Joka toinen päivä käyn sairaalassa, vierailulla muistiosastolla.
Paikka on hyvinkin tuttu, täällä olen käynyt aiemminkin, neljä vuotta sitten kerran
viikossa muutaman kuukauden ajan. Kuopus oli vain pari vuoden ikäinen, kun joka
viikko matkustimme junalla vierailulle samaiselle osastolle, viivyimme nelisen
tuntia, kävelytimme ja autoimme monissa asioissa. Kuopus nukkui
päiväunensa potilassängyssä tai sairaalahuoneen lattialla. Kaikki asukkaat ja
hoitajat tulivat hänelle tuolloin tutuiksi, kaksivuotiaana hän teki reissuja yksinään
ympäri osaston käytäviä ja vieraili kenties potilashuoneissakin.
Jotkut arkailevat lasten viemistä muistiosastolle, näkeehän siellä
monenmoisia potilaita. Koska se voisi pelästyttää lapsen. Mutta minusta on
tärkeää, että lapset näkevät erilaisia ihmisiä ja oppivat suhtautumaan heihin
oikein, normaalisti. Sata vuotta sitten lapset näkivät ympärillään vanhuutta,
vammaisuutta ja kuolemaa, ja olivatko he sen traumatisoituneempia kuin
nykylapset?
Vuosien jälkeen ensimmäisellä vierailullamme viikko sitten
sairaalassa kuopuksemme arkaili, oli jäykistynyt ja katseli ympärilleen
jännittyneenä. Sairaalasta lähdettyämme hän kyseli miksi-kysymyksiä. Muutaman kerran jälkeen hän menee sairaalaan ja
on taas kuin kotonaan. Keksii omia leikkejään. Laskee tauluja ja tuoleja,
kuinka monta kappaletta hän löytää käytäviltä. Juttelee potilaiden ja hoitajien
kanssa. Välillä hän katoaa meiltä, seikkailee omia seikkailujaan. Jokaista
hänen askeltaan tarkkailee joku. Sillä hänen touhujaan potilaat seuraavat
kiinnostuneina ja riemastuneina. Heille hän on merkki vaihtelusta. Sekä
elämästä lukitun oven toisella puolen. Ja siitä, että joku suhtautuu heihin
ihmisenä.
Välillä ihmettelen, miksi monet sairaalan käytävillä näkemäni vieraat
ovat niin vakavia, suorastaan myrtsejä. Onko se suomalaista varovaisuutta,
vieraille ei saa hymyillä? Ettei vaan otettaisi kontaktia vieraisiin. Vai onko
sairaalassa vieraileminen niin vakava asia, missään nimessähän ei siellä sovi
naureskella? Tai ehkä heillä on juuri ollut kohtaus oman potilaansa kanssa,
kenties itkettääkin.
Muistiosastolla moinen hymyttömyys, vaivaantuneisuus tuntuu
erityisen tylyltä. Kun ollaan potilaiden joukossa, sisimmässään pienten lasten,
jotka ovat yksin ja eksyksissä, kaipaavat kontaktia toiseen ihmiseen, toivovat,
että joku huomioisi heidät ja veisi äidin luo. Kuin pieniä lapsia tunteineen,
ajatuksineen ja pelkoineen.
Tämän viikon aikana olen vieraillut lasteni kanssa muutaman kerran
osastolla, olemme istuneet käytävällä ja jutelleet kaikkien kanssa. Osallistuneet
keskusteluihin ja hymyilleet kaikille, yhtä lailla hoitajille kuin potilaille. Saaneet
ystäviä. Kuinka moni heistä onkaan taas tullut meille tutuksi viikon aikana.
On eksyksissä oleva pikkuruinen täti, joka etsii sänkyään joka
huoneesta. Kerran hän erehtyi miesten huoneeseen, käpertyi kai siellä vieraan
miehen sänkyyn. Oven läpi kuulin, kuinka sängyn omistaja palattuaan äkämystyi
kunnolla ja ajoi tädin huutaen pois huoneesta. Silmän pyöreinä täti sujahti
ovesta ja kertoi minulle, kuinka se on joulupukki se, joka noin huutaa. ”Onko
se sinun isäsi, onhan se”, hän kuiskasi minulle lopuksi. ”Tuollaisia ne ovat
miehet humalassa”, hän sutkautti sitten sanojensa painoksi.
Käytävällä istuu usein mies, jolla on lempeät kasvot, mutta hänen
silmänsä pyöristyvät ulos kuopistaan, kun katson häntä silmiin. ”V*** p***,
mitä tuijotat siinä”, hän huutaa kulkiessani ohi. Kun hän suuttuu, on hänellä
hevosen voimat. Eräänä päivänä hän heitti kuulantyöntäjän voimin fysioterapeutin
rautatelineen ja osui sillä erääseen potilaaseen. Surkeimpana hetkenään hän puolestaan
huutaa äitiään ja itkee kuin avuton pieni lapsi.
On myös sukkamummo, jonka ekan kerran tapasin laulutapahtumassa. Seurakunnan
nuoret laulattivat potilaita ja autoin heitä löytämään oikean laulun vihkosesta.
Sukkamummo istui kypärämummon vieressä ja katseli minua ja lapsia uteliaana,
valmiina ottamaan kontaktia pilke silmäkulmassa. Selailin kypärämummon ja
dekkarisedän lauluvihkosia. Kypärämummo nosti maasta sukkamummon kassin ja veti
ulos kutimet, pudotteli kerät maahan. Autoin heitä poimimaan kutimet,
selvittämään kerät, jutelin samalla. Sukkamummo kaivoi kassistaan keksejä ja
tarjosi niitä meille kaikille hymyillen leveästi: ”Itse leivoin nämä tänään.”
Kiitimme ja maistelimme, tosin ihan maistuivat kaupan kekseiltä.
”Minun täytyy lähteä junalle. Matkustan Helsinkiin poikani luo
joulunviettoon”, kertoo sukkamummo iloisesti hymyillen. Juttelemme kutomisesta,
valmistuvista joululahjoista. ”Mutta minun pitää ensin käydä vessassa”, hän
pohtii ja etsii vessaa. Kolmas lapsemme lähtee hänen avukseen etsimään WC:tä. ”Onko
tuo vieras vai potilas?” kuiskaa esikoinen minulle. ”En ole varma, mutta ei
hänellä ole kenkiä”, vastaan epävarmana.
Sukkamummo haluaa kävellä naapuritaloon, pelkissä villasukissaan.
Neuvon, ettei se kannata, onhan niin liukasta ulkona. Sukankutimiaan täynnä
olevaa kassiaan hän kantaa joka paikkaan. Hän on reipas ja iloinen, katsoo meihin
aina veikeästi. Tänään hän kysyy
kuopukselta kolmeen kertaan tämän ikää. ”Kuusivuotias, sittenhän menet kouluun
tänä vuonna”, hän toteaa joka kerta. Innokkaasti, pilke silmäkulmassaan hän
seuraa kuopuksen touhuja. Ylpeänä kuopus esittelee tälle laskutaitojaan ja valitsee
seuraavan laskukohteensa. Huonetoverilleen, isokokoiselle keski-ikäiselle naiselle,
joka istuu pyörätuolissa ja on osastolla fyysisessä kuntoutuksessa, sukkamummo
ilahtuneena selittää, kuinka mukavaa on tavata noin mukava ihminen: ”Todella
hauska tutustua teihin.” ”Johan me ollaan tunnettu pidempään, ollaan koko ajan
asuttu samassa huoneessa”, toteaa isokokoinen rouva pyörätuolissa ja
pyörittelee minulle silmiään puoliksi huvittuneena.
Entinen poliisi, vakavailmeinen viiksimies on huolissaan. Hän
tulee omaisemme luo, istuu vieremme ja tarkkailee ympärilleen. ”I am worried
for her sake”, hän sanoo osoittaen omaistamme. Keskustelemme englanniksi. Hän
puhuu englantia hyvin, kuitenkin suomalaisella aksentilla. Mietin, onko hän
työssään käyttänyt paljon englantia. Englanniksi hän käskee minua mittaamaan
verenpaineen. ”Nyt pitää soittaa auto”, hän sanoo vakavalla äänellä. Kysyn,
mikä auto. ”No ruumisauto”, selventää hän. ”Mutta eihä kukaan ole kuollut”,
kerron hänelle ja saan vastaukseksi pienen hymynpoikasen: ”Ai, ei vai. No hyvä.”
Pian hän taas unohtaa ja pyytää kahteen kertaan vielä kutsumaan ruumisauton
paikalle. Minua hän kehottaa pakkaamaan tavarani, sitten lähdetään. Olenkohan
joku epäillyistä, jonka hän aikoo viedä säilöön? Kuopukselle hän juttelee
ilmeettömän rauhallisesti, toteaa lopuksi, että lokero 3. "Tule sitten, kun olet valmis!"
Omaiseni asento on huono, yritän kohentaa sitä nostamalla häntä
kainaloista. ”Älä tee noin”, varoittaa viiksipoliisi päätään pudistaen. ”Tuo voi
vahingoittaa.” Hetken päästä hän kääntyy puoleeni ja kysäisee ohimennen: ”Saitko
50-vuotislahjaksi kierukan?” Hän yllättää minut kysymyksellään. ”Ei sellaisia enää
50-vuotiaille anneta”, vastaan ja naurahdan hämmentyneenä. Viiksipoliisi
hymähtää mietteliäänä: ”Ai jaa!”
Hoitajia naurattaa, kun he huomaavat, kuka istuu keskuudessamme. Kyllä
seurustelemaan mahtuu useampikin, toteamme yhdessä. Onhan potilaille tärkeätä
ottaa kontaktia ja saada vaihtelua, ja kyllähän meidän seuraan mahtuu. Ei, missään nimessä ei pidä jäädä yksin omaan huoneeseen.
Kun odottelemme omaisemme huoneen ovella, juttelen käytävän jakavan portin
taakse suljetun sukkamummon kanssa. Hän etsii takkiaan ja ihmettelee, miksi portti
on lukossa. En edelleenkään henno kertoa hänelle hänen olevan potilaana sairaalassa.
Portin yli juttelemme hänen lapsenlapsistaan, sisaruksistaan, vanhemmistaan. Toivottelemme
hyvät joulut ja lupaamme tavata parin päivän päästä.
Hyvästelemme omaisemme sänkyyn. Yhtäkkiä viiksipoliisi seisoo
keskellä huonetta, on aivan eksyksissä. Saattelemme rauhallisesti hänet
käytävälle, antaa huoneen asukkaiden nukkua. Hän seuraa meitä kiltisti,
ihmettelee, mihin hänen pitäisi mennä. Minä näppäilen salaa koodin oveen ja ohjaan lapset huomaamattomasti ulos,
samalla kun mieheni lähtee viemään viiksipoliisia tämän huoneeseen. ”Three-oh-six”, kertoo
tämä pyynnöstä huoneensa numeroksi. ”Oikein meni”, toteaa mieheni
toimitettuaan tämän perille - huoneeseen 306.
Tiedän paikan ja monesti vierailin siellä. Viimeksi viime jouluna ja viimeiseksi vierailuksi jäi. Kauhein tapa vanheta, mielestäni.
VastaaPoistaSurullisinta on se, että heistä jokaisella pyörii lähes ainoana ajatuksena mielessään se, kuinka he pääsisivät pois, edes jonnekin. Kotiin, ystävän luo, poikansa luo. Ei hetkenkään rauhaa sielussa, vaan koko ajan levoton, eksyksissä oleva mieli.
Poista