Vihonviimeinen paluumatka

Isä palasi Pekingiin jo useita päiviä aikaisemmin. Äiti ei voinut, tekemistä riitti vielä Suomessakin. Lapset eivät halunneet, he halusivat olla rakkaassa kotimaassaan niin kauan kuin mahdollista.

Muutaman päivän ajan Äiti hoiteli asioita aamuisin, vieraili sairaalassa iltapäivällä, ja illalla kotimatkalla hän soitteli ruoanlämmitysohjeita lapsille. Yhtenä päivänä maksalaatikot löytyivät metallirasioissaan mikroaaltouunista (joka onneksi oli rikki). Toisena päivänä lapset lähettivät hänelle Whatsappilla valokuvia uunista, jotta hän neuvoisi, kuinka uuni pannaan päälle (kun lämmitetään maksalaatikoita). Pekingissä ei eineksiä löydy kaupoista metallirasioissa eikä muutenkaan. Eikä kiinalaista ruokaa valmisteta uunissa, joten ruoanlämmityksen perusohjeet olivat päässeet unohtumaan.

 

Vielä myöhään iltaisin Äiti raahasi pyykkikasseja sukulaisten koteihin pestäväksi, vuorotellen eri paikkoihin. Osa ei tainnut sitä ymmärtää, että kolmessa viikossa kertyy viidellä hengellä aika tavalla pyykkiä – ja loppuu puhtaat alusvaatteet.

 

**

 

Loppiaisen alla Äiti ja lapset valmistautuvat kaksiossa paluumatkaan. Lähtöpäivänä he heräävät aikaisin siivoamaan ja pakkaamaan. Äiti pakkaa, komentaa lapsia pakkaamaan, siivoaa vessaa, komentaa lapsia purkamaan sängyt (siskonpedin lattialta). Komentaa lapsia imuroimaan, huoneen kerrallaan. Matkalaukkuja siirrellään imuroinnin tieltä valmiisiin huoneisiin. Mutta lapset unohtuvat kännykän maailmaan, pelaamaan ja viestailemaan kavereilleen. Työt jäävät kesken. Äiti kiirehtii, komentaa ja kiukustuu. Kello käy…

 

Juuri lähtöpäivänä eteläisen Suomen valtaa kova pakkanen ja maassa on kerros lunta. Osa talvivaatteista on aikomus jättää Suomeen, mutta kuinka kesälenkkareissa selvitään vaihdot asemilla, murehtii Äiti. VR:n aikataulut ovat sekaisin, lentokentän junavuoroja on peruttu. Matkaan on varattava lisää aikaa.

 

Matkalaukut pakataan sukulaisen autoon ja ahtaudutaan kyytiin. Kaikki kapsäkit mahtuvat auton takakonttiin, vaikka tullessa niitä kuskaamaan tarvittiin kaksi autoa. Vasta asemalla Äiti huomaa yhden matkalaukuista unohtuneen kaksioon. Perhe myöhästyy junasta ja sukulainen noutaa puuttuvan pakaasin.

 

Perhe ahtautuu junassa matkatavaroineen vaunupaikalle. Viimeisellä väliasemalla sukulainen soittaa: Kolmosen hammasraudat ovat jääneet kaksioon. Samanaikaisesti asemalta nousee kyytiin toinen äiti, kolme pientä lasta ja rattaat. Äidit tekevät vaihtokaupat: Äiti, neljä lasta ja kuusi laukkua siirtyvät junan eteiseen, kun taas äiti, kolme lasta ja rattaat siirtyvät vaunupaikalle. Paikkojen vaihtaminen on erittäin hankalaa pienissä tiloissa, kun käytössä on vain yksi kapea ovi ja Äidin perheen jokaisella jäsenellä on vähintäänkin yksi laukku huolehdittavanaan. Äiti seisoo eteisessä, pitelee laukkuja pystyssä ja jakaa sanallisia ohjeita kaikille. Ehditäänkö ajoissa ennen kuin tullaan junanvaihtoasemalle?

 

Vaihtoasemalla on tungosta. Kaikki matkustajat kulkevat asemarakennuksen kautta, mutta vain yksi ovi on heidän käytössään, myös vastaantulevan liikenteen. Äiti hoputtaa lapsia kiirehtimään, ollaan nopeita ja mennään muiden matkustajien vanavedessä, jottei täydy pyrkiä vastavirtaan. Yksi lapsista on pulassa laukkunsa kanssa ja jää laiturille rynnivien vastaantulijoiden jalkoihin.

 

Hissi on rikki ja asemarakennuksessa on käynyt vesivahinko, joten liukuportaatkin on aidattu. Vain portaita pitkin pääsee kulkemaan kapeaa reittiä. Perhe sompailee portaissa suurine laukkuineen eivätkä takanatulijat pääse ohittamaan. Silloin eräs iso mies nappaa kaksi painavinta laukkua kainaloonsa ja kantaa ne ystävällisesti ylös. Laiturille päästään liukuportaita pitkin. Äiti varmistaa että kuopus selviää koiralaukkuineen ja ottaa sen jälkeen kaksi suurta matkalaukkua mukaansa portaisiin. Kääntyessään hän näkee, kuinka kauempana takana perheen 11-vuotias sompailee painavan matkalaukun kanssa liukuportaissa: laukku on vain osittain portaan päällä ja lapsi joutuu käyttämään kaiken voimansa saadakseen pidettyä sen paikoillaan ja säilytettyä tasapainonsa.

 

Junat kulkevat taas mutta muutaman minuutin myöhässä aikataulusta. Kovasta pakkasesta huolimatta perhe odottaa matkalaukkuineen laiturilla ja hyppii pysyäkseen lämpimänä lenkkareissaan. Onneksi Äidin pelko ei käy toteen: juna ei ole täpötäynnä lentomatkustajia jättimäisine matkalaukkuineen vaan he mahtuvat hyvin mukaan.

 

Matkalla esiteini pohtii Äidille syvällisiä mietteitään: ”Elämän tarkoitus on tehdä maailmasta parempi paikka.” Äiti nyökkää, onpa hieno elämänviisaus. Sitä kannattaa seurata.

 

Lentokentällä vaihdetaan talvitakit ohuempiin ja pakataan laukkuihin, vessassa riisutaan pois ylimääräiset kerrastot farkkujen alta. Lämpimiä vaatteita ei enää tarvita, koneeseen kuljetaan kohta sisätiloissa tuubin kautta. Perhe on sittenkin ennättänyt kentälle hyvissä ajoin, vaikkei yhtään ylimääräistä aikaa jää tälläkään kertaa. Tutussa kahvilassa poiketaan tankkaamassa, lounas ja välipalat ovat jääneet kiireessä väliin. Kahvila on täpötäynnä asiakkaita, Äidin lapset höseltävät ja koheltavat ja Äiti keskittää kaiken tarmonsa hengittämiseen: yksi-kaksi-kolme-rauhal-lisesti.

 

Portilla koittaa yllätys: Pekingin lentoa odottaa bussikuljetus koneelle. Ja lämpimät takit on pakattu ruumaan! Onneksi heillä sentään on ohuet takit päällään, osa matkustajista on varautunut surkeammin ja astuu pakkaseen pelkissä collegepuseroissaan.

 

Kiinassa osataan hoidella suuria ihmisjoukkoja, Pekingin kentällä pidetään kiinni boarding passeihin merkityistä ryhmistä, etuilla ei saa. Suomessa sen sijaan ei ole kokemusta isosta määrästä ihmisiä, niinpä jonottaminen tapahtuu yhdessä kaaoksessa, vaikka paikkakortin mukaan koneeseen pitäisi mennä ryhmänumeron mukaisessa järjestyksessä.

 

Heillä on samat istumapaikat kuin tullessa, ja Äiti ohjeistaa lapset jo etukäteen, kuinka tällä kertaa etsitään omat paikat. Kaikki menee sujuvasti kuin elokuvassa ja Äiti huokaisee helpotuksesta istahtaessaan istuimelleen.  

 

Yöllä ei naurata. Koneessa on monen monta perhettä pienine lapsineen, jotka itkevät koko matkan. Sen toki kaikki matkustajat ymmärtävät, ikäväähän se on, mutta minkä sitä pienille lapsille mahtaa. Korvissa vihloo nuha tai pikkuinen ei jaksa istua paikoillaan. Vieras ympäristökin kenties pelottaa. Mutta mitä voi tehdä Äiti siinä vaiheessa, kun valot sammutetaan, matkustajat käyvät nukkumaan ja esiteini saa raivarin. Hän kiukkuaa ja heiluttaa penkkiään. Mikään pyyntö, vetoomus, selitys eikä uhkaus tepsi. Äiti ottaa häneltä pois kuulokkeet: tällä lennolla et ohjelmia enää katso. Nukkua ei tarvitse mutta lue vaikka kirjaa. Raivostunut esiteini repii Äidiltä peiton pois. Viimein hän rauhoittuu, kun hoksaa voivansa panna paikkavalon päälle. Äiti miettii uupuneena, kuinka opettajana ison luokan edessä on joskus niin paljon helpompaa kuin äitinä: opettaja on harvoin aivan yksin, hän voi aina hakea naapuriluokasta opettajakaverin avuksi. Tai vaikka koko opettajainhuoneen. Mutta kehen voi turvautua vanhempi, joka on aivan yksin. Ja koko tämä episodi alkoi, että Äiti komensi esiteinin vessaan, jottei tämä – useita limsatölkillisiä juotuaan – lähtisi liikkeelle keskipaikaltaan juuri siinä vaiheessa, kun Äiti ja toisen päätypaikan kiinalaismies jo nukkuvat…

 

Pekingin lentokentän vessassa Äiti tapaa toisen suomalaisäidin. Tämä nuori äiti on matkustanut samalla koneella aivan yksinään kahden pienen lapsen kanssa. Toinen on tuskin kolmea, toinen melkein vastasyntynyt. Äiti katselee kuinka nuori äiti kulkee heidän edellään. Toisella kädellään tämä työntää vaunuja, toisella jättimäistä matkalaukkukärryä.  Kärryssä matkalaukkujen päällä istuu esikoinen.

 

Kotona pidetään kasvatuspalaveri. Mikä olikaan se elämän tarkoitus, muistuttaa Äiti. Maailmaa ei tehdä paremmaksi vain huolehtimalla luonnon hyvinvoinnista, vaan ottamalla myös toiset ihmiset huomioon.

 

**

 

Lapset tietävät jo, kuinka toimitaan, kun lennetään Suomesta Pekingiin. Heti ensimmäiseksi kotiin tultuaan, aivan pyytämättä he riisuvat vaatteensa ja kömpivät omiin sänkyihinsä. Kun ottaa muutaman tunnin tirsat, pääsee nopeasti oikeaan rytmiin. Äitikin kömpii peittonsa alle, mutta uni ei ennätä tulla. Sillä pian kalenteri muistuttaa hammaslääkärin vastaanotosta. Pojat jäävät nukkumaan, Äiti lähtee esikoisen kanssa hammaslääkäriin.

 

Kolme päivää myöhemmin koko perheen sisäinen kello elää aivan omassa rytmissään, Kalifornian ajassa.

 

Sunnuntaina ankarat saasteet väistyvät ja valkenee mitä kaunein, lämmin ja keväinen päivä ja sininen taivas. Mutta perhe on valvonut lähes koko yön, kaikilla on voimat vähissä. Kolme neljästä lapsesta on sairaina. Juuri ja juuri he jaksavat autoillen poiketa kahville, siinä koko päivän vaativin suoritus. Seuraava yö kupataan taas valveilla. Maanantaiaamuna Äiti lähettää lapset kouluun – kolmen valvotun vuorokauden jälkeen…

 

Taas viimeinen reissu

Tämä on viimeinen reissu. Taas on Äiti tehnyt viisaita päätöksiä. Ei enää koskaan mihinkään matkalle, ei enää ikinä yhdenkään ylimääräisen laukun pakkaamista. 

 

Koko matkaa edeltävän päivän hän pesee pyykkiä ja pakkaa. Valitsee vaatteet kolmen lapsen puolesta, etsii kaikille toppatakit ja miettii, kenelle pitää ottaa mukaan toppahousut. Hän kaivaa talvikengät esiin varastosta, johon ne on tungettu likaisina helmikuussa, ja pakottaa vastahankaiset lapset sovittamaan.

 

”Ota noi paperit pois sisältä”, sanoo Kolmonen välinpitämättömästi nostamatta katsettaan lukemastaan kirjasta, potkaisten puoliksi jalkaan työnnetyn saappaan pois jalastaan.

”SINÄ otat ne itse”, kivahtaa äiti kiiruhtaessaan toimittamaan seuraavaa asiaa. Hän harkitsee jo vakaasti matkan peruuttamista.

 

Punainen varoitus annetaan Pekingissä. Se tarkoittaa sitä, että ilmanlaatu on niin huono, että sen hengittäminen on suorastaan vaarallista, pienhiukkasten arvo ilmassa ylittää terveydelle haitalliset raja-arvot parikymmenkertaisesti. Ensimmäisen ja edellisen kerran tämä varoitus annettiin vuosi sitten joulukuussa, silloin tosin kahteen otteeseen. Illalla esikoinen hakee neuleensa pihalta tuulettumasta. Neule haisee vahvasti savulle, kuin savusaunasta tulleelle. ”Päätit sitten tuulettaa ULKONA”, toteaa Äiti ykskantaan. Esikoista naurattaa asian ristiriitaisuus, Pekingissä tuulettamisella on aivan oman merkityksensä.

 

Paitsi että koulut suljetaan, vaikuttaa punainen varoitus myös autolla ajamiseen: autoilua rajoitetaan, vain joka toinen päivä saa ajaa. Rekisterikilven viimeinen numero määrittää sen, osuuko ajokielto parillisiin vai parittomiin päiviin. Isän autolla ei saa ajaa sunnuntaina, perheen lähtöpäivänä, joten Isä tilaa kyydin perheelleen. Illalla nukkumaan käydessä hän panee kellonsa soimaan vain tuntia ennen auton saapumista. ”Et siis aio auttaa lähtömme tekemisessä?” kummastelee Äiti. Uni ei meinaa tulla, hermostuttaa, sillä aamulla vielä riittää pakkaamista ja tekemistä eikä koko päivän kestänyt päänsärky hellitä edelleenkään, johtuuko se sitten saasteista vai stressistä.

 

”Äiti, montako villatakkia tarvitsen mukaan? Äiti, mitä mä puen koneeseen?” latelee esikoinen kysymyksiään, kun äiti paniikissa kaivelee omaa matkalaukkuaan etsien itselleen jotain vaatetta päälleen lennolle. Epähuomiossa kaikki on tullut jo pakattua.

 

”Äiti”, narisee kuopus oven takana, kun äiti istuu vessassa. ”Älä tule äidin luo, mene isän luo”, rallattelee Äiti mielessään tutun hiekkalaatikkorallatuksen tahtiin. 

 

Auto odottaa ulko-oven edessä ja Äidillä on yhä vain pakkaaminen kesken. Isoveljet seisovat eteisessä sukkasillaan tien tukkeena. Heillä on kesken vain omat keskinäiset juttunsa. ”Kengät jalkaan”, ärisee Äiti ohi rientäessään. Hän kyykkii ja kumartelee, kiroaa kiireessä päälleen valitsemiaan liian kireiksi käyneitä housuja, jotka kumartuessa valahtavat, sekä paitoja, joiden pituus ei riitä peittämään takamuksen.

 

Esikoisen edellisenä päivänä pestyn toppatakin hän kaivaa kuivausrummusta edelleenkin vielä kosteana ja sulloo käsimatkatavaroihin. Takki on kaivettava koneessa esiin kuivumaan. Tila matkalaukuissa ei riitä, vielä on haettava varastosta yksi pieni laukku mukaan.

 

Kymmentä minuuttia myöhemmin lapset yhä seisovat eteisessä ja jatkavat samoja juttujaan. Isä yrittää päästä ohi kantaessaan matkalaukkuja autoon. ”Kymmenettä kertaa: KENGÄT JALKAAN!” karjuu äiti kun hermojen kuminauha katkeaa. ”Autoon äkkiä niin kuin olis jo!”

Isä hyvästelee perheen kotiovella. Hänellä koittaa nyt vapaa (työ)viikko. Vasta perjantaina hän astuu koneeseen ja lentää Suomeen valmiiseen jouluun. Ja tuo tullessaan kaiken, mikä unohtui.

 

Saapuessaan kentälle perhettä ei päästetä suoraan terminaaliin vaan heidät ohjataan ensiksi erikoistarkastukseen - nähtävästi valtavan matkalaukkumääränsä vuoksi. Ehkä yksinäinen äiti neljän lapsen kanssa on hyvin epäilyttävä näky. Tai ehkä kaikki isojen matkalaukkujen kanssa matkustavat kerätään jonoon, ja isoja matkalaukkujahan perheellä riittää. Virkailija seisotuttaa heitä nauhan takana odottamassa, ei avaa nauhaporttia ennen kuin heidän taakseen on kertynyt lisää jonoa. Ehkä sillä estetään kenttää ruuhkautumasta joululiikenteen vuoksi. Kenttä tosin näyttää aivan hiljaiselta ja rauhalliselta, mutta tiukkailmeinen virkailija ei päästä heitä terminaaliin. Hän seisoo kädet puuskassa ja tuijottaa. Muutama minuutti seistään jonossa, muodon vuoksi, sitten virkailija avaa portin ja päästää jonoon kerätyt matkustajat lähes tyhjälle kentälle.

 

Tsekatessaan laukkuja ruumaan huomaa Äiti vasta, ettei viisi matkustajaa voi panna kuutta laukkua ruumaan ilman lisämaksua. Onneksi viimeisin, aamulla kiireessä pakattu matkalaukku on pieni ja menee käsimatkatavarana. Kunhan on siirretty meikkipussi ja sen sisältämät nesteet toiseen pakaasiin.

 

Koneeseen perhe pääsee kommelluksitta, mutta sitten ongelmat alkavat. Lapset laukkaavat jo väärää käytävää pitkin, kun Äiti vasta tihrustaa viidestä lipusta heidän istuinpaikkojaan. Toisen käytävän tunnuksia ei erota toiselle puolen, joten Äiti yrittää arvailla, mitkä paikat olisivat heidän. Isommat lapset kapuavat tyhjän penkkirivin läpi toiselle puolen ja Äiti huhuilee heitä istumaan ikkunapaikoille, mutta ryysiksen vuoksi he eivät pääse ja ovat liian kohteliaita pyytääkseen päästä jonon läpi. Perheen viimeisten kolmen paikan Äiti arvelee olevan keskirivillä, mutta reunapaikan tukkeena istuu kiinalaisrouva, joka ei ymmärrä, kun Äiti kohteliaasti yrittää englanniksi selittää rouvan vieressä olevien paikkojen kuuluvan heille.

 

Äidin ja lasten taakse kertyy kiinalaisia jonoksi, joka alkaa käydä rauhattomaksi. Länsimaisen silmin on kummallista, kuinka rauhallisina kiinalaiset malttavat odotella liikenteessä, jos joku töpeksii ja tukkii koko liikenteen. Kun joku päättää tehdä tiellä U-käännöksen, hän saa vekslata autoaan ympäri omaan tahtiinsa ja kymmenet autoilijat odottelevat kaikessa rauhassa. Mutta jostain kumman syystä lentokoneessa heillä on aina kauhea kiire, yhtä lailla on päästävä äkkiä omalle paikalleen kuin koneesta poiskin. Aivan kuin he pelkäisivät koneen lähtevän ilman heitä tai jonkun vievän viimeisen istuinpaikan. Niinpä Äidin ja lasten takana seisovat kiinalaiset käyvät malttamattomiksi ja komentavat Äitiä kiirehtimään. Äiti huomauttaa heille matkustavansa yksin neljän lapsen kanssa ja pyytää kärsivällisyyttä. Passit lentävät hermostuksesta hänen kädestä koneen lattialle ja ihmiset huokailevat, kun hän kumartuu poimimaan niitä toisella kädellään ja yrittää kiskoa paitaa alas toisella kädellään. Ja mielessään kiroaa taas väärin valittuja vaatteitaan.

 

Päästäkseen isoista laukuista ja takeista eroon hän pakkaa ne väärän käytävän ylälokeroihin. Vielä viimeiseksi hän muistaa esikoisen yhä kostean toppatakin, jonka hän kaivaa matkalaukusta ulos ja asettelee laukun päälle kuivamaan. Takaa kuuluu äänekästä huokailua ja ärsyyntynyttä naureskelua. Päästyään eroon laukuistaan Äiti pyytää uudestaan penkkirivinsä päätypaikan naista väistämään, mutta tämä vain istuu paikallaan kuin tatti ja pyörittelee paikkakorttiaan kädessään. Hyvin närkästyneenä tämä kysyy, miksi hänen pitäisi siirtyä, tämähän on hänen paikkansa. ”Olen aivan varma, että se on teidän paikkanne, mutta meidän ovat nuo kolme viereistä paikkaa ja mekin haluaisimme päästä istumaan. Kuten myös nuo kymmenet ihmiset jonossa perässämme”, vastaa Äiti ääni kireänä. ”Joten voisitteko mitenkään ystävällisesti päästää meidät sinne?”  

 

Kun Äiti viimein istahtaa paikalleen kiukkua puhisten, hän ensimmäiseksi kaivaa kännykän esiin ja lähettää isälle tekstarin: ”Pyysinkö sua varaamaan meille neljä keskipaikkaa? Vai pyysinkö yhden ääliön meidän viereen?” Hetken päästä Isä vastaa, että paikathan valittiin jo lippuja ostaessa. ” ”Sitten ääliö taitaakin istua penkkirivin tässä päässä”, myöntää Äiti vastausviestissään.

**

”Täällä on viiden tähden vessat”, riemuitsee Kolmonen Helsinki-Vantaan lentokentällä. Kiinalaisiin käymälöihin tottuneelle suomalaisen aivan tavallisen yleisen vessan siisteys on suorastaan luksusta.

 

Esikoinen pukee yhä kostean talvitakin päälleen ja astuu ulos Suomen suojakeliin. Äiti hakee katseellaan expressbussien lähtölaituria. Illan pimetessä bussi jättää Äidin, neljä lasta ja kuusi matkalaukkua erään pikkukaupungin kohdalla moottoritien varteen.

”Kiinassa ei ole lunta”, riemuitsee Kolmonen laukkuja nostelevalle bussikuskille ja tekee lumipallon. ”Kiinassa?” hämmästelee kuljettaja.

 

Kaksi autoa ajaa hämärälle pysäkille ja poimii perheen kyytiinsä. Äiti ja lapset majoittuvat pienenpienen asuntoon pikkukaupungin keskustaan, jonka sukulaiset ovat varustaneet patjoilla, puhtailla lakanoilla ja ruokaa pursuavilla kaapeilla. Isommat lähtevät vierailulle sairaalaan, Äiti jää pienten kanssa purkamaan laukkuja ja laittamaan ruokaa. Lapsilla vielä riittää virtaa, kun Äiti on jo aivan simahtamaisillaan väsymyksestä. Lattioille patjojen päälle Äiti petaa heille siskonpedin. ”Panepas peitto pussilakanaan” komentaa Äiti Kakkosta. ”Pane sä”, vastaa lapsi, nostamatta katsettaan kännykästään. Anteeksi kuinka?

 

Aamuneljältä koko perhe on hereillä. Onhan kello jo kymmenen Pekingissä. Kerrostaloasunnossa on oltava hiirenhiljaa, mihin pitkään seinänaapureitta asuneet lapset eivät ole tottuneet. Seitsemältä Äiti saattelee isommat lapset junaan, he lähtevät kouluun Helsinkiin. Tapaamaan kavereitaan ja palauttamaan viimeisiä tehtäviään. Esikoinen tavatakseen uuden ruotsinopettajan, jolle hän on syksyn aikana tehnyt kokeensa netissä. Opettajan kanssa on sovittu suullisesta ruotsinkokeesta tälle päivälle. Esikoisen pitäisi myös palauttaa aine ja sanastotehtävä, mutta ne ovat unohtuneet kotiin Pekingiin. ”Missä mun pipo on?” lapsi penkoo matkalaukkuaan. ”Etkö sä pakannut sitä mukaan, Äiti…?”

 

Kun Äiti myöhemmin palaa asunnolle, katselee kuopus ikkunasta ulos ja ihmettelee: ”Äiti, oliks siel vieläki yö?” Kyllä, Suomessa yö jatkuu vielä aika pitkälle päivään. Ja kevääseen...

 

Paljon mahtuu yhteen viikkoon: osa 3, jossa juhlitaan 99-vuotiaan Suomen itsenäisyyttä

 

 

 

 

 

Shanghain katselemiseen jäi aikaa vain tunti emmekä sinä aikana ennättäneet kuin kuljeskella Bundilla, josta otin eiliset kuvat. Vähänpä pystyn Shanghaita vertailemaan Pekingiin kahden taksimatkan ja Bundilla käyskentelyn perusteella, mutta Shanghai näytti olevan kuin yksi Euroopan kaupungeista. Keskusta on täynnä siirtomaavallan aikaisia taloja, jotka ovat kuin suoria kopioita eurooppalaisesta arkkitehtuurista sadan vuoden takaa. Hyvin kauniita minun silmääni, mutta vähän yllätyksettömiä. Peking on mielestäni eksoottisempi ja jännittävämpi.

Bundin tapaista kävelykatua saa Pekingistä hakea (ehkä hieman vastaava on Wanfujing, mutta sitä pitkin olen kävellyt vain kerran). Sen sijaan jalkakäytävät ovat iso ero Pekingiin verrattuna. Nyky-Pekingiä ei ole tarkoitettu kävelemiseen, vaan jalkakäytävät on istutettu täyteen puita tai tukittu muilla esineillä. Niinpä jalkaisin liikkuva yleensä siirtyy kävelemään pyörätielle, jossa puolestaan saa koko ajan varoa mopon tai auton alle jäämistä. Siksi aniharva kävelee Pekingissä (minun lisäkseni). Shanghaissakin jouduimme kävelemään ajotiellä, mutta aivan päinvastaisesta syystä: lauantaina iltapäivällä jalankulkijoita oli niin paljon. Jalkakäytävät olivat aivan tupaten täynnä väkeä. Pekingissä harvoin näkee niin paljon ihmisiä muualla kuin autoissa ruuhkassa.

 

Tunnin kävelykierroksen jälkeen meidän oli palattava art deco -hotellihuoneeseemme suihkuun ja valmistautumaan. Sekä hörppäämään kahvit pysyäksemme hereillä myöhäiseen iltaan.

Kello kuudelta nousimme hissillä kerroksen ylemmäksi. Odottavaisin mielin, sillä sen lisäksi että pääsisin upeisiin juhliin, arvasin tapaavani ja yllättäväni myös pari bloggariystävääni. Kaksi vuotta sitten, suunnitellessamme muuttoamme Pekingiin, yritin etsiä netistä suomalaisten pitämiä Peking-aiheisia blogeja – löytämättä ainoatakaan edelleen hengissä olevaa. Niinpä lopulta päädyin Shanghain suomalaisten blogeihin, joista kaksi on edelleen hengissä ja kirjoittajat asuvat Shanghaissa. Jossain vaiheessa tajusin, että Elämää Idän Pariisissa (Kuala Lumpurista Shanghaihin) –blogin kirjoittaja Sari ja minä olemme tavanneet toisemme kerran ihan luonnossa: yhteisen ystävämme saunaillassa Punavuoren kattojen yllä joskus viitisen vuotta sitten. Blogiemme kautta olen tutustunut myös toiseen Shanghain suomalaiseen, Sannaan, jonka käsialaa on This is the life –blogi.

 

Vuosi sitten he esittivät minulle kutsun jokavuotisiin Shanghain suomalaisten järjestämiin itsenäisyyspäivänjuhliin. Kun muutama viikko sitten The Hutong -kokkikurssilta tullessani kuulin parin Pekingin suomalaisen rouvan olevan menossa Shanghaihin osallistuakseen Suomi 99-juhlaan, ehdotin asiaa miehelleni ja hän yllättäen jopa otti innokkaasti ehdotukseni vastaan. Siitä huolimatta, että tiesimme käynnin olevan TODELLA pikainen huippukiireisestä viikostamme johtuen. Niin ostimme liput gaalaan ja lennoille sekä varasimme hotellihuoneen juhlavierastarjouksella. Bloggariystävilleni en vihjaissut tulostamme halaistua sanaa etukäteen. Päätin yllättää heidät.

 

Saman tien kun astuimme sisään juhlatilaan ja haimme katseellamme pekingiläisiä ystäviämme, huomasi mieheni jonkun tutun omasta firmastaan. Samanaikaisesti minä näin tämän vierellä Sarin, joka tunnisti minut siinä silmänräpäyksessä. Halasimme ja sitten yllätyimmekin kaikki, sillä selvisi, että Sari ja mieheni tuttava olivatkin pariskunta. Niin että miehet tunsivat toisensa työnsä kautta ja naiset vähän toisenlaisen työn kautta.

 

Sarin kanssa yhdessä etsimme käsiimme Sannan ja yllätimme hänet perusteellisesti. No, myöhemmin illalla selvisi, että yhteisiä tuttuja on meilläkin. Niin on pieni tämä meidän Suomi!

 

Kun vielä bongasimme useita aikaisemmin tapaamiamme ihmisiä, kuten erään pariskunnan viimekeväisestä Pekingin Finnish Spring Galasta, meillä riitti juttuseuraa ja tanssikavereita koko illaksi. Kovin teki mielemme jatkoille mukaan, mutta pakko oli lähteä puolenyön jälkeen koisaamaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Aamulla klo 6.30 olimme hotellin aamiaishuoneen ensimmäiset vieraat. Kun me jo lopettelimme aamupalaa, saapuivat bändin solisti ja basisti suomalaisneitonen kainalossaan. Oli tainnut ilta vierähtää pitemmäksi, sillä he kaikki olivat vielä ilta-asuissaan. Hieman nuhraantuneissa tosin.

 

Tällä kertaa varmistimme kentän ja terminaalin useaan kertaan. Olisi ollut ikävä löytää itsemme Pudongin kentältä, kun koneemme lähti Hongqiaolta. Ennätimme hyvissä ajoin kentälle, kone lähti ajallaan ja pääsimme kommelluksitta Pekingiin.

 

Tunnin ennätimme levähtää kotona, kunnes meidän oli taas jatkettava matkaa Suomi-koulun joulujuhlaan, jossa minulla oli tärkeä rooli. Olin nimittäin syksyn aikana tehnyt erään luokan kanssa joulunäytelmän Charles Dickensin romaanista Saiturin joulu. Muutaman käytettävissämme olleen oppitunnin aikana oppilaat olivat tutustuneet tarinaan, käsikirjoittaneet sen uusiksi sekä harjoitelleet näytelmää. Minun tehtäväni oli tutustuttaa heidät tarinaan, auttaa käsikirjoituksen laatimisessa ja sitoa näytökset yhteen kertojan osuuksilla. Sekä olla ohjaaja.

 

Oli ihanaa syksyn aikana nähdä, kuinka innoissaan suomikoululaiset olivat näytelmän tekemisestä ja samalla täysin huomaamattaan harjoittelivat kaikkia kielitaidon osa-alueita: lukemista, kirjoittamista, kuuntelemista ja puhumista. Ja on upeaa, että vähäisestä käytössään olevasta ajasta huolimatta Suomi-koulu pystyy tarjoamaan heille monenlaisia elämyksiä, eikä pelkkää puurtamista kieliopin parissa ja Kulkuri-koulutehtävien tekemistä (3. luokasta eteenpäin oppilaat nimittäin opiskelevat Suomi-koulun puitteissa suomea äidinkielenä Suomen opetussuunnitelman mukaisesti ja saavat tästä myös todistuksen).

 

Oli myös mahtavaa, kuinka suuren suosion näytelmä sai ja kuinka onnellisia lapset itse olivat menestyksestään. Ja kuinka hienosti he hoitelivat hommat itsenäisesti. Eipä siinä ohjaajaa tarvittu muuhun kuin lukemaan kertojan osuuden. Ja senkin olisi voinut hoitaa heistä kuka hyvänsä.
 

Kolmoseltamme jäi valitettavasti Suomi-koulun väen keittämä joulupuuro ja leipomat kuivakakut väliin, koska hänen vatsansa kipeytyi ja hän nukkuikin pöydässä loppujuhlan ajan. Niinpä lähdin lasten kanssa kotiin ja jätin väliin Tatort-illan saksalaisravintolassa, jonne olisin mielelläni mennyt naapurinrouvien kanssa katsomaan Leipziger Tatort -poliisisarjan ensimmäistä ja tuhannetta osaa, olenhan seurannut saksalaiskrimejä koko ikäni. Kolmonen oli kovin kipeä koko illan ja nukkumaan mennessään hän oksensi. Sen jälkeen oli hillitön vatsakipu poissa.

 

Osa kuvista on saatu bloggariystävältäni Sarilta

 

Paljon mahtuu yhteen viikkoon: osa 2, jossa otetaan ohjat omiin käsiin ja panikoidaan lentokentällä

 

 

 

 

 

Vipinä jatkui perjantaina iltapäivällä heti saman tien glögien roudaamisen jälkeen, kun tein lähtöä koulubussille.

 

Koulubussit asettuvat joka päivä koulun eteen jonoon numerojärjestyksessä. Samassa järjestyksessä ne lähtevät myös matkaan, joten jos ensimmäisestä bussista puuttuu lapsi, ei yksikään bussi liiku, ennen kuin lapsen tila on selvitetty. Lasten kannalta bussijärjestys on mainio, koska kaikkein pienimmätkin eli jopa kolmevuotiaat tietävät tasan tarkkaan, mikä kaikista samannäköisistä busseista on heidän omansa. Huono puoli asiassa on se, että harvoin bussit pääsevät lähtemään aikataulun mukaisesti, sillä aina on joku lapsi kateissa tai vanhemmat unohtaneet ilmoittaa poissaolosta.

 

Perjantaina jostain oudosta syystä bussimme ei ollutkaan päässyt omalle paikalleen jonoon, vaan joutunut jäämään kauemmaksi taakse. Kuski tunnisti minut – kuljenhan hänen kyydissään kaksi kolme kertaa viikossa mennen tullen – ja viittoili bussiaan kohti. Hetken perästä näin ensimmäisen tutun lapsen juoksevan hikipäissään ja etsivän oikeaa bussia. Toimitettuani hänet oikeaan kyytiin asetuin koulun ovelle ohjaamaan kaikki oman bussini lapset oikeaan suuntaan.

 

Lopuksi huomasin kolmen lapsen puuttuvan kyydistä ja selvitin asiaa yhdessä koulun bussivastaavan tehtäviä hoitelevan henkilöstöpäällikön kanssa (samalla kun bussiayin ventovieras sijainen epätoivoisena tutki kyytiläistensä nimilistaa ja yritti pysyä kärryillä vastuulapsistaan). Tämän jälkeen henkilöstöpäällikkö ehdotti minulle virnistäen bussiayin työtä, minä kun olin osoittanut kelpoisuuteni tehtävään.  

 

Bussissa totesin puhelimeni saldon taas loppuneen yllättäen. Huomasin sen siinä vaiheessa, kun en saanut miestäni kiinni Whatsappilla, puhelimitse enkä edes tekstarilla. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta. Kai olin saanut siitä ilmoituksen tekstiviestitse etukäteen, mutta en ollut taaskaan ymmärtänyt kiinankielistä tekstiä. Tylysti vain poistanut sen, kuten kaikki muutkin jatkuvalla syötöllä tulvivat roskapostitekstarit.

 

Kotona ensitöikseni kävin lakkauttamassa kynteni juhlaviksi ja loppuilta meni erinäisiä laukkuja pakatessa.

 

Aikaisin seuraavana aamuna lähdimme lentokentälle, mieheni ja minä kahdestaan. Lastenhoito oli järjestetty naapuriavun turvin. Kakkosterminaalissa huomasimme tulleemme väärään paikkaan ja mies ryntäsi terminaalin ulkopuolelle etsimään vapaata taksia. Minä kipitin korkosaappaissani hänen perässään, kun hän mennä viuhtoi taksin luota toiselle, perässävedettävä matkalaukku ilmassa viuhtoen. Mutta yksikään taksi ei ensin suostunut ottamaan meitä kyytiin taksitolpan ulkopuolelta (he kai saisivat siitä sakot), tai kuski vaati meiltä maksuksi 500 rämpylää (n. 70 euroa), kun taas normaalitaksa olisi ollut 1,8 euroa tuolta matkalta. Vihdoin viimein löysimme kuskin, joka suostui pudottamaan hintaa ja jopa ymmärsi kiinantaidottoman mieheni tinkaamisen väärin: hän pudotti hintaa jopa mieheni tekemän vastatarjouksen alapuolelle. Otimme tämän 28 euron kyydin ja mieheni naureskeli minulle, että siitä näkee, kuinka paljon on hyötyä kielitaidottomuudesta. Jos minä olisin tingannut, olisimme maksaneet 15 euroa enemmän…

 

Ennätimme ajoissa kolmosterminaaliin, jossa tapasimme ensimmäiset matkakumppaneistamme. Meidät ahdettiin lentokenttäbussiin ja bussi kurvaili siksakkia parinkymmenen minuutin ajan, kunnes viimein pysähtyi Air Chinan koneen luo – aivan kakkosterminaalin viereen!  

 

Perillä syntyi uusi jännitysmomentti, kun taksiin ahtauduttuamme tajusimme, että emmehän olleetkaan saaneet hotellistamme vahvistusta varaukseemme. Puhelinsoitto toi helpotuksen ja vei jännityksen: emme joutuneetkaan etsimään majapaikkaa Holiday Innin tallista, vaan meille oli järjestetty yösija kunnianarvoisasta Fairmont Peace –majatalosta. Tämä siirtomaavallan ajalta peräisin olevasta art deco –tyylinen hotelli on yksi Shanghain parhaista hotelleista.

 

 

 

  

 

 

Vastaisen varalle

 

 



Shanghain yleisilme näyttää
ensisilmäyksellä lännestä repäistyltä

 

 



Tämän mainoskuvan täytyy olla todellisesta palaverista



Sattuipa löytymään mainoksen kauppa...



Kaupan sisäänheittäjä-rumputädit

 


Kiinalaiset rakastavat turkiksia,
kaiken tyylisinä

 



Pekingin asukkaalle hämmästys: ruokakojun vierestä löytyy roskis!

Siirtomaavallan aikaa kiinalaisilla mausteilla