä Kiellettyyn kaupunkiin oli kesäkuussa, jolloin perhe ennätti paikalle vasta sulkemisaikaan.)

 

Koko seuraavan viikon ajan tuivertaa tuuli Mongolian aroilta ja vie kivihiilen katkun ja tehtaiden ja autojen päästöt etelänmaille. Aurinko paistaa siniseltä taivaalta, ja viikkojen sisälläolon turruttama Äiti kokee sisimmässään piinaavaa pakkoa patistaa lapset puhtaaseen ulkoilmaan, johon nämä eivät ole nokkaansa näyttäneet koko joululomansa aikana. Samalla Äiti tuntee tarvetta sivistää näitä nähtävyyksillä, joiden katselemiseen ei lukukauden aikana jäänyt raadannalta aikaa eikä voimia. Eikä ilmakaan ollut harvoina vapaina hetkinä näin suotuisa kuin nyt.

Lamatemppelissä käynnin innoittamana Äiti suunnittelee uutta vierailua Kiellettyyn kaupunkiin. Esikoisen mielestä edellinen yritys ja siihen hukkaan heitetty aika riittää, Pekingiä on nähty jo tarpeeksi yhden temppelin verran. Äiti ottaa käyttöönsä kovemmat panokset ja kiristykset.

Ensin Äiti hankkii Bernando Bertoluccin elokuvan ”Viimeinen keisari”. Sitä katsotaan illalla yhdessä, koko perhe. Elokuvan ikäraja on tosin 15 vuotta, joten nuorimmaiset näkevät ainoastaan valikoidut kohtaukset. Ne joissa näytetään Kiellettyä kaupunkia. 

Seuraavaksi hän varaa ravintolan. Hän harjoittelee vuorosanansa, lauseet joilla hän varaisi pöydän kuudelle kiinaksi ja sanelee ne Tädille. Puhuuko Äiti ymmärrettävästi? Täti pyörittelee silmiään ja nappaa puhelimen itselleen. On parempi, että hän hoitaa asian. ”Lăowàit haluavat tulla syömään”, kuulee Äiti tämän selittävän puhelimeen.

Retkipäivän aamuna Äiti herää jo aikaisin tekemään lähtöä. Hän etsii esiin kartat ja panee keskelle työpöytää muistaakseen pakata ne kassiin. Kolme kertaa hän kaivaa ne esille, kolme kertaa Täti ennättää suoria ne pois, aina uuteen paikkaan. Äiti ei uskalla huomauttaa hänelle, sillä muutoin Täti ei uskaltaisi enää koskea mihinkään. Mutta täytyykö samat paikat järjestellä kolmeen kertaan, ihmettelee Äiti itsekseen pakatessaan tavaroita laukkuunsa. Eikö Täti jo huomaa, että kartat on kaivettu esiin ihan tarkoituksella. Onneksi Äiti kuitenkin muistaa ottaa ne mukaansa lähtiessään. Myöhemmin matkalla hän huomaa Kielletyn kaupungin kartan jääneen kotiin. Sen Täti oli kai siivonnut toiseen paikkaan…

uopus panee lähtöä hanttiin, kotipihalla vastustus yltyy jo täyttä kurkkua huudoksi, kun Äiti ja lapset viimein pääsevät matkaan. Metroasemalle kävellessä se vähitellen vaimenee. Tunnin metromatkan aikana kaikki syventyvät omiin kirjoihinsa. Tianan’menilla kuopusta pissattaa, mutta asemalla ei ole vessaa.

entokenttää ja Pekingin metroa muistuttavassa turvatarkastuksessa Äiti jää jonottamaan toiseen jonoon laukkujen kanssa ja lapset kulkevat laukuttomien portista. Äiti seuraa kiinnostuneena, kuinka nuori virkailijanainen tutkii matkustajia pingismailan näköisellä metallinpaljastimella. Tarkastettavat valikoituvat pistokokeen omaisesti, enimmäkseen he ovat miehiä. Lähes kaikki kiinalaismiehet, joilla on päälaellaan virkattu kufi, muslimisymboli, tarkastetaan. Länsimainen mies kulkee muitta mutkitta portin läpi reppu selässään, eikä yksikään virkailija kiinnitä tähän mitään huomiota. Sitten nainen päättää sulkea laukuttomien portin ja vetää aidan esteeksi. Hetken päästä joku Kiellettyyn kaupunkiin pyrkivä saa päähänsä siirtää aidan ja oikaista jonon. Hänen perässään seuraa ihmisiä pitkänä letkana. Virkailija palaa hätistelemään heidät takaisinpäin, tarkastusjonon hännille, ja hetkeksi syntyy kohellusta ja säpinää. Sitten letka kääntyy ja väki palaa takaisin lähtöpaikkaansa tyytymättömyyttään mutisten.

Äiti yrittää pitää sopivaa väliä edellä seisovaan. Takanaolijat hermostuvat, edessähän on tyhjää tilaa. Eihän sellaista sovi jättää. Kaikki tila on täytettävä ja mieluiten ohitettava muut, joten jonossa tulee seistä toisten kantapäillä. Tällä kertaa reitti on niin kapea, etteivät takana tulevat pysty ohittamaan. Tilanteesta hämmentyneenä takana seisova nainen huohottaa Äidin niskaan ja tönii. Juttelee ystävänsä kanssa ja tönii koko ajan Äitiä. Ehkei nainen edes huomaa tekoaan, mutta selvästi tätä kiusaa tyhjä väli. Äiti kyllä huomaa sen, tuntee pieniä nytkähdyksiä selässään koko ajan. Äiti puree hammastaan ja huojuu hiljalleen edestakaisin.

iimein tulee hänen vuoronsa panna laukkunsa röntgeniin. Laukut sujahtavat hihnalle ja katoavat muoviliuskojen taakse. Kun Äiti toisella puolen kumartuu nostamaan ne ylös, ilmaantuu Kolmonen hänen viereensä. Äidin kerätessä tavaroitaan kättelee virkailija Kolmosta, he juttelevat ja hihittelevät. Kun perheen lähtee kävelemään, kaikki virkailijat vilkuttavat ja huutelevat zàijiània, nähdään taas. Kuulemma he olivat innokkaasti valokuvanneet lapsia ja yrittäneet saada kuopusta hymyilemään sillä aikaa, kun Äiti keskittyi jonossa puremaan hammastaan.

nsimmäisen aukion kohdalla kuopus alkaa taas valittaa. Paleltaa. Seuraavalta aukiolta löytyy kaivattu vessa, tosin kuopuksen kauhistukseksi reikävessa. Ainoa istumavessakoppi on lukittu pois käytöstä. Vessassa on yhtä kylmä kuin ulkona ja lähtiessä kädet on pestävä jäätävän kylmällä vedellä. Kuopus pelkää kuivaajaa, sitä ainoaa lähistöllä olevaa lämmönlähdettä. Vessasta tultaessa tämän kädet ovat kuin jääkalikat, joita rukkaset eivät lämmitä. Kylmä pohjoistuuli puhaltaa aukiolla ja Kielletyn kaupungin tuulitunneleissa. Alkaa viisivuotiaan uhmakkaan epätoivoinen itku ja valitus. Ihmiset katsovat ihmeissään Äitiä neljän lapsen kanssa ja pikkuressukkaa. Kukaan ei yritä ottaa heistä valokuvaa.

Taas täällä Maon kuvan edessä

 

Aukeilla pihoilla on esteetöntä tuulen tuivertaa

 

Samanaikaisesti isojenkin veljien kädet jäätyvät. Topparukkaset erillisine sormiaukkoineen eivät lämmitä, kuten jokainen Suomessa kasvanut tietää. Onneksi Äiti on varautunut villaisilla tumpuilla, edesmenneen isomummon käsin kutomilla. Ne lämmittävät. Kuopuksenkin sormet saadaan viimein lämpimiksi, kun Äiti käsi kerrallaan lämmittelee ne omien sormiensa välissä ja kietoo sitten syvälle toppatakin uumeniin, vetää lopuksi vielä rukkasen päälle tuulisuojaksi. Itku vaimenee ja kuopus kiinnostuu palatsista, kulkee edellä ja valitsee tohkeissaan reittejä, ja muu perhe seuraa häntä. Kiinalaiset uskaltautuvat jo kuvaamaan suloista pientä poikaa, jonka vaalea tukka pilkottaa ketunkorvapipon alta. Jonka hymy kyllä hyytyy aina joutuessaan kuvattavaksi.

He kulkevat palatsin pihalta toiselle ja kuuntelevat kuulokkeista opastusta, jossa kiinalaisella aksentilla puhuva ääni kertoo palatsista murtaen suomeksi. Samat kohdat kuuluvat kaikkien kuulokkeista yhtä aikaa, ja yhdessä he hihittelevät lukijan hassuille sanonnoille. Jälkeenpäin pojat muistelevat, kun lukija kertoi ”läskikeisarinnasta”, ”lohikelmeistä” ja "Ylimmän Harmonian halista". Ja käski mennä "vettepäin".

 

 

Tämän tunnelin tunnistimme leffasta

Upea Imperial Garden

Pohjoisportilla - melkein ulkona

Parin tunnin kuluttua palatsi sulkeutuu. Perhe poistuu pohjoisportista, tunkeutuu riksakyytiä tarjoavien muurin läpi, ylittää tien ja ostaa liput Jingshan-puistoon. Äiti tinkii kahden juanin lipuista lapsialennuksen. Lipunmyyntikopin vieressä seisoo vanha, surkea pariskunta kerjäämässä. Äidin tunkiessa vaihtorahaa taskuunsa mies tarttuu Äitiä anovasti käsivarresta. Äiti jatkaa matkaansa ja lapset ihmettelevät, kuinka hän oli niin tyly, miksei hän auttanut vanhuksia. Äiti selittää onnettomana, ettei tiedä kuinka kerjäläisten, näiden ihmispolojen kanssa tulisi toimia. Että vaikeinta Äidin on jättää auttamatta vanhuksia, koska ei voi tietää, onko näillä mitään muuta keinoa saada elantoaan kuin kerjäämällä. Mutta kun hän on yrittänyt antaa rahaa, on häntä estetty antamasta. Edes huonokuntoisille vanhuksille.

He kiipeävät Jingshan-puiston kukkulalle katsomaan Kiellettyä kaupunkia, ja jatkavat sitten kukkulan toiselle puolelle pohjoisportin luo. Mutta portti onkin suljettu remontin vuoksi, joten heidän on käännyttävä ja kierrettävä itäisen portin kautta. Ulkokautta he kiertävät portin etupuolelle ja kääntyvät kulkemaan kohti pohjoista, pitkin puistokatua, joka johtaa ohi hutongien ja vie Kello- ja Rumputornien, Gŭlóun ja Zhōnglóun luo. Aukealla kadulla tuivertaa pohjoinen tuuli ja tuo jäätävän kylmää ilmaa Mongolian laajoilta aroilta, ja se tunkeutuu luihin ja ytimiin. Lasten jalkoja väsyttää jo pitkän pitkä kävelymatka. Kun on kulunut kaksi tuntia heidän lähdöstään Kielletystä kaupungista, saapuvat he viimein aukiolle tornien juurelle. Kulman takana hutongissa kylmettyneitä matkalaisia odottaa lämpöinen pikkuruinen ravintola. Hani Gejiu.   

Isä liittyy seuraan, hän tulee töistä suoraan taksilla. Muruakaan ei jää yli, kun perhe nälkäisinä käy kiinni annoksiin, joita kannetaan pöytään tuhkatiheään. Syötyään he pysäyttävät kadulla vapaan taksin ja Äiti kiipeää nuorimmaiset ja väsyneimmät mukanaan kyytiin. Isän on aikomus tulla perässä isompien lasten kanssa toisella taksilla, mutta kuljettaja huitoo käsiään ja komentaa heitä ”shàng chē, shàng chē, nouskaa kyytiin”. Loppuporukka ahtautuu autoon, Isä eteen, kuopus Äidin syliin ja loput lapset tämän viereen. Takapenkillä on ahdasta kuin suolasillipurkissa. Koko porukka remahtaa nauruun ja kuopuksen mielestä se hetki on päivän hauskin. Väsyneen pienen pojan suusta purkautuu helmeilevä nauru ja onnellisena hän kikattaa aivan tikahtuakseen, kunnes viimein uni voittaa ja hän nukahtaa Äidin syliin.

 
 

Portin takana Jingshan-puisto - sekä lauma rikshakuskeja

Kielletty kaupunki ja sen pohjoisportti

Tuonne matka: Gulou ja Zhonglou