Lapsiperhe itämaan ihmeissä

Lapsiperhe itämaan ihmeissä

tiistai 10. tammikuuta 2017

Vihonviimeinen paluumatka


Isä palasi Pekingiin jo useita päiviä aikaisemmin. Äiti ei voinut, tekemistä riitti vielä Suomessakin. Lapset eivät halunneet, he halusivat olla rakkaassa kotimaassaan niin kauan kuin mahdollista.


Muutaman päivän ajan Äiti hoiteli asioita aamuisin, vieraili sairaalassa iltapäivällä, ja illalla kotimatkalla hän soitteli ruoanlämmitysohjeita lapsille. Yhtenä päivänä maksalaatikot löytyivät metallirasioissaan mikroaaltouunista (joka onneksi oli rikki). Toisena päivänä lapset lähettivät hänelle Whatsappilla valokuvia uunista, jotta hän neuvoisi, kuinka uuni pannaan päälle (kun lämmitetään maksalaatikoita). Pekingissä ei eineksiä löydy kaupoista metallirasioissa eikä muutenkaan. Eikä kiinalaista ruokaa valmisteta uunissa, joten ruoanlämmityksen perusohjeet olivat päässeet unohtumaan.
 

Vielä myöhään iltaisin Äiti raahasi pyykkikasseja sukulaisten koteihin pestäväksi, vuorotellen eri paikkoihin. Osa ei tainnut sitä ymmärtää, että kolmessa viikossa kertyy viidellä hengellä aika tavalla pyykkiä – ja loppuu puhtaat alusvaatteet.

 
**

 
Loppiaisen alla Äiti ja lapset valmistautuvat kaksiossa paluumatkaan. Lähtöpäivänä he heräävät aikaisin siivoamaan ja pakkaamaan. Äiti pakkaa, komentaa lapsia pakkaamaan, siivoaa vessaa, komentaa lapsia purkamaan sängyt (siskonpedin lattialta). Komentaa lapsia imuroimaan, huoneen kerrallaan. Matkalaukkuja siirrellään imuroinnin tieltä valmiisiin huoneisiin. Mutta lapset unohtuvat kännykän maailmaan, pelaamaan ja viestailemaan kavereilleen. Työt jäävät kesken. Äiti kiirehtii, komentaa ja kiukustuu. Kello käy…
 

Juuri lähtöpäivänä eteläisen Suomen valtaa kova pakkanen ja maassa on kerros lunta. Osa talvivaatteista on aikomus jättää Suomeen, mutta kuinka kesälenkkareissa selvitään vaihdot asemilla, murehtii Äiti. VR:n aikataulut ovat sekaisin, lentokentän junavuoroja on peruttu. Matkaan on varattava lisää aikaa.
 

Matkalaukut pakataan sukulaisen autoon ja ahtaudutaan kyytiin. Kaikki kapsäkit mahtuvat auton takakonttiin, vaikka tullessa niitä kuskaamaan tarvittiin kaksi autoa. Vasta asemalla Äiti huomaa yhden matkalaukuista unohtuneen kaksioon. Perhe myöhästyy junasta ja sukulainen noutaa puuttuvan pakaasin.
 

Perhe ahtautuu junassa matkatavaroineen vaunupaikalle. Viimeisellä väliasemalla sukulainen soittaa: Kolmosen hammasraudat ovat jääneet kaksioon. Samanaikaisesti asemalta nousee kyytiin toinen äiti, kolme pientä lasta ja rattaat. Äidit tekevät vaihtokaupat: Äiti, neljä lasta ja kuusi laukkua siirtyvät junan eteiseen, kun taas äiti, kolme lasta ja rattaat siirtyvät vaunupaikalle. Paikkojen vaihtaminen on erittäin hankalaa pienissä tiloissa, kun käytössä on vain yksi kapea ovi ja Äidin perheen jokaisella jäsenellä on vähintäänkin yksi laukku huolehdittavanaan. Äiti seisoo eteisessä, pitelee laukkuja pystyssä ja jakaa sanallisia ohjeita kaikille. Ehditäänkö ajoissa ennen kuin tullaan junanvaihtoasemalle?
 

Vaihtoasemalla on tungosta. Kaikki matkustajat kulkevat asemarakennuksen kautta, mutta vain yksi ovi on heidän käytössään, myös vastaantulevan liikenteen. Äiti hoputtaa lapsia kiirehtimään, ollaan nopeita ja mennään muiden matkustajien vanavedessä, jottei täydy pyrkiä vastavirtaan. Yksi lapsista on pulassa laukkunsa kanssa ja jää laiturille rynnivien vastaantulijoiden jalkoihin.

 
Hissi on rikki ja asemarakennuksessa on käynyt vesivahinko, joten liukuportaatkin on aidattu. Vain portaita pitkin pääsee kulkemaan kapeaa reittiä. Perhe sompailee portaissa suurine laukkuineen eivätkä takanatulijat pääse ohittamaan. Silloin eräs iso mies nappaa kaksi painavinta laukkua kainaloonsa ja kantaa ne ystävällisesti ylös. Laiturille päästään liukuportaita pitkin. Äiti varmistaa että kuopus selviää koiralaukkuineen ja ottaa sen jälkeen kaksi suurta matkalaukkua mukaansa portaisiin. Kääntyessään hän näkee, kuinka kauempana takana perheen 11-vuotias sompailee painavan matkalaukun kanssa liukuportaissa: laukku on vain osittain portaan päällä ja lapsi joutuu käyttämään kaiken voimansa saadakseen pidettyä sen paikoillaan ja säilytettyä tasapainonsa.

 
Junat kulkevat taas mutta muutaman minuutin myöhässä aikataulusta. Kovasta pakkasesta huolimatta perhe odottaa matkalaukkuineen laiturilla ja hyppii pysyäkseen lämpimänä lenkkareissaan. Onneksi Äidin pelko ei käy toteen: juna ei ole täpötäynnä lentomatkustajia jättimäisine matkalaukkuineen vaan he mahtuvat hyvin mukaan.
 

Matkalla esiteini pohtii Äidille syvällisiä mietteitään: ”Elämän tarkoitus on tehdä maailmasta parempi paikka.” Äiti nyökkää, onpa hieno elämänviisaus. Sitä kannattaa seurata.

 
Lentokentällä vaihdetaan talvitakit ohuempiin ja pakataan laukkuihin, vessassa riisutaan pois ylimääräiset kerrastot farkkujen alta. Lämpimiä vaatteita ei enää tarvita, koneeseen kuljetaan kohta sisätiloissa tuubin kautta. Perhe on sittenkin ennättänyt kentälle hyvissä ajoin, vaikkei yhtään ylimääräistä aikaa jää tälläkään kertaa. Tutussa kahvilassa poiketaan tankkaamassa, lounas ja välipalat ovat jääneet kiireessä väliin. Kahvila on täpötäynnä asiakkaita, Äidin lapset höseltävät ja koheltavat ja Äiti keskittää kaiken tarmonsa hengittämiseen: yksi-kaksi-kolme-rauhal-lisesti.
 

Portilla koittaa yllätys: Pekingin lentoa odottaa bussikuljetus koneelle. Ja lämpimät takit on pakattu ruumaan! Onneksi heillä sentään on ohuet takit päällään, osa matkustajista on varautunut surkeammin ja astuu pakkaseen pelkissä collegepuseroissaan.
 

Kiinassa osataan hoidella suuria ihmisjoukkoja, Pekingin kentällä pidetään kiinni boarding passeihin merkityistä ryhmistä, etuilla ei saa. Suomessa sen sijaan ei ole kokemusta isosta määrästä ihmisiä, niinpä jonottaminen tapahtuu yhdessä kaaoksessa, vaikka paikkakortin mukaan koneeseen pitäisi mennä ryhmänumeron mukaisessa järjestyksessä.

 
Heillä on samat istumapaikat kuin tullessa, ja Äiti ohjeistaa lapset jo etukäteen, kuinka tällä kertaa etsitään omat paikat. Kaikki menee sujuvasti kuin elokuvassa ja Äiti huokaisee helpotuksesta istahtaessaan istuimelleen.  
 

Yöllä ei naurata. Koneessa on monen monta perhettä pienine lapsineen, jotka itkevät koko matkan. Sen toki kaikki matkustajat ymmärtävät, ikäväähän se on, mutta minkä sitä pienille lapsille mahtaa. Korvissa vihloo nuha tai pikkuinen ei jaksa istua paikoillaan. Vieras ympäristökin kenties pelottaa. Mutta mitä voi tehdä Äiti siinä vaiheessa, kun valot sammutetaan, matkustajat käyvät nukkumaan ja esiteini saa raivarin. Hän kiukkuaa ja heiluttaa penkkiään. Mikään pyyntö, vetoomus, selitys eikä uhkaus tepsi. Äiti ottaa häneltä pois kuulokkeet: tällä lennolla et ohjelmia enää katso. Nukkua ei tarvitse mutta lue vaikka kirjaa. Raivostunut esiteini repii Äidiltä peiton pois. Viimein hän rauhoittuu, kun hoksaa voivansa panna paikkavalon päälle. Äiti miettii uupuneena, kuinka opettajana ison luokan edessä on joskus niin paljon helpompaa kuin äitinä: opettaja on harvoin aivan yksin, hän voi aina hakea naapuriluokasta opettajakaverin avuksi. Tai vaikka koko opettajainhuoneen. Mutta kehen voi turvautua vanhempi, joka on aivan yksin. Ja koko tämä episodi alkoi, että Äiti komensi esiteinin vessaan, jottei tämä – useita limsatölkillisiä juotuaan – lähtisi liikkeelle keskipaikaltaan juuri siinä vaiheessa, kun Äiti ja toisen päätypaikan kiinalaismies jo nukkuvat…

 
Pekingin lentokentän vessassa Äiti tapaa toisen suomalaisäidin. Tämä nuori äiti on matkustanut samalla koneella aivan yksinään kahden pienen lapsen kanssa. Toinen on tuskin kolmea, toinen melkein vastasyntynyt. Äiti katselee kuinka nuori äiti kulkee heidän edellään. Toisella kädellään tämä työntää vaunuja, toisella jättimäistä matkalaukkukärryä.  Kärryssä matkalaukkujen päällä istuu esikoinen.

 
Kotona pidetään kasvatuspalaveri. Mikä olikaan se elämän tarkoitus, muistuttaa Äiti. Maailmaa ei tehdä paremmaksi vain huolehtimalla luonnon hyvinvoinnista, vaan ottamalla myös toiset ihmiset huomioon.

 
**

 
Lapset tietävät jo, kuinka toimitaan, kun lennetään Suomesta Pekingiin. Heti ensimmäiseksi kotiin tultuaan, aivan pyytämättä he riisuvat vaatteensa ja kömpivät omiin sänkyihinsä. Kun ottaa muutaman tunnin tirsat, pääsee nopeasti oikeaan rytmiin. Äitikin kömpii peittonsa alle, mutta uni ei ennätä tulla. Sillä pian kalenteri muistuttaa hammaslääkärin vastaanotosta. Pojat jäävät nukkumaan, Äiti lähtee esikoisen kanssa hammaslääkäriin.
 

Kolme päivää myöhemmin koko perheen sisäinen kello elää aivan omassa rytmissään, Kalifornian ajassa.
 

Sunnuntaina ankarat saasteet väistyvät ja valkenee mitä kaunein, lämmin ja keväinen päivä ja sininen taivas. Mutta perhe on valvonut lähes koko yön, kaikilla on voimat vähissä. Kolme neljästä lapsesta on sairaina. Juuri ja juuri he jaksavat autoillen poiketa kahville, siinä koko päivän vaativin suoritus. Seuraava yö kupataan taas valveilla. Maanantaiaamuna Äiti lähettää lapset kouluun – kolmen valvotun vuorokauden jälkeen…







 

4 kommenttia:

  1. Huh, ihan tuli hiki lukiessakin. Nyt olet kyllä ansainnut uudet kengät! :)
    t. Takki-Kirsi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta tosiaan, niin omasta mielestänikin :)

      Poista
  2. Ja vielä, onpa ihana takki viimeisessä kuvassa!
    - Takki-Kirsi

    VastaaPoista

Mukavaa jos jätät kommentin :)