”Hei kuule, voisitko sä päästää mut tuosta ovesta. Mä vaan
piipahtaisin kaverin luona, ihan tuossa naapurissa”, supattaa sukkamummo
sukkelana Isän korvaan ja vinkkaa laihalla, koukkuisella sormellaan kohti salakoodilla
varustettua ovea.
Sukkamummo on aina reipas ja iloinen, vilkuttaa ohi
kulkiessaan. Koko ajan hän touhottaa jotakin, kulkee osaston käytävää, penkoo
kassejaan ja nyssyköitään. Aina hän haeskelee jotain, yleensä reittiä, kuinka
osastolta pääsisi pois. ”Hei, tiedätkö, onko tuolla ulko-ovi?” hän kysyy
Äidiltä ohimennen ja viittaa käytävän päähän.
”Ei sieltä taida päästä, siellä on kai vain parveke”, kertoo
Äiti.
”Hei, pääseekö tuota kautta jotenkin kiertäen?” sukkamummo
viittaa kohti potilashuoneita. Hetken päästä ovi avautuu, kun Äiti istuu omaisensa
huoneessa ja odottelee tämän vierellä hoitajaa. Sukkamummo kurkistaa ovesta
sisään. ”Onko tässä portaikko?” ”Ei, tämä on potilaiden makuuhuone”, vastaa
Äiti. Sukkamummo kiittää ja katoaa takaisin käytävälle. Muutamaa minuuttia
myöhemmin hoitajaa ei kuulu, mutta sukkamummon pää ilmestyy jälleen ovenrakoon:
”Onko täällä rappukäytävä? Jaaha, ei siis. Kiitos.”
Toisinaan sukkamummo saa muuta ajateltavaa. Tällä kertaa kypärämummolla
ei ole pyöräilykypärää päässään, hänet on sidottu tuoliinsa, jotta hän ei
kaatuilisi. ”Kuinka minä pääsen tästä pois? Se on tämä naru tässä tiellä.
Kuinka minä saisin sen auki?” ihmettelee kypärämummo ja yrittää sormillaan
ylettää avaamaan jykevän nauhan, joka on umpisolmulla solmittu tuolin
selkänojan taakse. Sukkamummo ja muutama mummo häärii avuliaina hänen
ympärillään.
”Olisiko sinulla saksia?” kyselee sukkamummo Äidin saapuessa
osastolle. ”Pitäisi leikata auki tämä nauha”, hän selittää ja osoittaa nauhaa,
joka kiertää kypärämummon vyötärön ja tuolin. ”Juu, saksia tässä tarvitaan”,
nyökkäävät muut avuliaat mummot yhteen ääneen ja kypärämummo kummastelee nauhaa
ympärillään. Muutaman kerran Äiti kulkee heidän ohitseen ja joka kerta sukkamummo
katsoo vetoavasti ja supattaa hänen korvaansa: ”Löytyisikö sinulta saksia?”
Viimeisellä kerralla hän ehdottaa, miten siinä tapauksessa olisi puukon laita,
mahtaisiko edes sellainen löytyä Äidin käsilaukusta.
”Ei, puukkoja ei saa kantaa mukana. Se on laissa
kiellettyä”, vastaa Äiti. ”Joo, siitä saa sakot”, tietää sukkamummokin ja
virnistää. Sitten hän kääntyy kysymään puukkoa ohi kulkevalta hoitajalta.
”Auttakaa, on tapahtunut kauhea onnettomuus. Siellä se
huutaa ojassa eikä kukaan tule auttamaan. Menkää nyt sinne auttamaan”, selittää
uusi harmaahapsinen mummo hädissään hoitajalle, joka yrittää rauhoitella häntä
ja selittää, ettei ole tapahtunut mitään onnettomuutta. ”On tapahtunut, on.
Siellä se huutaa, ettekö te kuule?” kiihtyy mummo hädissään. ”Apua on tulossa, on
soitettu jo, enää ei ole hätää”, lohduttavat Äiti ja hoitaja yhteen ääneen.
Muutamaa päivää myöhemmin istuu Äiti jälleen kerran aulassa
ja syöttää vastahankaista omaistaan. Ruokailu kestää aina tunnin pari, mauton
soseruoka ei maistu eikä hoitajilla ole aikaa houkutella potilasta syömään. Vuoroin
Äiti työntää soselusikkaa huulille ja vuoroin ravintolisämukia. Jos huomaamatta
jotain menisi alas. Joskus kotoa tuodut kylmät nakit ja karjalanpiirakat tekevät
parhaiten kauppansa. Oikea kiinteä ruoka siis. Siinä ruokailun ohessa on Äidillä
aikaa seurata, mitä käytävällä tapahtuu.
Lähistöllä hoitajat pitävät puhuttelua harmaahapsiselle
mummolle: ”Te ette saa enää soittaa hätänumeroon. Viimeksi poliisit etsivät
teitä tuntikausia metsistä, ennen kuin löysivät täältä…”
Kuopusta tylsistyttää. Välillä leikitään piilosta, milloin
potilashuoneessa sänkyjen alle ja pyörätuolien taakse piiloutuen, milloin
aulassa. Kun Äiti on syöttöpuuhissa, kuopus laskee. Laskee ovia, ikkunoita,
tauluja seinillä, kaiteita käytävillä, lamppuja katossa, pistorasioita,
valokatkaisijoita ja joulukynttilöitä. Aika monta tuntia saa lapsi kulumaan,
kun kiertää käytävää laskien erinäisiä asioita. Ja seuraavaksi kerraksi ne
unohtaa ja voi aloittaa alusta. Toimisiko tämä toimintaterapiana vanhuksillekin?
Pikkumummolla on hätä. Lapsen äänellä hän huutaa vuoroin
äitiään ja isäänsä avukseen. Huoneesta kuuluva huuto jatkuu ja jatkuu, kuin
pieni lapsi hän rukoilee vanhempiaan tulemaan. Äiti syöttää omaistaan, tämä
kuuntelee huutoa ja hermostuu: ”Mennään nyt jo!” hän tiukkaa. ”Nyt täytyy mennä
kiireesti.”
”Mihin?” kummastelee Äiti. ”No auttamaan tietysti”, vastaa omainen
ja heilauttaa päätään kohti ovea, jonka takaa lapsen itkuinen ääni kuuluu.
”Ei se ole kukaan meidän lapsista”, kertoo Äiti. ”Kyllä
kohta joku tulee ja pitää huolta”, hän rauhoittelee.
Huuto jatkuu ja jatkuu. Hetken päästä pikkumummon ovi aukeaa
ja joku mummo huikkaa sisään: ”Ole hiljaa! Ei sun vanhemmat tule. Ei ne susta
välitä!”
Toisena päivänä, juuri kun Äiti koputtaa hoitajien oveen, kulkee
pikkumummo hänen ohitseen. Tämä on kiukkuinen: ”Voi p***”, hän kiroaa Äidin ja
heristää sormeaan. ”Sinä senkin, kun oot aina tuommoinen! Ettäs kehtaatkin!”
Kun Äiti seuraavan kerran vierailee osastolla, pikkumummo
istahtaa hänen viereensä ja kysyy oikein herttaisesti: ”Missä sinä oikein asut?”
”Tällä hetkellä Kiinassa.” ”Kiimingissä, olen joskus kuullut siitä paikasta”,
toteaa pikkumummo iloisesti ja hypähtää ylös tuolistaan. Mustelmaposkiselle mummolle
hän heristää kiukkuisesti sormeaan: ”Te ette sano enää mitään. Te olette
sanonut jo ihan tarpeeksi!”
Mustelmaposkinen mummo, joka päivästä toiseen istuu
pyörätuolissaan ja ihmettelee, kuinka hän on joutunut tähän paikkaan, katsoo
pikkumummoa suurilla silmillään hämmentyneenä: ”Olen hyvin pahoillani, jos olen
teitä jotenkin loukannut sanoillani, mutta en lainkaan muista, mitä on
tapahtunut.”
”No se on sentäs jotain, että osaatte pyytää anteeksi”,
vastaa pikkumummo ylpeästi ja köpöttelee tiehensä.
Äiti piipahtaa omaisen huoneessa. Tämän huonetoveri nostaa
päätään sängyn pohjalta ja pyytää vettä. Äiti nostaa mukin tämän huulille.
Juotuaan huonetoveri tarttuu Äitiä käsistä: ”Teillä on kylmät kädet.”
He pohtivat yhdessä, miksi Antti ei ole tullut käymään. Äidillä
ei ole hajuakaan, kuka tämä Antti on, mutta tällä on varmaan ollut kiireitä, kyllä
hän varmaan pian tulee, lohduttaa hän. Hetken päästä huonetoveri kysyy, pitäen yhä
Äidin käsiä omissa luisevissa käsissään, joiden iho kuultaa läpi: ”Kukas te
oikein olette?” Äiti selittää. ”Koskas te tulette taas katsomaan minua?” Äiti
lupaa tulla pian. Mutta seuraavalla kerralla, Äidin viimeisellä vierailulla
osastolla, huonetoveri on umpiunessa.
Unessa on myös Äidin omainen, nukahtaa tuoliinsa aulassa. Vieressä
istuu lukutoukka. Harvoin osastolla näkee potilasta, joka jaksaisi keskittyä
lukemiseen tai televisio-ohjelmien seuraamiseen, mutta lukutoukka jaksaa. Hän istuu
aina hiljaa ja lukee tai seuraa ohjelmaa tai tapahtumia ympärillään. Äiti antaa
omaisen levätä ja aloittaa keskustelun lukutoukan kanssa, kyselee paksusta,
historiallisesta romaanista tämän edessä pöydällä. He keskustelevat Seitsemästä
veljeksestä ja seikkailukirjoista, Herman Melvillen Moby Dickistä, villinlännenkirjailijoiden
Zane Greyn ja Karl Mayn tuotannosta sekä jälkimmäisen huijarielämästä. ”Eräässä
Anni Swanin kirjassa puhutaan metsien kaukaisesta sinestä”, kertoo runosieluinen
mies unelmoiden: ”Se on niin kauniisti sanottu.”
Ruokailun jälkeen, tunteja myöhemmin, Äiti auttaa omaisensa
sänkyyn. Silittää tämän hiuksia ja suukottaa poskea, kun tämä on nukkuu.
Puoliunessa omainen ottaa Äitiä kädestä. ”Hyvästi, minä lähden taas – vähän pidemmäksi
aikaa.” Sitä Äiti ei ole hennonut omaiselleen ääneen sanoa. Eikä hennonut
kertoa muillekaan potilaille. Ehkä he eivät muista, tuskin huomaavat hänen
poissaoloaan. Seuraavaan vierailukertaan on aikaa, kuinkahan moni tuttu silloin
vielä asuu osastolla, pohtii Äiti sulkiessaan oven perässään. Toivottavasti ei ainoakaan.
Toivottavasti he kaikki pääsevät sitä ennen johonkin parempaan paikkaan, ihan
oikeaan kotiin.
Kirjoititpa kauniisti ja ihanasti. Jännä, juuri eilen luin loppuun Renate Dorresteinin kirjan vastaavasta aiheesta.
VastaaPoistaTakki-Kirsi
Kiitos! Sitä kirjaa en ole lukenut, mutta Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarja (yhdestä bloggasinkin marraskuussa) kertoo myös hauskan dialogin avulla samasta surullisenkipeästä asiasta
PoistaKauniisti kirjoitit raskaasta ja surullisestakin asiasta, vaikka monella ei varmaankaan surullista ole, kun se vaihe on ohitettu. Itselläni ei tuosta elämästä vielä paljoa ole kokemusta, yhden kesän olen töissä ollut nuorena. Hyvää ja turvallista matkaa takaisin.
VastaaPoistaKiitos! Niinpä, melkein mikä tahansa lie parempi kuin pitkä odottelu tuolla osastolla.
Poista