Tasan kaksi vuotta sitten
julkaisin tämän blogin ensimmäisen kirjoituksen uudesta elämästämme, olihan
suunnitelmissamme muutto Pekingiin. Blogin ensimmäisen vuoden aikana teimme sekä
muuttovalmisteluita että aloittelimme elämää Kiinassa. Tuon vuoden aikana koimme
paljon kaikenlaista: iloja, suruja ja pelkoja, eroja, jännitystä, haikeutta ja
kaipuuta. Varsinkin lapsien sisällä myllersi monenmoista. Olihan tämä heille
ensimmäinen kerta Aasiassa. Pojat, jotka olivat syntyneet ja koko ikänsä asuneet
samoilla kulmilla ja joille ajatus muutosta kotipuiston toiselle reunalle oli
jo iso asia, humpsahtivat yhtäkkiä lähestulkoon maapallon toiselle puolen. Meille
vanhemmille muutto ja uusi kulttuuri ei tuonut yllätyksiä, olimmehan jo aikaisemminkin
asuneet Aasiassa, mutta me koimme ”kulttuurishokkimme” lasten kautta, sen kautta,
kuinka vaikeita ja työläitä heidän ensimmäiset kuukautensa olivat koko perheen
kannalta.
Blogin toinen vuosi on
ollut tasaantumisen aikaa. Elämä on asettunut uomiinsa. Lasten kielitaito on
kehittynyt ja he ovat (enemmän ja vähemmän) löytäneet paikkansa koulussaan. Kauheata
kiirettä on pitänyt kaikilla: vanhemmilla työelämä ja lapsilla vaativat koulut,
pärjääminen vieraalla kielellä (kielillä) on vaatinut osansa, päälle vielä lisänä
suomen kielen opinnot. Vapaa-aikaa ja mahdollisuuksia tutustua Kiinaan ja
perehtyä kiinalaiseen kulttuuriin on ollut minimaalisesti, toisin kuin alun
perin kuvittelimme. Toisaalta me kaikki olemme kokeneet omassa elämässämme suuria
onnistumisen kokemuksia. Vasta-alkajista lapset ovat kehittyneet aivan
valtavasti, osa jopa hypännyt luokkansa kärkeen. Pelon vuotta seurasi siis onnistumisen
vuosi.
Mikähän vuosi nyt mahtaa
alkaa? Ainakin toisenlainen kuin juuri päättynyt vuosi. Uuden vuoden aikana on
aikomuksemme palata Suomeen. Alun perin minun ja lasten piti palata nyt näinä tammikuun
ensimmäisinä päivinä ja Isän perässä muutamaa kuukautta myöhemmin, mutta päätimme
jatkaa sopimusta kesäkuuhun asti. Silloin meidän on pakko palata, muuten
joutuisimme jatkamaan Pekingissä aina esikoisen lakkiaisiin asti.
Kansainväliset koulut nimittäin vaativat, että kaksi viimeistä luokkaa on
käytävä samassa koulussa, siitä koulut eivät jousta.
Näin ollen blogini uusi
vuosi alkaa ilolla ja kotiinpaluun odotuksella, mutta myös haikeudella ja
jännityksellä. Haikeudella, sillä joudumme jättämään maan ja kaupungin, joihin ennätimme
rakastua. Ystäviä ikävöiden, heitä jotka joudumme hyvästelemään käytännössä loppuelämäksemme.
Sillä mitä merkitystä on sillä, että joskus tulevaisuudessa tapaamme kukaties parin
hassun päivän ajan jossain maapallon kolkassa, kun nyt tapaamme toisiamme lähes
päivittäin tai ainakin viikoittain, olemme lähes yhtä perhettä!
Jännityksellä, koska emme
tiedä, mitä paluu tuo tullessaan. Saanko minä töitä Suomessa? Millainen tehtävä
Isää odottaa? Entä kuinka lapset otetaan vastaan vanhoissa kouluissaan? Suomi
on muuttunut näiden kahden vuoden aikana, mutta niin olemme mekin. Kuinka kauan
kestää, että tunnemme tämän taas omaksi maaksemme?
Hyvää alkanutta vuotta! Joka murehtii ennakkoon, murehtii kahdesti. Nauti ajasta siellä ja kirjoittele hyviä juttuja. p.s meillä on auki asiat myös
VastaaPoistaKiitos! Samoin hyvää ja parempaa vuotta sinullekin. Toivottavasti vuosi tuo tullessaan mukavia uusia asioita :)
PoistaHyvää tätä uutta vuotta!!! Iloa viimeiseen pätkään sinne kauas ja sen jälkeen hyvää sopeutumista Suomeen!
VastaaPoistaSamoin hyvää uutta vuotta sinullekin! Toivottavasti tämä vuosi jatkuu paremmin kuin alkoi siellä Turkissa!
Poista