 |
| Huutokauppaa pidettiin yllä kymmenen huutajan voimin. Höyhentä nostettiin merkiksi huudosta. |
Viimeiset viikot ovat olleet kiirettä, kiirettä ja stressiä. Jäin
kansainvälisen koulun töistä ”lomille” pariksi viikoksi, koska osallistuin
erään eurooppalaisen oppilaitoksen pääsykokeen järjestämiseen. Viimeiset kolme
viikkoa olen mennyt aivan tukka putkella, ja viime viikon tein kollegan kanssa töitä
lähes 24 h vuorokaudessa. Aamuisin kyyti haki minut kotoa jo ennen seitsemää ja
autossa kännykän taskulampun valossa luin hakemuksia. Päivällä esitelmöimme,
valvoimme kokeita ja haastattelimme hakijoita. Illalla myöhään taas ajelin
pimeän aikaan taksilla kotiin ja korjasin kokeita taskulampun valossa, samalla
kun seurasin reittiä kartasta ja neuvoin taksikuskia. Kotona työnteko jatkui
nukkumaanmenoon saakka.
Välillä elämä täällä tuntuu olevan pelkkää työtä, työtä, työtä.
Viikonloppuisin työt vain jatkuvat: lapset käyvät Suomi-koulua joka toinen
lauantai, sunnuntaisin puolestaan opiskellaan yhdessä suomea, ruotsia ja
läksyjä. Harvat vapaat hetket ovat sellaista herkkua, ettemme silloin millään jaksaisi
lähteä katsomaan kaupunkia ja nähtävyyksiä. Puhumattakaan että matkustaisimme
viikonloppuisin kauemmaksi Pekingistä. Suomalainen ystäväperheemme Chongqiaosta
ehti jo muuttaa Hongkongin lähelle Zhuhain kaupunkiin, ennen kuin ennätimme
vierailla edes heidän ensimmäisessä kodissaan.
Joten silloin, kun nuorimmaisten lastemme kansainvälinen koulu
järjesti gaalan hyväntekeväisyyden hyväksi ja gaalaliput tulivat myyntiin,
ajattelin, etten millään ehdi enkä jaksa. Olin korviani myöten suossa töitteni kanssa
ja haikailin villasukkien ja koti-illan perään. Mutta kun sain työni valmiiksi ihan
aikataulussa ja huomasin viikonloppuun jäävän yhden lauantai-illan mittaisen
raon, päätin lähteä gaalaan (ja ottaa mieheni mukaan, totta kai). Sillä kuinka
usein on Suomessa mahdollisuutta päästä iltapukujuhliin? Suurin piirtein kerran
vuosituhannessa, Milleniumina…
Valitettavasti siinä vaiheessa, kun havahduin, oli liput jo myyty loppuun.
Mutta kun tiedustelin riittävän monesta WeChat-ryhmästä (kiinalainen vastike
Whatsappille), eräs kuopuksen luokkakaverin äiti olikin halukas myymään minulle
kaksi lippua. Luokan kiinalaiset olivat aiemmin syksyllä keränneet keskenään osallistujia
yhteiseen pöytään ja käyneet WeChatissä asiasta kovasti keskustelua– kiinaksi.
Selvänä merkkinä siis, että he halusivat pitää pöydän kiinalaisena (ymmärrettävää
toki, sillä niin me suomalaisetkin olisimme tehneet). Pöydänvaihtoyritykseni ei
onnistunut, joten pöytätoveriemme harmiksi he joutuivat ottamaan pöytäänsä
kaksi kiinankieltä taitamatonta länkkäriä.
Lauantaina Suomi-koulun jälkeen ryntäsin kampaajalle. Kynnetkin
laitatin saman tien. Kirkuvan punaisiksi, sillä se oli gaalan teema: Paint the
town red. Yleensä meikkini tekeminen kestää pari minuuttia, mutta tällä kertaa –
kerrankin - laittauduin oikein huolella, meikkivoiteita myöten. Siksi uskallan
julkaista tässä kuvani, harva minua nimittäin tunnisti tuona iltana. Naapurini Elisabeth,
jonka kanssa matkustan lähes joka päivä töihin samalla koulubussilla, ryntäsi jossain
vaiheessa iltaa tervehtimään, kun hän viimein oli tajunnut, kuka olen. Koin suorastaan déjà-vun: nimittäin aikoinaan lukiossa,
vanhojentanssipäivänä, luokkani pojat pohtivat henkilöllisyyttäni kovaan
ääneen. He olivat tottuneet näkemään minua enemmän meikittömänä verkkareissa
kuin viimeisen päälle laitettuna iltapuvussa.
Entä kuinka iltamme sujui kiinalaisten pöydässä? Mukavasti. Pöytäseurueeseemme
kuului kuopuksen kolmen kaverin vanhemmat ja heistä kahden ystävät. Kaikki oikein
mukavia ja herttaisia ihmisiä. Naiset istuivat toisella puolen pöytää, miehet
toisella. Mieheni ja minä istuimme rinnakkain, kuuntelimme esityksiä, joten
emme edes joutuneet pulaan kielitaidottomuutemme vuoksi. Kiinalaismiehet keskustelivat
kovaan ääneen keskenään, naiset puolestaan istuivat hiiren hiljaa ja tutkivat
kännyköitään. Pääruoan jälkeen he hyvästelivät meidät ja katosivat. Kaksi
tuntia gaalan alkamisesta me istuimme pöydässä kahden.
Seuraavana aamuna heräsimme aikaisin ja ajoimme keskustaan Sanlitunille
kuopuksen kaverin synttärijuhliin ja piipahdimme itse vohvelikahveille. Juhlien
jälkeen ajoimme kotiin, poimimme lapsemme kyytiin ja jatkoimme viettämään
Kolmosen kaverisynttäreitä. Jännitimme vieraiden määrää, saapuihan viime vuonna
paikalle vain kolme vierasta kaikista yli kymmenestä kutsutusta, mutta tällä
kerralla melkein kaikki kutsutut tulivat. Juhlien jälkeen mies vei lapset
kotiin, minä lähdin keskustaan katsomaan saksalaista Tatortia. Yhden
viikonlopun aikana ennätin olla huimat kaksi tuntia kotona. Sekä ajaa tuntikausia
edestakaisin kodin ja kaupungin väliä. Sama kuin olisin ajanut muutaman kerran Helsingistä
Turkuun ja välillä piipahtanut Lahdessa…
 |
| Pappa ulkoiluttamassa lintujaan |
 |
