Joulukinkun vaatekaapilla

 

 

 

 

Vaihdan työpaikkaa. Haikein mielin lopetin vapaaehtoistyöni nuorempien lasteni kansainvälisessä koulussa ja hyvästelin oppilaani ja työtoverini ennen joulua, sillä eurooppalainen työnantajani aloittaa taas uuden kurssin Pekingissä ja minua tarvitaan. Mutta toisaalta on mukavaa myös palata vanhoihin tehtäviin, onhan työ tuttua ennestään ja ihanat opiskelijani olen jo tavannut pääsykokeissa marraskuussa. Huomenna on ensimmäinen työpäiväni, mutta eilen piipahdin töissä tervehtimässä ryhmääni.

 

Mutta mutta: työn alkamisesta koituu myös tiettyjä naisellisia ongelmia. Joulusta on kulunut jo monta viikkoa, mutta joulukinkut tuntuvat vielä vyötärölläni. Vaatekaappini ei ammota tyhjyyttään, mutta lähes kaikki käyttövaatteeni ovat pienentyneet (ja suurimmat vaatteeni olen tainnut jättää Suomeen).

 

Konmaria en ole lukenut, enkä onneksi usko niitä muitakaan elämänorganisointiohjeita, joissa kehotetaan käymään vaatekaappi läpi kerran vuodessa ja luopumaan niistä, joita ei ole käyttänyt muutamaan vuoteen. Rakastan vaatteita ja niitä minulla on kerta kaikkiaan aivan liikaa - muttei silti yhtäkään ylimääräistä. Suurinta osaa tuskin käytän, mutta silti yritän säästää ne kaikki, sillä yllättäen aina jonain päivänä ne tulevat taas tarpeeseen. Kuten eilisen postaukseni farkut, jotka kaivoin taas esiin joulukilojeni keräännyttyä (ostin ne 13 vuotta sitten odottaessani Kakkosta, nyt ne ovat jälleen kerran sekä sopivat että muodikkaat). 

 

Samoissa kuvissa näkyvän grafiitinharmaan neuletakin ostin 25 vuotta sitten. Alun perin se oli tosin poolokauluksinen neulepaita, joka makasi vuosikymmenet laatikon pohjalla. En pitänyt neuleen väristä enkä lyhyiden paitojen valtakaudella sen pitkästä, suoralinjaisesta ja klassisesta mallista. Kuten en myöskään poolokauluksesta. Itse asiassa tällä hetkellä se olisi alkuperäisessä asussaan erittäin muodikas, mutta minä ennätin toimia jo aikaisemmin – onneksi. Suoralinjaisena tunikamaisena neulepaitana se nimittäin jäisi minulla taatusti edelleenkin laatikon pohjalle, mutta muutama vuosi sitten teetin siitä tyyliseni neuletakin luotto-ompelimossani Remakessa. Kiikutin ompelimoon yksinkertaisen neulepaitani sekä jostain kirpparilta löytyneen 80-luvun yltäkylläisen paljettineulepaidan, ja niitä yhdistelemällä minulle luotiin täysin toisentyyppinen neuletakki, paljettikoristeltuine selkineen ja röyhelökauluksineen. Kiitokset Remakelle jälleen kerran, tämä vaate on yksi suosikeistani (synkästä väristään huolimatta)! 

 

Eilen kaivelin vaatekaappiani, sillä en halunnut näyttäytyä kuluneissa farkuissa ensimmäisenä päivänä töissä. Löytyi kaapista viimein hame vuosien takaa, ainoa joka mahtuu nyt päälleni. Tämä Gantin samettihame päätyi huomaani 9 vuotta sitten, kun hetken huumassa en sovituskopissa hoksannut, että hame oli suunniteltu aivan väärin. Jäykkä materiaali ei laskeudu, joten siihen eivät tuollaiset etulaskokset sovi, koska kävellessä kangas nousee eteen rumaksi pussiksi. Tämäkin vaate unohtui vuosiksi kaappiini, kunnes kiikutin sen Remakeen. Siellä etulaskoksen kankaaksi vaihdettiin ohut satiini, joka päällystettiin vanhoilla pitseillä. Ja taas tuli hameesta lähes täydellinen (vain värin voisin vielä vaihtaa pirteämmäksi). Yleensä vyötärö tosin laskeutuu paljon, paljon alemmaksi…

 

Tyttären mielestä olin chic, tosin hän ihmetteli, mitä opiskelijat mahtavat sanoa sitten, kun tulen tunnille nahkatakissa ja farkuissa, joiden pyllyssä on kukkakirjailu...


Näitä kuvia ottaessaan hän totesi kuivasti, että seuraavaksi voisinkin perustaa ihan muotiblogin. Voisin, voisin. Mutten sittenkään. Minulla on aivan liian paljon asiaa jaksaakseni kirjoittaa vain yhdestä asiasta. Koettakaa siis kestää, aion jatkossakin harppoa asiasta toiseen J


**

P.S. Olitko se sinä, joka oli kutonut ja kirjonut käsin tuon paljettivillapaidan? Tuon joka nyt jatkaa elämäänsä neuletakkini selkämyksenä? Tiedoksesi, että tallessa on ja siitä on minulle paljon iloa! Olit säilyttänyt sitä kellarissa, niin että se kyllä haisi vahvasti homeelle, ja tein pitkään töitä saadakseni hajun pois: useaan kertaan vuoroin pesin, tuulettelin ja liottelin etikkavedessä. Vaan eipä haise enää ja taatusti ovat kaikki itiötkin kuolleet tuossa käsittelyssä. Neuloskin vain pörröttyi kauniisti. Ei siis kannata hylätä mitään käyttökelpoisia vanhoja materiaaleja, aina niille joku pystyy antamaan uuden elämän!