Isä palasi Pekingiin jo useita päiviä aikaisemmin. Äiti ei
voinut, tekemistä riitti vielä Suomessakin. Lapset eivät halunneet, he
halusivat olla rakkaassa kotimaassaan niin kauan kuin mahdollista.
Muutaman päivän ajan Äiti hoiteli asioita aamuisin, vieraili
sairaalassa iltapäivällä, ja illalla kotimatkalla hän soitteli
ruoanlämmitysohjeita lapsille. Yhtenä päivänä maksalaatikot löytyivät
metallirasioissaan mikroaaltouunista (joka onneksi oli rikki). Toisena päivänä
lapset lähettivät hänelle Whatsappilla valokuvia uunista, jotta hän neuvoisi,
kuinka uuni pannaan päälle (kun lämmitetään maksalaatikoita). Pekingissä ei
eineksiä löydy kaupoista metallirasioissa eikä muutenkaan. Eikä kiinalaista
ruokaa valmisteta uunissa, joten ruoanlämmityksen perusohjeet olivat päässeet
unohtumaan.
Vielä myöhään iltaisin Äiti raahasi pyykkikasseja
sukulaisten koteihin pestäväksi, vuorotellen eri paikkoihin. Osa ei tainnut sitä
ymmärtää, että kolmessa viikossa kertyy viidellä hengellä aika tavalla pyykkiä
– ja loppuu puhtaat alusvaatteet.
**
Loppiaisen alla Äiti ja lapset valmistautuvat kaksiossa paluumatkaan.
Lähtöpäivänä he heräävät aikaisin siivoamaan ja pakkaamaan. Äiti pakkaa,
komentaa lapsia pakkaamaan, siivoaa vessaa, komentaa lapsia purkamaan sängyt
(siskonpedin lattialta). Komentaa lapsia imuroimaan, huoneen kerrallaan.
Matkalaukkuja siirrellään imuroinnin tieltä valmiisiin huoneisiin. Mutta lapset
unohtuvat kännykän maailmaan, pelaamaan ja viestailemaan kavereilleen. Työt
jäävät kesken. Äiti kiirehtii, komentaa ja kiukustuu. Kello käy…
Juuri lähtöpäivänä eteläisen Suomen valtaa kova pakkanen ja
maassa on kerros lunta. Osa talvivaatteista on aikomus jättää Suomeen, mutta
kuinka kesälenkkareissa selvitään vaihdot asemilla, murehtii Äiti. VR:n
aikataulut ovat sekaisin, lentokentän junavuoroja on peruttu. Matkaan on
varattava lisää aikaa.
Matkalaukut pakataan sukulaisen autoon ja ahtaudutaan
kyytiin. Kaikki kapsäkit mahtuvat auton takakonttiin, vaikka tullessa niitä
kuskaamaan tarvittiin kaksi autoa. Vasta asemalla Äiti huomaa yhden
matkalaukuista unohtuneen kaksioon. Perhe myöhästyy junasta ja sukulainen
noutaa puuttuvan pakaasin.
Perhe ahtautuu junassa matkatavaroineen vaunupaikalle. Viimeisellä
väliasemalla sukulainen soittaa: Kolmosen hammasraudat ovat jääneet kaksioon.
Samanaikaisesti asemalta nousee kyytiin toinen äiti, kolme pientä lasta ja
rattaat. Äidit tekevät vaihtokaupat: Äiti, neljä lasta ja kuusi laukkua
siirtyvät junan eteiseen, kun taas äiti, kolme lasta ja rattaat siirtyvät
vaunupaikalle. Paikkojen vaihtaminen on erittäin hankalaa pienissä tiloissa,
kun käytössä on vain yksi kapea ovi ja Äidin perheen jokaisella jäsenellä on
vähintäänkin yksi laukku huolehdittavanaan. Äiti seisoo eteisessä, pitelee
laukkuja pystyssä ja jakaa sanallisia ohjeita kaikille. Ehditäänkö ajoissa ennen
kuin tullaan junanvaihtoasemalle?
Vaihtoasemalla on tungosta. Kaikki matkustajat kulkevat
asemarakennuksen kautta, mutta vain yksi ovi on heidän käytössään, myös
vastaantulevan liikenteen. Äiti hoputtaa lapsia kiirehtimään, ollaan nopeita ja
mennään muiden matkustajien vanavedessä, jottei täydy pyrkiä vastavirtaan. Yksi
lapsista on pulassa laukkunsa kanssa ja jää laiturille rynnivien
vastaantulijoiden jalkoihin.
Hissi on rikki ja asemarakennuksessa on käynyt vesivahinko,
joten liukuportaatkin on aidattu. Vain portaita pitkin pääsee kulkemaan kapeaa
reittiä. Perhe sompailee portaissa suurine laukkuineen eivätkä takanatulijat
pääse ohittamaan. Silloin eräs iso mies nappaa kaksi painavinta laukkua
kainaloonsa ja kantaa ne ystävällisesti ylös. Laiturille päästään liukuportaita
pitkin. Äiti varmistaa että kuopus selviää koiralaukkuineen ja ottaa sen
jälkeen kaksi suurta matkalaukkua mukaansa portaisiin. Kääntyessään hän näkee,
kuinka kauempana takana perheen 11-vuotias sompailee painavan matkalaukun
kanssa liukuportaissa: laukku on vain osittain portaan päällä ja lapsi joutuu
käyttämään kaiken voimansa saadakseen pidettyä sen paikoillaan ja säilytettyä
tasapainonsa.
Junat kulkevat taas mutta muutaman minuutin myöhässä
aikataulusta. Kovasta pakkasesta huolimatta perhe odottaa matkalaukkuineen
laiturilla ja hyppii pysyäkseen lämpimänä lenkkareissaan. Onneksi Äidin pelko
ei käy toteen: juna ei ole täpötäynnä lentomatkustajia jättimäisine
matkalaukkuineen vaan he mahtuvat hyvin mukaan.
Matkalla esiteini pohtii Äidille syvällisiä mietteitään:
”Elämän tarkoitus on tehdä maailmasta parempi paikka.” Äiti nyökkää, onpa hieno
elämänviisaus. Sitä kannattaa seurata.
Lentokentällä vaihdetaan talvitakit ohuempiin ja pakataan
laukkuihin, vessassa riisutaan pois ylimääräiset kerrastot farkkujen alta. Lämpimiä
vaatteita ei enää tarvita, koneeseen kuljetaan kohta sisätiloissa tuubin
kautta. Perhe on sittenkin ennättänyt kentälle hyvissä ajoin, vaikkei yhtään
ylimääräistä aikaa jää tälläkään kertaa. Tutussa kahvilassa poiketaan
tankkaamassa, lounas ja välipalat ovat jääneet kiireessä väliin. Kahvila on
täpötäynnä asiakkaita, Äidin lapset höseltävät ja koheltavat ja Äiti keskittää kaiken
tarmonsa hengittämiseen: yksi-kaksi-kolme-rauhal-lisesti.
Portilla koittaa yllätys: Pekingin lentoa odottaa bussikuljetus
koneelle. Ja lämpimät takit on pakattu ruumaan! Onneksi heillä sentään on ohuet
takit päällään, osa matkustajista on varautunut surkeammin ja astuu pakkaseen
pelkissä collegepuseroissaan.
Kiinassa osataan hoidella suuria ihmisjoukkoja, Pekingin
kentällä pidetään kiinni boarding passeihin merkityistä ryhmistä, etuilla ei
saa. Suomessa sen sijaan ei ole kokemusta isosta määrästä ihmisiä, niinpä jonottaminen
tapahtuu yhdessä kaaoksessa, vaikka paikkakortin mukaan koneeseen pitäisi mennä
ryhmänumeron mukaisessa järjestyksessä.
Heillä on samat istumapaikat kuin tullessa, ja Äiti
ohjeistaa lapset jo etukäteen, kuinka tällä kertaa etsitään omat paikat. Kaikki
menee sujuvasti kuin elokuvassa ja Äiti huokaisee helpotuksesta istahtaessaan istuimelleen.
Yöllä ei naurata. Koneessa on monen monta perhettä pienine
lapsineen, jotka itkevät koko matkan. Sen toki kaikki matkustajat ymmärtävät,
ikäväähän se on, mutta minkä sitä pienille lapsille mahtaa. Korvissa vihloo
nuha tai pikkuinen ei jaksa istua paikoillaan. Vieras ympäristökin kenties
pelottaa. Mutta mitä voi tehdä Äiti siinä vaiheessa, kun valot sammutetaan, matkustajat
käyvät nukkumaan ja esiteini saa raivarin. Hän kiukkuaa ja heiluttaa penkkiään.
Mikään pyyntö, vetoomus, selitys eikä uhkaus tepsi. Äiti ottaa häneltä pois
kuulokkeet: tällä lennolla et ohjelmia enää katso. Nukkua ei tarvitse mutta lue
vaikka kirjaa. Raivostunut esiteini repii Äidiltä peiton pois. Viimein hän
rauhoittuu, kun hoksaa voivansa panna paikkavalon päälle. Äiti miettii uupuneena,
kuinka opettajana ison luokan edessä on joskus niin paljon helpompaa kuin
äitinä: opettaja on harvoin aivan yksin, hän voi aina hakea naapuriluokasta
opettajakaverin avuksi. Tai vaikka koko opettajainhuoneen. Mutta kehen voi
turvautua vanhempi, joka on aivan yksin. Ja koko tämä episodi alkoi, että Äiti komensi
esiteinin vessaan, jottei tämä – useita limsatölkillisiä juotuaan – lähtisi
liikkeelle keskipaikaltaan juuri siinä vaiheessa, kun Äiti ja toisen päätypaikan
kiinalaismies jo nukkuvat…
Pekingin lentokentän vessassa Äiti tapaa toisen
suomalaisäidin. Tämä nuori äiti on matkustanut samalla koneella aivan yksinään
kahden pienen lapsen kanssa. Toinen on tuskin kolmea, toinen melkein
vastasyntynyt. Äiti katselee kuinka nuori äiti kulkee heidän edellään. Toisella
kädellään tämä työntää vaunuja, toisella jättimäistä matkalaukkukärryä. Kärryssä matkalaukkujen päällä istuu esikoinen.
Kotona pidetään kasvatuspalaveri. Mikä olikaan se elämän
tarkoitus, muistuttaa Äiti. Maailmaa ei tehdä paremmaksi vain huolehtimalla luonnon
hyvinvoinnista, vaan ottamalla myös toiset ihmiset huomioon.
**
Lapset tietävät jo, kuinka toimitaan, kun lennetään Suomesta
Pekingiin. Heti ensimmäiseksi kotiin tultuaan, aivan pyytämättä he riisuvat
vaatteensa ja kömpivät omiin sänkyihinsä. Kun ottaa muutaman tunnin tirsat,
pääsee nopeasti oikeaan rytmiin. Äitikin kömpii peittonsa alle, mutta uni ei ennätä
tulla. Sillä pian kalenteri muistuttaa hammaslääkärin vastaanotosta. Pojat
jäävät nukkumaan, Äiti lähtee esikoisen kanssa hammaslääkäriin.
Kolme päivää myöhemmin koko perheen sisäinen kello elää
aivan omassa rytmissään, Kalifornian ajassa.
Sunnuntaina ankarat saasteet väistyvät ja valkenee mitä
kaunein, lämmin ja keväinen päivä ja sininen taivas. Mutta perhe on valvonut
lähes koko yön, kaikilla on voimat vähissä. Kolme neljästä lapsesta on
sairaina. Juuri ja juuri he jaksavat autoillen poiketa kahville, siinä koko
päivän vaativin suoritus. Seuraava yö kupataan taas valveilla. Maanantaiaamuna Äiti
lähettää lapset kouluun – kolmen valvotun vuorokauden jälkeen…
Huh, ihan tuli hiki lukiessakin. Nyt olet kyllä ansainnut uudet kengät! :)
VastaaPoistat. Takki-Kirsi
Totta tosiaan, niin omasta mielestänikin :)
PoistaJa vielä, onpa ihana takki viimeisessä kuvassa!
VastaaPoista- Takki-Kirsi
Kiitos! Ehdottomasti sopisi sinullekin!
Poista