Paljon mahtuu yhteen viikkoon: osa 3, jossa juhlitaan 99-vuotiaan Suomen itsenäisyyttä

 

 

 

 

 

Shanghain katselemiseen jäi aikaa vain tunti emmekä sinä aikana ennättäneet kuin kuljeskella Bundilla, josta otin eiliset kuvat. Vähänpä pystyn Shanghaita vertailemaan Pekingiin kahden taksimatkan ja Bundilla käyskentelyn perusteella, mutta Shanghai näytti olevan kuin yksi Euroopan kaupungeista. Keskusta on täynnä siirtomaavallan aikaisia taloja, jotka ovat kuin suoria kopioita eurooppalaisesta arkkitehtuurista sadan vuoden takaa. Hyvin kauniita minun silmääni, mutta vähän yllätyksettömiä. Peking on mielestäni eksoottisempi ja jännittävämpi.

Bundin tapaista kävelykatua saa Pekingistä hakea (ehkä hieman vastaava on Wanfujing, mutta sitä pitkin olen kävellyt vain kerran). Sen sijaan jalkakäytävät ovat iso ero Pekingiin verrattuna. Nyky-Pekingiä ei ole tarkoitettu kävelemiseen, vaan jalkakäytävät on istutettu täyteen puita tai tukittu muilla esineillä. Niinpä jalkaisin liikkuva yleensä siirtyy kävelemään pyörätielle, jossa puolestaan saa koko ajan varoa mopon tai auton alle jäämistä. Siksi aniharva kävelee Pekingissä (minun lisäkseni). Shanghaissakin jouduimme kävelemään ajotiellä, mutta aivan päinvastaisesta syystä: lauantaina iltapäivällä jalankulkijoita oli niin paljon. Jalkakäytävät olivat aivan tupaten täynnä väkeä. Pekingissä harvoin näkee niin paljon ihmisiä muualla kuin autoissa ruuhkassa.

 

Tunnin kävelykierroksen jälkeen meidän oli palattava art deco -hotellihuoneeseemme suihkuun ja valmistautumaan. Sekä hörppäämään kahvit pysyäksemme hereillä myöhäiseen iltaan.

Kello kuudelta nousimme hissillä kerroksen ylemmäksi. Odottavaisin mielin, sillä sen lisäksi että pääsisin upeisiin juhliin, arvasin tapaavani ja yllättäväni myös pari bloggariystävääni. Kaksi vuotta sitten, suunnitellessamme muuttoamme Pekingiin, yritin etsiä netistä suomalaisten pitämiä Peking-aiheisia blogeja – löytämättä ainoatakaan edelleen hengissä olevaa. Niinpä lopulta päädyin Shanghain suomalaisten blogeihin, joista kaksi on edelleen hengissä ja kirjoittajat asuvat Shanghaissa. Jossain vaiheessa tajusin, että Elämää Idän Pariisissa (Kuala Lumpurista Shanghaihin) –blogin kirjoittaja Sari ja minä olemme tavanneet toisemme kerran ihan luonnossa: yhteisen ystävämme saunaillassa Punavuoren kattojen yllä joskus viitisen vuotta sitten. Blogiemme kautta olen tutustunut myös toiseen Shanghain suomalaiseen, Sannaan, jonka käsialaa on This is the life –blogi.

 

Vuosi sitten he esittivät minulle kutsun jokavuotisiin Shanghain suomalaisten järjestämiin itsenäisyyspäivänjuhliin. Kun muutama viikko sitten The Hutong -kokkikurssilta tullessani kuulin parin Pekingin suomalaisen rouvan olevan menossa Shanghaihin osallistuakseen Suomi 99-juhlaan, ehdotin asiaa miehelleni ja hän yllättäen jopa otti innokkaasti ehdotukseni vastaan. Siitä huolimatta, että tiesimme käynnin olevan TODELLA pikainen huippukiireisestä viikostamme johtuen. Niin ostimme liput gaalaan ja lennoille sekä varasimme hotellihuoneen juhlavierastarjouksella. Bloggariystävilleni en vihjaissut tulostamme halaistua sanaa etukäteen. Päätin yllättää heidät.

 

Saman tien kun astuimme sisään juhlatilaan ja haimme katseellamme pekingiläisiä ystäviämme, huomasi mieheni jonkun tutun omasta firmastaan. Samanaikaisesti minä näin tämän vierellä Sarin, joka tunnisti minut siinä silmänräpäyksessä. Halasimme ja sitten yllätyimmekin kaikki, sillä selvisi, että Sari ja mieheni tuttava olivatkin pariskunta. Niin että miehet tunsivat toisensa työnsä kautta ja naiset vähän toisenlaisen työn kautta.

 

Sarin kanssa yhdessä etsimme käsiimme Sannan ja yllätimme hänet perusteellisesti. No, myöhemmin illalla selvisi, että yhteisiä tuttuja on meilläkin. Niin on pieni tämä meidän Suomi!

 

Kun vielä bongasimme useita aikaisemmin tapaamiamme ihmisiä, kuten erään pariskunnan viimekeväisestä Pekingin Finnish Spring Galasta, meillä riitti juttuseuraa ja tanssikavereita koko illaksi. Kovin teki mielemme jatkoille mukaan, mutta pakko oli lähteä puolenyön jälkeen koisaamaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Aamulla klo 6.30 olimme hotellin aamiaishuoneen ensimmäiset vieraat. Kun me jo lopettelimme aamupalaa, saapuivat bändin solisti ja basisti suomalaisneitonen kainalossaan. Oli tainnut ilta vierähtää pitemmäksi, sillä he kaikki olivat vielä ilta-asuissaan. Hieman nuhraantuneissa tosin.

 

Tällä kertaa varmistimme kentän ja terminaalin useaan kertaan. Olisi ollut ikävä löytää itsemme Pudongin kentältä, kun koneemme lähti Hongqiaolta. Ennätimme hyvissä ajoin kentälle, kone lähti ajallaan ja pääsimme kommelluksitta Pekingiin.

 

Tunnin ennätimme levähtää kotona, kunnes meidän oli taas jatkettava matkaa Suomi-koulun joulujuhlaan, jossa minulla oli tärkeä rooli. Olin nimittäin syksyn aikana tehnyt erään luokan kanssa joulunäytelmän Charles Dickensin romaanista Saiturin joulu. Muutaman käytettävissämme olleen oppitunnin aikana oppilaat olivat tutustuneet tarinaan, käsikirjoittaneet sen uusiksi sekä harjoitelleet näytelmää. Minun tehtäväni oli tutustuttaa heidät tarinaan, auttaa käsikirjoituksen laatimisessa ja sitoa näytökset yhteen kertojan osuuksilla. Sekä olla ohjaaja.

 

Oli ihanaa syksyn aikana nähdä, kuinka innoissaan suomikoululaiset olivat näytelmän tekemisestä ja samalla täysin huomaamattaan harjoittelivat kaikkia kielitaidon osa-alueita: lukemista, kirjoittamista, kuuntelemista ja puhumista. Ja on upeaa, että vähäisestä käytössään olevasta ajasta huolimatta Suomi-koulu pystyy tarjoamaan heille monenlaisia elämyksiä, eikä pelkkää puurtamista kieliopin parissa ja Kulkuri-koulutehtävien tekemistä (3. luokasta eteenpäin oppilaat nimittäin opiskelevat Suomi-koulun puitteissa suomea äidinkielenä Suomen opetussuunnitelman mukaisesti ja saavat tästä myös todistuksen).

 

Oli myös mahtavaa, kuinka suuren suosion näytelmä sai ja kuinka onnellisia lapset itse olivat menestyksestään. Ja kuinka hienosti he hoitelivat hommat itsenäisesti. Eipä siinä ohjaajaa tarvittu muuhun kuin lukemaan kertojan osuuden. Ja senkin olisi voinut hoitaa heistä kuka hyvänsä.
 

Kolmoseltamme jäi valitettavasti Suomi-koulun väen keittämä joulupuuro ja leipomat kuivakakut väliin, koska hänen vatsansa kipeytyi ja hän nukkuikin pöydässä loppujuhlan ajan. Niinpä lähdin lasten kanssa kotiin ja jätin väliin Tatort-illan saksalaisravintolassa, jonne olisin mielelläni mennyt naapurinrouvien kanssa katsomaan Leipziger Tatort -poliisisarjan ensimmäistä ja tuhannetta osaa, olenhan seurannut saksalaiskrimejä koko ikäni. Kolmonen oli kovin kipeä koko illan ja nukkumaan mennessään hän oksensi. Sen jälkeen oli hillitön vatsakipu poissa.

 

Osa kuvista on saatu bloggariystävältäni Sarilta