Lapsiperhe itämaan ihmeissä

Lapsiperhe itämaan ihmeissä

perjantai 9. joulukuuta 2016

Paljon mahtuu yhteen viikkoon: osa 4, jossa Suomi täyttää 99 vuotta



 
 
 

Maanantai-iltaa en jättänyt väliin. Suurlähetystöön lähdin laulamaan kauneimpia joululauluja. Nuoremmat lapset jäivät kotiin sairastamaan, kun pakkauduin naapurin kyytiin autoon. Tällä kertaa liikenne sujui kuin unelma ja ruuhkaan varautuneina saavuimme paikalle 45 minuuttia etuajassa ja koputtelimme kylmissämme suurlähettilään residenssin portilla.
Kuten viime vuonna, tässäkin tilaisuudessa meitä säesti ja hauskuutti Suomesta saapunut lähetysseuran pappi Juri Veikkola. Reilun tunnin pappi laulatti meitä, tämän jälkeen alkoi tarjoilu, joka oli onneton: joulutorttuja ja karjalanpiirakoita, ja nekin loppuivat kesken. Kaikille tuskin riitti yhtäkään. Siitä huolimatta, että paikalle saapui jopa vähemmän vieraita kuin oli ilmoittautunut. Kyseinen laulutilaisuus on kuitenkin ainoa tapahtuma, jonka Pekingin suurlähetystö järjestää oman maansa kansalaisille, eikä muutenkaan näy mitenkään meidän elämässämme.
Toista oli aikoinaan ainakin Singaporen suurlähetystössä, jossa nimenomaan suurlähetystö oli suomalaiset yhteen kokoava ja yhteisöä kannatteleva voima. Koska Pekingissä lähinnä vain Suomi-koulu kokoaa suomalaisia (enimmäkseen lapsiperheitä) yhteen, olemme aika hajallamme. Kenelläkään ei taida olla hajua, paljonko täällä loppujen lopuksi on suomalaisia. Ne, joilla ei ole lapsia, saattavat olla hyvinkin yksinäisiä, mikäli eivät osaa hakeutua johonkin kansainväliseen yhteisöön. Etenkin puolisolle, jolla ei ole turvanaan edes omaa työyhteisöä, tilanne voi olla henkisesti hyvin stressaava ja laukaista kulttuurishokin tai masennuksen.
Muistan aikoinaan Singaporessa, kuinka kaikki muut suomalaiset meitä lukuun ottamatta tuntuivat olevan joko nokialaisia tai lapsiperheitä. Koska me emme kuuluneet kumpaankaan, emme myöskään tunteneet kuuluvamme mihinkään ryhmään. Mieheni suomalaisen työkaverin paikallisen tyttöystävän ja tämän ystävättärien kanssa yritin hengailla, mutten oikein tuntenut kuuluvani kunnolla siihen porukkaan (ja kun pariskunnalle sittemmin tuli ero, nainen katkaisi heti välinsä minuun).
Onneksi Singaporessa sentään oli sekä aktiivinen suurlähetystö että Singaporen suomalaisten yhteisö, joiden kautta kaikkien oli mahdollista päästä mukaan ja tutustua muihin ihmisiin. Näiden kautta sain myös kaksi ihanaa ystävää, joiden perheistä on muodostunut meille tänä päivänäkin hyvin läheiset ystäväperheet. Singaporen suomalaisyhteisön juhlatoimikunnassa olin itse erittäin aktiivisesti mukana järjestämässä kolmea juhlatapahtumaa vuodessa.
Lasten myötä Pekingin yhteisöihin on helppo päästä mukaan, yhtä lailla kansainvälisiin kuin kotimaisiinkin. Kun lapsia on kolmessa eri koulussa (kahdessa kansainvälisessä ja yhdessä Suomi-koulussa) ja itse osallistuu jokaisen toimintaan aktiivisesti, ei yksinäisyyden hetkiä ennätä kokemaan. Myös naapureihin on helppo ottaa kontaktia, kun yhdessä saatellaan lapsia aamuisin koulubusseille ja iltaisin odotellaan busseja palaaviksi.  
**
Maanantaina olin laulamaan lähtiessäni kiireessä pannut etikkapunajuuret marinoitumaan ja kaatanut etikat suoraan pullosta perään. Illalla maistoin ja totesin päällimmäisten punajuurien marinoituneen kirpeän etikkaisiksi, kun taas pohjalla ei ollut makua lainkaan. Näistä punajuurista tein seuraavana päivänä rosollin.
 
Tiistaina itsenäisyyspäivänä juhlistimme siis jälleen kerran Suomen itsenäisyyttä – tällä kertaa meillä kotona. Yritin kyllä kutsua kaikki suomalaiset, mutta käytännössä paikalle uskaltautuivat vain Suomi-koulun kautta tutut.
Koko päivän suorimme Ayin kanssa yhdessä paikkoja ja kovin hän ihmetteli suomalaisten tapoja juhlia. Eikö niissä tarjota kuin yhtä ruokalajia ja sitäkin kovin vähän? Kuinka yksi salaatti voi riittää 20 syöjälle? Tosin on Täti ennenkin nähnyt juhlavalmisteluitamme ja kuullut nyyttäreistämme, joten ei hän enää tällä kertaa kauheasti ihmetellyt. Päinvastoin kyseli kovasti, juhlivatko suomalaiset usein, ja ihasteli kovasti, että onpa erinomainen idea, että vieraat tuovat itse ruokansa mukanaan. Kiinassa nimittäin harva edes tuntee käsitettä nyyttärit, sillä isäntäväen tehtävänä on hoitaa kaikki tarjoilut (joita on tietysti oltava paljon ja montaa sorttia). Onhan se isäntäväen heikkoutta, jos ei tähän pysty. Niinpä Ayi totesikin, että siitä syystä hänkään ei kovin usein jaksa kutsua vieraita kotiinsa.
 
Illalla ikkunaan sytytettiin kaksi kynttilää, tupamme täyttyi ihmisistä ja pöytä katettiin täyteen kotoisia jouluruokia (joka sorttia löytyi) sekä viiniä. Masut tupaten täynnä herkkuja yritimme innokkaasti laulaa jouluisia virsiä ja –lauluja, sen minkä painavista vatsoistamme huolimatta saimme haukottua keuhkoista ilmaa. Juri-pappi ei suinkaan tullut Suomesta turhaan meitä säestämään ja lupasi tulla taas uudestaan keväällä. Silloin Viiniä ja virsiä –ilta järjestetään naapurissamme.
Keskiviikkoiltana rauhallinen koti-ilta maistui viikon rientojen jälkeen. Mutta kuopus se itki koulusta kotiin palatessaan, että eikö me mennäkään tänään enää mihinkään juhliin. Ihan tylsää… Vaan eipä mennyt kauan, kun jo saimme taas jännitystä elämäämme. Yöllä Kolmonen herätteli meidät valittaen hirmuisen kipeää vatsaansa. Koko yön hän itki ja aamuyöstä oksensi. Sen jälkeen oireet katosivat taas kuin taikaiskusta, jälleen kerran. Vein lapsen lääkäriin mahdollisen umpisuolentulehduksen vuoksi. Lääkäri katseli kummissaan lasta, joka oli täysin terve, oma itsensä. Diagnoosiksi saimme kummallisen viruksen, jonka oireet tulevat ja menevät, tai sitten kyse voi olla ruoka-aineallergiasta.
 
Jospa tämän illan rauhoittaisimme vauhdikkaan viikon jälkeiseksi koti-illaksi perheen kesken. Sillä huomenna meidät on kutsuttu taas kylään. Itse asiassa kolmeen kyläpaikkaan.
 

Lainamaljakkoa odotellen

 


 
 

  
 

 
 
 

Osa kuvista on lainattu ystävältä.
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mukavaa jos jätät kommentin :)