Lapsiperhe itämaan ihmeissä

Lapsiperhe itämaan ihmeissä

maanantai 18. tammikuuta 2016

Kummituksia ja muumeja Pekingissä


Oopperan kummitus saapui Helsinkiin. Äiti olisi halunnut nähdä musikaalin, mutta Kansallisoopperan aikataulu ei käynyt yksiin Äidin aikataulun kanssa. Niinpä riemu oli rajaton hänen huomatessaan syksyllä musikaalia esitettävän Pekingissä. Lontoosta käsin Aasiaa valloittava kierros pysähtyisi kokonaiseksi kuukaudeksi Kiinan pääkaupunkiin.

 
 
Jo joulukuussa tilattiin liput netin kautta. Lippujen varaaminen tapahtui englanniksi, maksaminen kiinaksi. Yhdessä Äiti, Isä ja Nokian käännösohjelma tulkitsivat kiinankielistä tekstiä. Näin he onnistuivat hankkimaan liput, ja muutamassa päivässä ne toimitettiin kotiin postitse. Ennätti Äiti tosin jo hermoilla lippujen katoamisesta, kunnes hän eräänä päivänä löysi työpöydältään paperipinon keskeltä avaamattoman kirjekuoren. Täti oli tyhjentänyt postilaatikon ja saman tien suorinut saapuneen postin pois. Taisihan kyseessä olla ensimmäinen kerta, kun postilaatikossa oli jotain muutakin kuin mainoksia…

Liput olivat järkyttävän kalliit eivätkä silti edes parhaille paikoille (kalleimmat olisivat maksaneet kaksin verroin). Siitä huolimatta kaikki näytökset olivat loppuunmyytyjä viimeistä paikkaa myöten. Länsimainen ooppera, musikaalit ja teatteri ovat nimittäin Pekingissä hyvin harvinaisia vieraita. Baletti on selvästi enemmän pääkaupunkiseudun kiinalaisten mieleen, koska ulkomaalaisia balettiryhmiä näyttäisi vierailevan Pekingissä joka kuukausi. Ja kiinalaista oopperaa on tarjolla jopa päivittäin. Sen sijaan oman lajinsa edustajista Oopperan kummitus näyttäisi olevan ainoa laatuaan koko tänä talvena, joten ihmekös tuo, että se oli kovin haluttu.





Etukäteen Äiti tilasi vuokra-auton ja kuskin, mutta unohti varmistaa hinnan. Olihan autojen omistaja sentään ystävän tuttu; ystävä oli jo kerran sopinut tämän kanssa Äidin puolesta rahasummasta ja Äidille kehunut tämän todella mukavaksi. Näytöksen aamuna Äiti varmuuden vuoksi vielä lähetti miehelle viestin ja kysyi maksun suuruudesta. Hänen vastaukseksi saamansa summa oli paljon odotettua korkeampi. Näin hän taas oppi, ettei Kiinassa koskaan pidä luottaa myyjän ”mukavuuteen”, aina pitää sopia etukäteen ja muistaa myös tinkiä. Hän kirjoitti takaisinpäin: ”Kallista. Toinen kuskini maksaa 80 rmb/tunti… .” Perään hän liitti hämmästynyttä ilmettä kuvaavan hymiön: :o. Vähän ajan päästä puhelin piippasi vastauksen: ”OK!”

Kahta tuntia ennen näytöksen alkamista Äiti nousi autoon kolmine lapsineen. Naapurin suomalaisäiti ja tämän aikuinen tytär liittyivät seuraan, ja renkinä toimiva kuski lähti ajamaan toiselle puolen Pekingiä. Aikaa piti olla varmuuden vuoksi varattuna runsaasti, mutta jälleen kerran matka kesti odotettua pidempään: puolitoista tuntia. Välipalaa haukkaamaan he eivät enää ennättäneet. Kuljettaja ei tuntenut paikkaa ja jätti heidät väärän talon eteen, sillä teatterirakennus on aivan upouusi, avattu vasta reilu kuukausi sitten eikä Googlen karttakaan tunne sitä. Teatterin edessä parveili miehiä setelinippuja heilutellen ja piàota huudellen. He halusivat ostaa ja myydä lippuja. Jälkeenpäin Äiti kuuli, että tällainen lipuilla keinottelu on aivan yleistä Kiinassa. Keinottelijat ostavat heti liput loppuun ja myyvät niitä kalliilla eteenpäin. Mielessään Äiti pohti, paljonkohan hän olisi joutunut pulittamaan lipuista mustan pörssin kautta.


Väärä (mutta komeampi) teatteritalo
 
 
Oikean teatterin aulassa
 

Teatteriin mennään sisään turvatarkastuksen kautta. Laukut läpivalaistaan ja ihmiset tarkistetaan metallinpaljastimilla kuten metrossa tai lentokentällä (ja Kielletyssä kaupungissa). Vesipullojakaan ei saa viedä sisään. Kun Äiti näytti lippuja lipuntarkastajalle ja kysyi, ovatko heidän istumapaikkansa vasemmalla vai oikealla, tämä katsoi Äitiä hämmästyneenä: ”Salissa 11”. Eikö Äiti osaa lukea?

Äiti muistaa vielä teatteriesitykset Singaporen ajoilta: kuinka paikalliset saapuivat esitykseen kesken näytännön, ostoskassit mukanaan, vastasivat puhelimiinsa ja söivät salissa eväitään, ja lopuksi poistuivat taas kesken kaiken. Vähän vastaavaa käytöstä hämmästeli Äiti pari vuotta sitten käydessään tyttärensä kanssa katsomassa musikaalia Lontoossa. Kiinalaiseen piittaamattomuuteen liikenteessä ja suomalaisiin muodollisempiin teatteritapoihin tottuneena oli Äiti tälläkin kerralla varautunut kummastelemaan kiinalaisten outoja tapoja (tai niiden puutetta), mutta hän joutuikin hämmästymään täysin päinvastaisesta. Saliin ei saanut tuoda ruokaa ja juomaa, ajoissa oli tultava päästäkseen sisään (tosin mattimyöhäisiä mahdollisesti päästettiin sisään tietyin väliajoin), kännykän äänettömyydestä muistutettiin ja siitä katsojat myös selvästi pitivät huolta. Ainoa asia, missä säännöistä piittaamattomuus näkyi, liittyi valokuvien ottamiseen. Näytöksen kuvaaminen oli ehdottomasti kiellettyä, mutta kuvia räpsittiin jatkuvasti. Sen vuoksi yleisön joukossa liikkui vartijoita, jotka tökkivät kännyköitä punaisella laservalolla, sokaisivat sen avulla näytön. Kännyköiden käytön erotti selvästi pimeässä salissa loistavien punaisten laserviivojen ansiosta. Seuralaisiltaan Äiti kuuli tämän olevan tavallinen käytäntö Pekingin teattereissa.
 

Lavasteet 1. näytöksen alussa
 
Lavasteet väliajan jälkeen
 
Se hetki oli henkeäsalpaava, kun tämä kruunu nousi ylös -
ja kun se putosi
 

Kun he väliajalla poistuivat salista, saivat he mukaansa laput, joilla pääsisivät palaamaan takaisin. Teatterista ei löytynyt suurta ravintolaa tai käytäviltä pitkiä tarjoilupöytiä kuten Suomessa, vaan ainoastaan nurkkauksesta pikkuruinen coffee shop, jonne he nälissään suunnistivat. Hinnat olivat yhtä kalliit kuin Suomessa, kakunpalat ja sandwichit muoviin käärittyjä ja kahvi tarjoiltiin paperimukeista. Pöytiä ei ollut vaan tarjoilut nautittiin käytävällä seisten. Mutta jälleen kerran Äiti joutui hämmästymään. Kiinalaiseen jonotuskulttuuriin eli jonojen puutteeseen, etuiluun, ryysimiseen ja tönimiseen tottuneena hän kummasteli viivasuoria jonoja. Kaikki kahvilan asiakkaat asettuivat peräkkäin suoriin jonoihin kassojen eteen ja odottivat kiltisti vuoroaan. Kuuna päivänä ei Äiti ole nähnyt väliajalla suomalaisessa teatterissa yhtä selkeätä jonotuskäytäntöä.


Aina jollakulla on lukemista mukana
 

 
 
Paluumatka kesti jälleen puolitoista tuntia ja kuski veloitti sovitun: 80 rämpylää tunnilta. Satasia vähemmän kuin isäntänsä oli alun perin pyytänyt.

Entä millainen oli itse esitys? Sanalla sanoen upea! Vielä viikkoa myöhemmin vanhimmat lapset kuuntelevat Youtubesta kappaleita Oopperan kummituksesta, hyräilevät niitä itsekseen ja etsivät netistä tietoa musikaalista ja samannimisestä elokuvasta. Näytöksestä heidän mukaansa lähti musikaali dvd:nä. Ainoastaan Kolmonen ei ole innoissaan, häntä pelotti esityksessä ja silloin hän käpertyi turvaan isonsiskon kainaloon. Vaisuna ja sanaakaan väliin sanomatta hän myöhemmin kuuntelee sivusta isompien sisarusten intoilua.

Myös kuopus, jota ei otettu mukaan esitykseen, seuraa keskustelua vierestä vaisuna. Aihe samanaikaisesti kiinnostaa ja pelottaa. Yhä uudelleen ja uudelleen hän haluaa katsoa kuvia lavasteista. Ja kummituksesta…


Kuopus haluaa katsella kuvia kummituksesta
uudelleen ja uudelleen
 
 


**

Myös muumit saapuivat Pekingiin. Svenska Teatern yhdessä paikallisen teatterin kanssa loi näytöksen, jossa suomalainen näytelmä Kungen i Mumindalen esitettiin kiinaksi. Äiti olisi tahtonut viedä nuorimmaisensa katsomaan sitä, mutta kuopus ei itse halunnut. Muumien sijaan hän valitsi ennemmin luistelun…

3 kommenttia:

  1. Voi näitä kulttuurieroja tosiaan.Jännää on myös huomata tuo miten maan sisällä käyttäydytään niin eri tavoin esim. jonossa, jos jono on busssiin, ravintolan vessaan tai ehkäpä vaikkapa oopperaan tai teatteriin (jossa tosin en ole täällä käynyt) Onhan SUomessakin toki noita eroja, muttei ehkä yhtä huomattavan suuria.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeastaan Suomessakin on eroa jonottamisessa, mutta näköjään juuri päinvastoin kuin täällä. Suomessa bussissa ja metrossa osataan kyllä odottaa vuoroa ja päästää ulostulevat ensin (toisin kuin Kiinassa ja Singaporessa joissa sisään pitää rynnätä ekana), mutta teattereissa ja oopperassa Suomessa ei oikeastaan edes jonoteta kahvilatiskille vaan sen ääreen rynnätään, ja sitä palvellaan joka viuhtoo eniten. Siksi olin aivan äimistynyt, kuinka kiltisti ja tyylikkäästi kiinalaiset jonottivat teatterissa (kuin ekaluokkalaiset lapset), etenkin kun kantapääni olivat yhä hellinä edellisestä viikosta, jolloin joku oli seissyt kantapäilläni jonottaessani Kiellettyyn kaupunkiin...

      Poista
    2. Tosin ehkä kyse on myös määristäkin. Täällä harva näytti tekevän ostoksia kahvilassa, monella oli omat eväät mukanaan...

      Poista

Mukavaa jos jätät kommentin :)