Lapsiperhe itämaan ihmeissä

Lapsiperhe itämaan ihmeissä

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Kirosanoja ja käsimerkkejä




Äiti ja lapset katsovat yhdessä Ensi- ja turvakotien liiton lanseeraamaa hauskalla tavalla opettavaista Siskonpedin sketsiä, jossa eräs äiti käyttäytyy huonosti lastaan kohtaan. Lopussa äidin suusta livahtaa vielä kirosana, mistä hän joutuu maksamaan sakkoa.

”Hei, tuohan on loistava idea. Seuraavalla kerralla, kun Äiti tai Isä kiroilee, ne joutuu maksamaan meille 50 senttiä. Me saadaan rahaa”, riemuitsevat lapset.

”Selvä, tehdään niin, mutta siten että se 50 senttiä pannaan yhteiseen kassaan. Samoin silloin, jos te kiroilette, te maksatte. Kerätään sillä rahaa johonkin yhteiseen tekemiseen”, ilmoittaa Äiti.

”Höh, huono idea. Sillä vaikka me kerättäis koko vuosi, niin eihän sillä eurolla mihinkään pääse!” huokaavat lapset.

Niinpä. Ensin pitäisi siis alkaa kiroilemaan.

Joskus kirosana voi kuitenkin olla paikallaan. Kuten ruma käsimerkkikin. Vaikka Äiti ja Isä ovat lapsilleen aina toitottaneen siitä, ettei niitä saa näyttää, ei edes piloillaan. Sillä ainahan joku saattaa käsittää tarkoituksen väärin ja pahoittaa mielensä.

Mutta kun Saksan varaliittokansleri näyttää uusnatseille keskisormea ja puolustautuu toteamalla, että hänen ainoa virheensä on ettei näyttänyt kaksin käsin. Silloin Äitikin myöntää, joskus saattaa tulla tilanteita, jolloin käsimerkin näyttäminen voi tuntua olevan paikallaan. Sillä kyllä Äitikin olisi näyttänyt uusnatseille käsimerkkiä – kaksin käsin!

Paitsi Kiinassa, sillä täällä ei käsimerkkejä käytetä, ei milloinkaan. Mutta eipä täällä liene uusnatsejakaan.

tiistai 30. elokuuta 2016

Rikkinäinen puhelin


Kansainvälisessä koulussa siivoojia ja vartijoita lukuun ottamatta kaikki puhuvat englantia. Siitä huolimatta puhelinkeskustelut välillä vaikuttavat lähinnä Monty Python –parodioilta. Kerran unohdin antaa kuopuksen mukaan eväsrasian, jossa oli hänen välipalansa. Lounaan voi ostaa koulusta, mutta välipalaa ei voi, se on aina tuotava kotoa. Hädissäni yritin löytää opettajan numeron. Ei löytynyt netistä, joten soitin koulun numeroon.

”Opettajille ei voi soittaa kesken päivän”, sain vastaukseksi tiedustellessani opettajan suoraa numeroa.

”Voisiko opettaja sitten soittaa minulle? Unohdin lapseni välipalan – a snack.”

You forgot the book?” ihmetteli henkilö puhelimen toisessa päässä.

No, the snack!” yritin minä.

The Mac?”

(Mikä ihmeen Mac, en kai nyt mitään tietokonetta pane päiväkotilaisen mukaan? Kärsivällisyyttä…)

No-ou, the snack.”

Silloin langan toisessa päässä juolahti: ”Oh, his identification card?” (Henkilökortti johon ladataan rahaa lounasta varten, mutta jolla ei voi ostaa välipalaa.)

Keskuskelu jatkui ja jatkui samanlaisena, vastaaja ei kerta kaikkiaan saanut kiinni sanasta snack, sillä hän ei kai ymmärtänyt, että kaikki koululaiset syövät kaksi eri ateriaa päivän aikana: sekä lounaan että välipalan.

Lopulta sovimme, että selittäisin asian sähköpostitse. Puoli tuntia myöhemmin sama henkilö soitti takaisin: eräs opettajan oli luvannut jakaa oman välipalansa kuopuksen kanssa! Viesti oli mennyt perille.

**

Eilen minun piti ilmoittaa kouluun, että kuopus on kipeänä ja jää kotiin lepäämään. Viime vuonna ilmoitin poissaoloista aina sähköpostitse suoraan opettajalle, mutta tällä kertaa päätin toimia koulun toivomalla tavalla ja soitin kanslian numeroon.

”Hei, olen X, KGC:n oppilaan Z. Y.:n äiti. Haluaisin ilmoittaa Z:n olevan sairaana eikä hän tänään...”

”Mikä nimi?”

”Kenen, oppilaanko? Z.”

”Voisitteko tavata sen.”

”Z… (tavasin muutamaan kertaan) Hän on KGC:ssä.” (Kaikista luokista puhutaan aina kirjainlyhenteillä ja kuopuksen luokka sijaitsee aivan kanslian edestä lähtevällä käytävällä. Siinä lukee lyhenne KG jättikirjaimilla.)

”Millä luokalla (grade)?”

”KGC, Ms. C:n oppilas.”

Which license number?” (Siis mikä ihmeen license number, haluaako hän automme rekisterinumeron?)

”Ei kun lapseni on sairaana eikä hän siis tule kouluun tänään. Hän on Ms. C:n luokalla KGC, C niin kuin Ms. C…”

”Mikä on luokka? Minun pitää ilmoittaa hänen opettajalleen.”

”KGC on luokan tunnus, Ms C on hänen opettajansa. (Langan toisesta päästä kuului yhä empimistä.) Kindergarten. Äsh, unohda koko juttu.”

”Aijaa, Kindergarten. Selvä, ilmoitan opettajalle.”

Häh, meniköhän viesti varmasti perille?

Tänäänkin kuopus sairastaa kotona. Tällä kertaa en soittanut, vaan lähetin poissaoloilmoitukset sähköpostitse suoraan opettajalle ja bussikoordinaattorille. Tietokoneen avaamiseen, osoitteiden etsimiseen ja sähköpostien kirjoittamiseen kului sama aika kuin eiliseen puhelinsoittoon. Jo minuutin kuluttua sain kummaltakin vastaukset: poissaolo noteerattu, kiitos ilmoituksesta ja pikaista paranemista. Suora tie on helpoin tie!

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Ihan kiinalaista touhua


Yhteydenpito vuokraisäntiin tapahtuu Kiinassa monen välikäden kautta. Kun jokin talossa hajoaa ja siitä on ilmoitettava vuokraisännälle, on ensin otettava yhteyttä omaan välittäjään. Tämä puolestaan on yhteydessä vuokraisännän välittäjään, joka puolestaan vasta ilmoittaa asiasta isännälle. Näin toimitaan myös Singaporessa, joten Äidillä ja Isällä on ollut Singaporen ja Kiinan vuosien aikana yhteensä kolme eri vuokraisäntää (tai –emäntää), joista ainoatakaan he eivät ole ikinä nähneet ilmielävinä tai mitenkään suoraan edes viestailleet tämän kanssa. Sen sijaan Äidillä ja Isällä on ollut vaihtuva määrä erilaisia asunnonvälittäjiä, joiden tehtävä on paitsi ensin auttaa löytämään asunto, myös toimia välikätenä jatkuvasti vaihtuvien vuokraisännän välittäjien kanssa. Mikä takaa erittäin monimutkaisen viestinvaihdon ja luultavasti mitä monimutkaisimman viestien välittymisen ja merkityksen muuttumisen matkan varrella. Välillä ihmetyttää, kuka oikein vetää välistä ja millä tavoin, sillä niin käsittämättömän vaikeaa on saada asioita hoidetuksi.
 

Viimeisen vuoden aikana ovat Äiti ja Isä tapelleet viikkokausia vuokraisännän (tai –emännän?) kanssa sekä matkalla vaihtuneista huonekaluista, asunnon huonosta sisäilmanlaadusta (joka oli talven saastepäivinä lähes yhtä huono kuin ulkona, ilmanpuhdistuslaitteista huolimatta), pattereista jotka eivät lämmitä, vuotavasta katosta jne. Joka kerta ovat Äiti ja Isä odottaneet viikkokausia, ennen kuin vuokranantaja on suostunut tekemään asialle mitään. Ja joka kerta asia on hoitunut vasta kovimman kautta: nimittäin uhkauksen ja kiristyksen.
 

Näin käy tälläkin kerralla, kun perhe palaa lauantaina lomalta Suomesta ja molemmat vedenlämmitysboilerit ovat hajonneet loman aikana. Vasta torstaina saadaan taloon lämmintä vettä, ja siihen asti Äiti käy aamuisin kello kuusi klubitalolla pesulla (rukoiltuaan ensin managementiä edellisenä iltana avaamaan suihkutilat häntä varten tuntia normaalia aikaisemmin).
 


Aamupyöräily kuudelta klubitalolle


 
Mutta eipä tässä kaikki. Tarinan tragikoomisuus piilee siinä, että maanantaina paikalle saapuu erikoiskorjaaja. Toteamaan, mitä uusien osien vaihtaminen maksaa. Ennen kuin maksaja selviää, on työmies jo häipynyt paikalta, luvannut kuitenkin palata hetken (yīhuìr) päästä.

 
Kun useampi taho on hätyytellyt vuokraisäntää viesteillä (joihin tämä ei vastaa) ja välittäjä on luvannut hoitaa maksupuolen, on korjausmies jo kadonnut sen sileän tien vuorokaudeksi. ”Yīhuìr - kohta”, voi nähtävästi Kiinassa merkitä mitä vain ajanjaksoa, korjausmiehelle se on siis taikasana, jolla selviää sen hetkisestä epämukavasta tilanteesta, lykkää sitä tulevaisuuteen. Mutta Äidille lupaus on lupaus.

 
Kun sama työmies saapuu tiistaina paikalle virnuillen, puhelin korvallaan ja urputtaen, ettei saa välittäjää kiinni eli ”huolestuneena” siitä, kuka laskun maksaa, palaa Äidillä pinna. Hetken hän raivoaa muistuttaen miestä siitä, että edellisenä iltana on useampi ihminen tavoitellut tätä, ilmoittanut maksuasian olevan kunnossa ja rukoillut miestä palaamaan taloon. Että tänään on työmiehen turha enää yrittää kikkailla asialla vaan pantava toimeksi. Tämän jälkeen ei Äiti poistu sekunniksikaan korjausmiehen viereltä, vaikka tämä ayin välityksellä pyytää katsojia poistumaan. Äiti ilmoittaa vahtivansa, ettei mies karkaa mihinkään. Kädet puuskassa seisovat Äiti ja ayi kuin tatit miehen vierellä koko ajan ja seuraavat, että osat varmasti vaihdetaan ja että hanasta alkaa tulla taas lämmintä vettä. Korjausmiehen kädet tärisevät ja hän hihittää hermostuneena (kuten kiinalaiset tekevät hämmentyneinä) kiinnittäessään uusia osia paikoilleen.
 

Saatuaan työnsä valmiiksi lähtee työmies pois, ja Äiti ja ayi huokaisevat helpotuksesta. Mutta ilo on ennenaikainen. Vain puoli tuntia myöhemmin mies palaa - vuokraisäntä on nimittäin vihdoin ja viimein reagoinut viesteihin ja käskenyt POISTAA uusitut osat. Hän haluaa vaihtaa kokonaan uudet boilerit rikkoutuneiden tilalle. Korjaaja odottaa pihalla ja polttaa kymmenisen tupakkia, sillä Äiti ei päästä häntä sisään taloon ennen kuin on keskustellut asiasta Isän kanssa. Isällä on samanaikaisesti kaksi linjaa auki, toinen Äidin ja toinen välittäjän kanssa.

 
Ensin Äiti lähettää lapset tukkapesulle ja vasta sen jälkeen hän päästää korjaajan sisään taloon vaihtamaan rikkoutuneet osat takaisin uusien tilalle. Taaskaan ei talossa ole lämmintä vettä.
 

Samana iltana vuokraisäntä tulee jälleen uusiin ajatuksiin: välittäjä tiedottaa, että korjaaja on tilattu tulemaan kahden päivän päästä panemaan jälleen kerran samat uudet osat paikoilleen. Nyt saa välittäjä tulikivenkatkuisen viestin välittääkseen eteenpäin. Äiti ja Isä vaativat upouusia boilereita ja pikaisesti. Tai muuten vuokraisäntä saisi etsiä uudet vuokralaiset, sillä tällainen pelleily ei vetele. Äiti ja Isä eivät ole mitään marionetteja vuokraisännän sirkuksessa.  

Taaskaan ei vuokraisännästä kuulu mitään. Mutta kaksi päivää myöhemmin, kesken Äidin työpäivän, ilmoittaa ayi korjausmiehen saapuneen jälleen kerran asentamaan samat osat takaisin. Ayi jopa lähettää kuvaamansa videon. Videolla sama tuttu työmies hihittää nolona tutun vanhan boilerin edessä.
 

Enää ei välittäjän mukaan ole perustetta irtisanoa sopimusta saman tien. Uuden vuokratalon sopimuksen kanssa puolestaan on omat mutkansa. Äiti ja Isä ovat vuokrasopimuksensa ja vuokraisännän vankeina.
 

Muutamaa päivää myöhemmin toinen boilereista hajoaa taas. Jälleen kerran on perhe taas ilman kuumaa vettä. Yllättäen tällä kertaa on toiminta nopeampaa, jo samana päivänä paikalle saapuu se sama tuttu korjausmies vaihtamaan uusia osia. Mutta vielä samana iltana management-toimistosta soitetaan. Sillä sen verran kiireessä on korjaaja paikalta lähtenyt, että hän on unohtanut käyttämättömiä korjausosia taloon. Ja sen verran taitaa miestä jo nolottaa, ettei hän kehtaa edes itse tulla niitä noutamaan!
 

Mutta aina vain hankalammaksi muuttuva vuokraisäntä pysyy yhä edelleen piilossa. Joskus Äiti jopa epäilee, mahtaako häntä olla edes olemassakaan? Kenties on mielikuvituksen tuotetta koko vuokraisäntä…? Sillä ei kai tuollaisia voi olla olemassakaan?

 

Vaan voi, ollaanhan Kiinassa. Kun Äiti koulubussissa tilittää sattumuksistaan kuopuksen ryhmän entiselle apuopelle, kiinalaiselle Ms Linalle, tämä hymähtää. Hänen omistusasuntonsa sijaitsee 28-kerroksisessa kerrostalossa, jonka kolmesta hissistä ei kerran ainoakaan toiminut neljään kuukauteen! Ja kun asukkaat siitä valittivat, ei management suostunut edes kommentoimaan syytä, miksei hissejä saatu kuntoon aikaisemmin. Tuona aikana vanhukset eivät päässeet kauppaan, vauvaperheet kantoivat rattaansa alakertaan, ihmiset muuttivat kerrostalosta muualle. Mutta management ei kommentoinut. Eihän sellainen kuulu tapoihin.


 
 

P.S. seuraavalla viikolla perhe on taas ilman vettä, tällä kertaa kokonaan. Sillä vihdoin ja viimein on joku, suorastaan aivan oma-aloitteisesti, päättänyt vaihdattaa autotallin vuotavat putket uusiin. Silti saas nähdä, milloin taas seuraavan kerran talossa ilmenee ongelmia ja millainen tappelu silloin käydään vuokraisännän kanssa. Mutta kuten naapurit lohduttavat: samanlaisia kaikki nämä talot ovat - ja samanlaisia kaikki vuokraisännät! Siihen on vain totuttava...

torstai 25. elokuuta 2016

Kylmä suihku niskaan


Palatessa Pekingin kentällä on tungosta. Kiinalaisten passeja tarkastaa viisi virkailijaa, ulkomaalaisten passeja vain kolme, vaikka määrältään molempia on saman verran. Onneksi edessä seisoo jonossa tuttu suomalaisperhe, jonka kanssa aika kuluu kesämuistoja kertaillessa. Kahden tunnin päästä laskeutumisestaan saapuu perhe toiseksi viimeisenä hihnalle noutamaan laukkunsa. Hihnan numero on jo poistettu näyttötaululta. Ystäväperhe on kadonnut viemään Suomessa lomailleen koiransa karanteeniin.  

Koti-compoundin portilla seisoo vieraita vartijoita. Poissa ovat tutut mukavat sedät, jotka jo pitkältä huikkailivat iloisesti nĭ hăota ja riemukkaasti vilkuttivat Äidille ja lapsille, Isälle asteen verran arvokkaammin. Nämä uudet tulokkaat tuijottavat tiukasti suoraan eteensä ja vetävät sotilaallisesti käden lippaan, mikäli ovat huomaavinaankaan tervehdystä. Asukaskortit syynätään portilla hyvin tarkkaan. 

Pitkän unettoman lennon ja nihkeiden päiväunien jälkeen suihku virkistäisi. Mutta hanasta ei tule pisaraakaan lämmintä vettä. Lämmityslaite on hajonnut, laitteen putkista tihkuu vettä, ja niiden alle on ayi asettanut ämpärin. Isä soittaa management-toimistoon ja sieltä lähetetään paikalle taloyhtiön korjaaja, lähinnä päätään pyörittelemään. Tämä vika ei ole jokapaikanhöylän heiniä.

Talosta ei löydy mitään syötävää. Viimeisin ateria on syöty aamuviideltä, aamupala Mongolian yläpuolella, ja siitä on aikaa jo kaksitoista tuntia. Korjausmiestä odotellessa kaikilla perheenjäsenillä kurnii nälkä vatsassa. Kiinalaista ruokaa ei haikaile vielä kukaan, vaan perhe päättää lähteä sushille lähiravintolaan. Isä syö puhelin vierellään, valmiina hyppäämään pyörän selkään heti, kun puhelin pirahtaa että ekspertti on tulossa. Perhe saa syödä kaikessa rauhassa, puhelua ei kuulu.

Maanantaiaamuna ayi saapuu töihin. Äiti kovistelee häntä: miksei tämä ilmoittanut mitään managementiin huomattuaan lämmittimen valuttavan vettä. Eihän taloon saa jättää putkea vuotamaan ja häipyä pois päiväkausiksi. Ayi pyörittelee päätään, eihän hänelle tullut mieleen. Äiti muistuttaa heidän maksaneen hänelle viiden viikon palkan siitä hyvästä, että tämä pitää huolta talosta ja käy säännöllisesti tarkistamassa, että kaikki on kunnossa. ”Tämä talo oli sinun vastuullasi ja se oli sinun tehtäväsi…”

Äiti on vihainen ja ayi pyörii vaivaantuneena. ”Luulen että soitin. Mutta työmies ei tullut…”, keksii tämä sitten.

tiistai 23. elokuuta 2016

Back to Beijing


Paluumatkaa ei kukaan odota innoissaan. Tuttavien kysyessä Isä kärjistää kaikkien mietteet lähtötunnelmista: ”Meistä kuusi jäisi mieluummin omaan kotiin Suomeen, jos saisi valita.”
 


Pieni mies isonveljen saappaissa



Äidin mietteet ovat ristiriitaiset. Vasta seitsemän viikkoa aikaisemmin hän ei olisi halunnut lähteä Pekingistä Suomeen: osittain koska Pekingissä elämä oli niin mielenkiintoista, osittain koska hän pelkäsi kotona olevan niin ihanaa ja helppoa, jolloin vaikeuksien voittaminen Pekingissä tuntuisi liiankin rankalta. Suomessa ikiomat tavarat ja mieluinen koti, kaunis piha johon voi aamulla kantaa kahvikupin tarvitsematta ensimmäiseksi siivota pöytää ja jossa hyttyset eivät kiusaa, toimiva puhelin ja netti, kieli jolla selviää arkielämän tilanteista, kaikki tarpeellinen helposti hankittavissa ja hoidettavissa, lyhyet välimatkat ja sujuva liikenne. Elämä siis kaikin puolin helppoa ja mutkatonta.

Jos Äiti varmuudella tietäisi pääsevänsä taas kotiin muutaman kuukauden päästä, olisi palaaminen nyt helpompaa. Tietämättömyys seuraavasta Suomen vierailusta tarkoittaa sitä, että on huolellisesti mietittävä, mitä Pekingiin on nyt pakattava mukaan ja mitä pitää jättää Suomeen seuraavaa käyntiä varten. Nettikaupasta viime talvena tilatut toppavaatteet vievät matkalaukun verran tilaa, puolet laukkujen sallitusta painosta uppoaa erilaisiin pesuaineisiin, apteekkituotteisiin, kenkiin ja kirjoihin. Kenkälaatikoihin jäävän tyhjän tilan Äiti sulloo täyteen sukkia ja pikkuhousuja.
 




 

Kaikki lasten tarvitsemat uudet vaatteet ja koko perheen kengät on tuotava Euroopasta. Jo keväällä Äiti on aloittanut hankinnat tilaamalla nettikaupoista Suomen kotiin odottamaan, ja koko loman ajan hän juoksee kaupoissa ostoslista kännykässään. Ostoslistaan hän on talvella Pekingissä kirjannut ylös kaikkea, mitä sieltä on hankala tai mahdoton löytää. Paljon unohtuu silti hankkia: esikoiselle toppahousut, Kakkoselle kengät, lääkkeitä…  Kaikkein viimeiseksi Äiti kuitenkin hoksaa hankkia kaksi uutta matkalaukkua.



 


 
 
Lähtöpäivän aamuna Isä noutaa kaupasta leipätilauksen: 7 kg Ruispaloja pakkaseen lauantaiaamuja sulostuttamaan. Epätoivoisena Äiti etsii matkalaukuista tyhjää tilaa, johon leivät saisi tungettua, ja punnitsee painorajat ylittäviä laukkuja. Osa tarpeellisista tavaroista on pakko jättää matkasta siinä toivossa, että jospa tänä vuonna perhe saisi vieraita Suomesta ja näiden matkaan mahtuisi muutama ”pikkutavara”.

Pelkkä matkalaukkujen pakkaaminen ei riitä, vaan muutkin omat tavarat on vietävä taas pois ja jäljet siivottava. Sillä seuraavana päivänä talo on jälleen vuokralaisten valtakuntaa.
 

 
 

Perillä Pekingissä
 
Taksimatkalla kuopus ehdottaa: "Nyt kaikki sanoo, kumpi on huonompi: Suomi vai Kiina!"

"Suomi", hän hihkaisee perään omaksi vastauksekseen, pohtii hetken ja korjaa: "eiku Kiina!"


 


lauantai 20. elokuuta 2016

Lukumökki


 
 
 
 
 
 
 
 
Samovaarissa keitetty savuinen tee maistuu aivan ihanalta
 
 
 
Toisilla on pihallaan leikkimökki, toisilla kesäkeittiö. Grillikatoskin löytyy monesta kodista, mutta kuinka monen pihalla mahtaakaan olla oikea lukumökki.

Kolmosen kummitädillä on. Kummisetä naputteli sellaisen viime kesänä ja ahkerassa käytössä se on kuulemma ollut. Kun tuuli puhaltaa harvan mökin raoista, on sisällä mukavan vilpoisaa lukea. Ja illan tullen sisällä on mukavaa istua iltaa ystävien kanssa. Olipa se kuulemma ollut neitsytkäytössä sikarikoppina viime syksyn viiletessä, kun rouva täytti pyöreitä vuosia.

Idea lähti vanhainkodin uusituista ikkunoista, kasasta kauniita vanhoja puisia ikkunoita, jotka saivat väistyä uusien tieltä ja näin pilattiin taas yksi kaunis jugendtalo. Ikkunat ovat talon silmät, näin sanotaan, eikä tosiaankaan mikään pistä silmään samalla tavoin kuin vanha talo, jossa on uusittu ikkunat ja näin pilattu talon ilme. Tai ennemminkin, kauneudellaan pistää silmään talo, jossa on vanhat puiset ikkunat, paksuine maalikerroksineen, leveine kittauksineen, jykevine kulmarautoineen ja hakoineen.
 
Kummit olivat hakeneet ikkunat ja pohtineet, mihin niitä voisi käyttää. Ja niin syntyi idea lukumökistä, joka valmistui täysin kierrättämällä.

Äiti keksi heti, mihin hänen lukumökkinsä voisi rakentaa.


Keskiyön kuvia kummitädin albumista*





*Julkaistu kummitädin luvalla

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Oi kotimaista kalaa



Kiinassa ehkä liiankin harvoin mietin ruoan turvallisuutta, syön sitä mitä kaupasta tai ravintolan listalta löytyy. Muut suomalaiset nirsoilevat suurta herkkuani, kuivattua ja suolattua pikkukalaa, sillä tietäähän sen, mistä joesta ne kalat on kalastettu.
 

 

 
 
Mutta kun ensimmäisenä päivänä Suomessa palasin ruokakaupasta valtavan kalasaaliini kera (jälleen kerran olivat lohi ja siika tarjouksessa), jäin vasta miettimään, kuinka onnellisessa asemassa me olemme täällä Suomessa. Esimerkiksi PUHDASTA, turvallista kalaa, jota voimme syödä ihan mielin määrin. Ja kuinka kukkarolle sopivaan hintaan. Lähikaupassamme Pekingissä olisin samalla rahalla (kaksi lohen häntäpalaa ja kaksi siikafilettä) saanut vain 2,5 annospalaa Norjasta tuotua lohta!

 

Lasten riemuksi graavasin kalat. Uusien perunoiden kaverina tarjosin ravintolasillifileitä kuorrutettuna smetanalla ja sipulinvarsilla. Tuntemattomia herkkuja Pekingissä. Niin kuin "uudet perunatkin", jotka eivät uusina ruokapöytään ennätä.

 

”Jee, meil on tänään tonnikalaa”, kailotti kuopus nähdessään silliviipaleet lautasella.

 

Esikoinen ihasteli: ”Täähän on ihan ku jouluna!”

 

Kuopus ahmotti suunsa täyteen lohta ja vaaleanpunainen pala huulten välistä pilkistäen huokaisi: ”Kyl tää on sitte hyvää!”

 

Niin on. Maailman parasta. Sen tajutakseen täytyy käydä maailman äärissä. Ja kuukauden syötyämme raikasta suomalaista kalaa on pakko myöntää, ettei meillä edelleenkään ole kovin ikävä paksussa öljyssä lilluvia Pekingin ruokia.
 
 
 
 
 

 
 

Oi joi, savukalan päälle vielä kanttarellikastiketta
 




 

tiistai 16. elokuuta 2016

Onnenpisaroita




 
Kesäloman loppu läheni ja arki häämötti. Eräänä kesän viimeisimmistä kauniista päivistä kaksi ihanaa naista sopi tapaamisen mitä ihanimpaan paikkaan. He tekivät pyöräretken Tuomarinkylän kartanoon.

Ensin ystävykset fiilistelivät kaupoissa kartanon mailla, sen jälkeen he lounastivat ravintolassa. Pitkään istuttuaan ja viimeiset kuulumiset vaihdettuaan he polkivat kaupungin ruiskukkapellolle poimimaan itselleen kauniit kimput.

Pieniä onnenpisaroita syntyi tuosta hetkestä ja siitä muistoksi jääneistä kauniista valokuvista. Kesä ja ystävyys <3