Lapsiperhe itämaan ihmeissä

Lapsiperhe itämaan ihmeissä

tiistai 31. tammikuuta 2017

Pienten poikien (ja isojen tyttöjen) unelmien täyttymys




 

 


Ensimmäisenä Shanghain yönä unemme jäivät vähäisiksi. Palattuamme iltamyöhään hotellille Bundilta katsomasta Shanghain valoja roikuimme vielä netissä ostamassa lippumme valmiiksi aamuksi (kahdessa erässä, sillä kerrallaan saattoi ostaa vain viisi lippua, siis normi kiinalaisperheelle: mamalle, baballe, ainokaiselle lapselle ja yhdelle parille isovanhempia). Heräsimme jo hyvin varhain aamulla valmistautuaksemme lähtemään Disneylandiin, jonne olen halunnut päästä siitä lähtien, kun 20 vuotta sitten opiskelin matkailua ja Katriina Petrisalo käytti luennolla Disneylandiä (tai -worldiä) kiinnostavana case-esimerkkinään. Shanghain Disneyn ihmemaailma avautui viime kesäkuussa, ja siitä lähtien pojat ovat kyselleet, koska menemme Shanghaihin. Tosin enemmän heitä taisi kiehtoa huvipuiston kylkeen avattu Aasian suurin Lego-kauppa. Etenkin siitä alkaen, kun Kakkonen tempautui animaatioiden maailmaan ja nykyään hän päivät pääksytysten kuvaa omia Lego-animaatiofilmejään tai katsoo Youtubesta muiden tekemiä.

  
Aamupalaa etsiskelimme kadulta, mutta hotellimme lähellä olivat kaikki pienet ruokapaikat menneet kiinni kiinalaisen uudenvuoden ajaksi. Lopulta Nanjing Roadin sivukadulta löytyi avoinna oleva paikka, McDonald's. Siellä join elämäni ensimmäisen Mäkkäri-laten ja vieläpä keramiikkamukista. Vinoilin miehelleni, että kannattaa opetella vähän kiinaa, niin osaa pyytää oikeanlaisen kupin. Hän ei nimittäin suostu astumaan jalallaan joihinkin Kiinan länkkärikahviloista, koska kahvi tarjoillaan niissä aina pahvimukista ja aito kuppi pitää pyytää erikseen.

 
Kuopuksella iski karmea vessahätä kesken ruokailun, mutta läheinen ostoskeskus oli vielä kiinni eikä McDonald'sin siivoja suostunut päästämään kuusivuotiasta henkilökunnan vessaan. Niinpä vedimme ruoan aikamoisella vauhdilla napaan ja kuopus pidätteli hätäänsä ja kyyneliään nieleskellessään aamupalasämpyläänsä. Syötyään Isä ja lapsi ryntäsivät ulos ja etsivät jostain paikan, joka suostui päästämään lapsen vessaan.
 

Tunnin metromatkan päästä olimme perillä. Kello löi 11, kun vihdoin ja viimein astelimme Disneylandin porteista sisään, ja olimme sentään heränneet koko konkkaronkka jo kuuden seitsemän aikaan aamulla. Joskus ihmettelen, mihin kummaan aika aina katoaa valmistautuessa lähtöön. Jotenkin vain onnistumme kuppaamaan, vaikka kuinka yritämme kiirehtiä ja tehdä aikaista lähtöä.
 

Lopputulema oli sitten se, että palelimme koko halavatun päivän. Ulkona oli mittarin mukaan 15 astetta, mutta kosteuden vuoksi ilma tuntui paljon kylmemmältä. Shanghain 15 astetta on selvästikin aivan eri kuin Suomen 15 astetta, samoin tuli kovin ikävä Pekingin kuivaa ilmaa. Olin aamulla lähtenyt matkaan ohuessa villakangastakissa, ja se osoittautui auttamatta vääräksi valinnaksi. Olisi pitänyt älytä kääntyä siinä vaiheessa vielä takaisin huoneeseen, kun jo hotellin näköalahississä kylmyys imeytyi takin läpi. Siinä tilanteessa ei kannattaisi katsoa kelloa ja murehtia, kuinka myöhässä on aikataulusta. Kerrospukeutuminenkaan ei toiminut, puin takin alle usean kerroksen paitoja, villaneuleen ja kashmirponchoni, mutta aina vain palelin. Ja niin palelivat lapsetkin kevyttoppatakeissaan ja mies kevättakissaan.  
 

Kiinalaisen kalenterin ensimmäisenä päivänä (joka vastaa meidän joulupäiväämme) oli puistossa suhteellisen rauhallista, ehkä normaalia viikonloppua vastaava kävijämäärä. Ensimmäisenä suuntasimme prinsessalinnaan, jonne kuopus repi meitä innoissaan. Yli tunnin jonotimme nähdäksemme, mitä linnan yläkerrassa tapahtuu. Kiinalaisittain söimme jonossa eväitä ja epäkiinalaisittain luimme kirjaa emmekä selanneet kännykkää. Vieressä perhe pisteli säilöttyjä persikoita poskeensa suoraan purkista ja joi liemet purkin suusta.



 
Persikanlientä suoraan purkista

 
Perheen lukuhetki jonottaessa



 
Lumikki mandariiniksi

 


 
 


 
 
 
Lumikki-animaatio oli upea ja mietin, kuinka helppoa olisi opiskella kiinaa katsomalla tuttuja satuja mandariiniksi, mikäli se vain olisi mahdollista. (Olen nimittäin kerran yrittänyt ostaa kiinankielisiä lastenvideoita, mutta pieleen se meni. Myyjän mukaan kaikkien videoiden piti olla kiinaksi, mutta valitettavasti ainoastaan niiden tekstitys oli. Ääniraitana olivat vain tutut eurooppalaiset…)
 

Joka paikkaan oli kauheat jonot, pahimmillaan jopa 3 tunnin mittaiset. Kiersimme enimmäkseen vähemmän suosittuja kohteita, niitä joissa selvisi viiden minuutin jonottamisella. Ja välillä erkanimme kahteen ryhmään, sillä onhan aika mahdotonta kiertää huvipuistoa neljän lapsen kanssa ilman riitoja siitä, mihin seuraavaksi mennään. Kiukuttelulta emme siltikään välttyneet...
 
 



Liisa ihmemaassa - Punainen kuningatar


 


 






 

 

Vielä toiseenkin kohteesen maltoimme jonottaa pitkään, sillä Pirots of the Caribbean -3D-show kiinnosti yksimielisesti kaikkia lapsiamme. Siinä jonossa olimme ihan kuin karjalauma karsinassaan. Pelkät köydet eivät olisi pidelleet mitään, vaan tarvittiin tukevat kaiteet pidättelemään sitä laumaa, sillä sen verran etuilua, tönimistä ja kuumia tunteita nähtiin jonossa. Meidänkin taaksemme sattui vanha kiinalaispariskunta, jonka vaimo puski minua koko ajan selkään. Siinä missä Suomessa olemme tottuneet jonottamaan siten, että jätämme hieman tilaa, ettemme missään nimessä koskettaisi ketään toista ihmistä, mutta tämä vanha rouva ei ainoastaan koskettanut vaan suorastaan työnsi minua eteenpäin. Välillä meinasin horjahtaa eteenpäin, ja kun hain tasapainoa, horjahdin taaksepäin, niin että meinasin kaataa vanhan rouvan itsensä. Ja silti hän jatkoi työntämistään. Käännyin ja olin jo valmistautunut kohteliaasti pyytämään häntä olemaan työntämättä, mutta nielaisin sanat sisääni huomattuani, kuinka iäkäs ihminen olin kyseessä; en voinut muuta kuin hillitä kiukkuni ja yrittää ymmärtää. Sillä kuinka oikein voisin ruveta neuvomaan vanhusta, joka oletettavasti toimii niin kuin hän on oppinut toimimaan koko ikänsä: siten ettei kannata jättää tyhjiä rakoja, koska muuten joku tulee ja täyttää paikan, menee ohitse. Täällä etuilun ja ohittamisen kulttuurissa on jokaisen pidettävä puolensa ja puskettava, jotta pääsee eteenpäin. Muutoin aina joku toinen menee edelle. Se on hyvin surullista, sillä se tarkoittaa, etteivät heikoimmat pysty itse pitämään puoliaan, jonkun omaisen on tehtävä se heidän puolestaan. Mieleeni tulee myös Parkinsonia sairastava omaiseni, joka viimeisinä hyvinä vuosinaan pelkäsi suunnattomasti sellaisia paikkoja, joissa voi joutua tönityksi. Oopperaankaan hän ei uskaltanut lähteä kanssamme, koska koki sielläkin, ettei voinut kulkea rauhassa portaita kaiteesta kiinni pitäen, ilman että joku työntää hänet nurin. Tai tukkii portaat eikä päästä ohittamaan.


Niinpä jätin eteeni runsaasti tyhjää tilaa, iäkäs mummo takanani puski minua vimmatusti selkään kuin härkä, ja minä levitin hartiani estääkseni ketään pääsemästä ohitseni. Tilanne oli täysi koominen, kuin suoraan Mr. Beanistä tai muusta sketsisarjasta. Jossain vaiheessa hän viimein pääsi ohitseni ja päätyikin yhtäkkiä suoraan perheeni keskelle. Mieleni teki sanoa, että tervetuloa liittymään seuraamme, mutten kehdannut. Sen sijaan tervehdin häntä nĭ hăo:lla", säestettynä herttaisella hymyllä. Ajattelin, että hän silloin ymmärtäisi yskän. Vaan ei. Hän kyllä hämmentyi ja tervehti hymyillen takaisin mutta piti tiukasti kiinni saamastaan paikasta. Lopulta varastin paikkani takaisin mutta sain sitten taas tuntea puskemisen selässäni.

 
3D-merirosvoseikkailu oli muuten aivan sanoinkuvaamattoman upea, todellakin tunnin jonottamisen väärti. Välillä siinä sukellettiin merenpohjaan, sitten noustiin pintaan yhdessä merirosvohylyn  kanssa - suoraan keskelle kiihkeää meritaistelua. Valitettavasti valokuvista harva onnistui, eivätkä nekään kuvaa sitä liikettä ja elämää, joka tallentui silmiemme eteen. Oletettavasti kaikki Disneylandin vastaavat show't olisivat yhtä hienoja,  joten siinä mielessä päivälipun hintakaan ei ole paha: 499 rmb eli n. 80 euroa (versus Lintsin noin 25 euroa). Mutta toisaalta yhden päivän aikana ei ennätä näkemään paljon mitään.









 

Olimme varanneet mukaamme paljon eväitä, mutta loppujen lopuksi päädyimme päivälliselle porttien sisäpuolella. Kukapa jaksaisi kiertää tuntikausia syömättä. No okei, minä kyllä jaksaisin, mutta lapsilla alkaa tökkiä ja sitten he alkavat tökkiä toinen toisiaan. Ruoka oli kallista ja tylsää, kuten arvata saattaa, mutta ainakin puitteet olivat erittäin komeat - ravintolassakin. Niin että kyllä satumaailma on aina satumaailma!



 

 

 


 
 





Ja pääsivät pojat loppujen lopuksi myös unelmapaikkaansa: Aasian suurimpaan Lego-kauppaan. Siellä he sitten kuluttivat 1,5 tuntia valiten harkiten joulu- ja synttärilahjarahoilleen vastinetta. Ja loppumatkan odottivat, koska pääsevät avaamaan paketit.  
 
 

  



Minni-korvat minun tyyliini (vaan
puristivat päätä ja jäivät siksi kauppaan)

 

 
Seuraavana päivänä kuopus kertoi, kuinka hän omilla rahoillaan osti Batmanin ja isompi veli Captain American, mutta että isoin veli ostikin pizzakuskin ja jonkin naimisiin-meno-jutun (hääparin). Elokuvateollisuutta taitaa siis kiinnostaa enemmän hauskat jutut elävästä elämästä kuin supersankareista...

2 kommenttia:

  1. Sen jukujukumaan jonotusykkönen oli juuri tämä missä vietitte tunnin jonossa! :). Toivottavasti, edes vähän nautitte Shanghaista! :) harmi kun ei tavatttu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin oli harmi! Tänäänkö te palasitte kotiin? Tykkäsimme kovasti Shanghaista, mielenkiintoista että se on jotenkin niin erityyppinen kuin Peking. Mutta toisaalta oli ihanaa palata takaisin tuttuun (lämpimään) Pekingiin. 😁

      Ei muuten merirosvoseikkailu ollut suosituin kohde, vaan joku adventure isle tms oli ihan horror: kolmen tunnin jono oli vähän liikaa meille... mutta onneksi menimme tuohon jukujukumaahan ekana uudenvuodenpäivänä (oli suhteellisen rauhallista) emmekä vasta seuraavina, jolloin sinne odotettiin yleisöryntäystä. Silloin jonot ja ihmismäärä olivat varmaan aivan karseat 😳

      Poista

Mukavaa jos jätät kommentin :)