Eedenistä itämaille: Luokkaretkillä hutongeissa

Pekingiä ympäröi aikoinaan useita muureja. Koska kiinalaisille keskusta ja keskellä oleva on tärkeintä ja arvokkainta, oli keskipiste varattu keisarille. Keisarin ympärillä Imperial Cityn muurin sisäpuolella saivat asua vain tärkeimmät valtion virkamiehet. Tavallinen rahvas asusti kaupungin muurien ulkopuolella. Päivällä portit avattiin ja rahvas sai tulla kaupunkiin myymään tuotteitaan, mutta yöksi portit taas suljettiin. Avaaminen ja sulkeminen ilmoitettiin rummuttamalla tornista ja soittamalla kelloja toisesta tornista. Ulompi muuri purettiin tasavallan huumassa lähes kokonaan, mutta Rumpu- ja Kellotorni (Gŭlóu ja Zhōnglóu eli Drumm and Bell Tower) ovat yhä paikoillaan. Siellä luokkamme tapasi ilmiömäisen opettajan ja lasten oppaan Larsin.

Lars, eteläamerikkalaiselta näyttävä mies, joka muistuttaa entistä espanjanopettajaani mutta paljastuikin pesunkestäväksi tanskalaiseksi, musta tukka ponihännälle sidottuna, otti ohjat heti itselleen ja kuin taikuri keräsi lapsilta ja aikuisilta täyden huomion. Valtavan kartan päällä hypähdellen ja välillä piirretyn muurin päällä kiipeillen hän näytteli vakuuttavasti hevosia, jotka vetävät kivirekeä joen jäätä pitkin tuodakseen valtavia kivenjärkäleitä tuhansien kilometrien matkan takaa Kiellettyyn kaupunkiin. Kuin jännittävää satua kertoen hän loihti mieliimme kuvan vartijoista, jotka yöllä yksilöllisillä äänimerkeillään ilmoittavat, että kaikki hyvin kaupungissa. Sekä lapset että me aikuiset näimme itsemme vuoteessa kieriskelemässä unta saamatta, koska vartijoiden jatkuvat huudot pitävät meitä hereillä. Elimme silmissämme keisarillisessa Pekingissä. Pedagogisesti hän lypsi lapsilta tietoja ja oletuksia kaupungin infrastruktuurin toiminnasta ja oli ylen innoissaan saadessaan näiltä syvällistä pohdintaa osoittavia vastauksia. Aikuisten läsnäoloa hän ei edes huomannut.

Kiinalaisilla mammoilla ja papoilla on tapana kerääntyä aamuisin puistoihin jumppaamaan, tapaamaan tuttuja ja kuluttamaan aikaa. Kuin magneetti veti Lars heitä puoleensa. Uteliaina he kerääntyivät seurueemme ympärille seuraamaan Larsin esitystä. Vaikka he tuskin ymmärsivät sanaakaan tämän puheesta, heille riitti jo hänen eleittensä ja liikkeittensä ihmetteleminen ja innokkaiden koululaisten ihasteleminen. Kun matkamme jatkui läpi hutongien, väkijoukko seurasi vanavedessämme. Joka pysähdyksellämme hampaaton nainen sopotti minulle jotain ja osoitti ihastellen Larsia ja lapsia. ”Hăo!” Joka kerta nyökkäsin vastaukseksi ja näytimme toisillemme peukkua: ”hăo”.

Lars kiiti katua eteenpäin ja pysähteli välillä osoittamaan jotain. Hän pysähtyi läpi ruostuneen polkupyörän kohdalle, joka oli pultattu kiinni katuun. Aikaisemmin olimme jo saaneet kuulla, kuinka menneinä aikoina kiinalaiset halusivat valokuvauttaa itsensä omaisuutensa vierellä. Monille polkupyörä oli arvokkain omaisuus, joten he kuvauttivat itsensä pyöränsä kanssa. Lars osoitti tätä ruostunutta pyörää ja kysyi: ”Luuletteko, että tämä pyörä on niin arvokas ja rakas omistajalleen, että hän sen takia pitää pyörästään näin hyvää huolta? Miksei hän sitten pese ja rasvaa sitä, vaan antaa sen rapistua?”

”Samoin tuo tuoli,” jatkoi Lars osoittaen lähellä olevaa rikkinäistä vanhaa tuolia, joka oli niin ikään pultattu kiinni katuun. ”Mahtaako sekin olla niin rakas, ettei kukaan saa viedä sitä?” Näin meille selvisi, että kyse onkin autoista. Auto on kenties arvokkainta, mitä monella tämän päivän pekingiläisellä on, ja se on se mistä pidetään hyvää huolta. Pesemällä ja puunaamalla kiiltäväksi. Tänä päivänä auto on se, joka pääsisi mukaan omistajansa muotokuvaan. Ja kun parkkipaikoista on huutava pula, autolle on löydettävä turvallinen paikka. Oman hutongin edustalta. Se tila varmistetaan merkeillä ja ketjuilla, vanhoilla polkupyörillä ja tuoleilla. Jonninjoutavalla romulla. Ja varmuuden vuoksi, jottei naapuri käy sillä välin siirtämässä merkkejä pois ja varasta parkkipaikkaa, pulttaamalla ketjut kunnolla katuun!

Larsin opastuksella meille myös selvisi, miksi autojen renkaiden eteen pannaan levyt. Jotta koirat eivät kuseksisi renkaille… Hyh, hyh!

Lars kuvaili, millaisia linnoja alkeelliselta näyttävät talot saattavat olla sisältä. Koska hutong-taloja ei saa rakentaa ylöspäin, niitä rakennetaan alaspäin. Monissa taloissa voi olla jopa uima-altaat kellarissa. Hän kertoi, kuinka eräs talo romahti ja syyksi paljastui, että siihen oli rakennettu lisätilaa 18 metriä maan syvyyteen. Kun Lars parkkeeraa oman pikkuruisen autonsa liian lähelle seinän viereen, rientää naapuri paikalle mittailemaan ja valittamaan. Naapuri nimittäin pelkää omankin kellarinsa romahtavan…

Retki päättyi Larsin työpaikalle syömään sipsejä, juomaan kokista ja katselemaan vanhoja valokuvia. Lars on toinen osakkaista yrityksessä nimeltä Beijing Postcards, joka, paitsi että se nimensä mukaisesti kerää vanhoja pekingiläisiä valokuvia ja myy niistä tehtyjä postikortteja, järjestää myös opaskierroksia. Ei ainoastaan lapsille vaan myös aikuisille. Ja näillä aikuisille suunnatuilla kierroksilla tarinat voivat liittyä vaikkapa Pekingin bordelleihin ja pahanmaineisiin katuihin ammoisina aikoina. Näistäkin tulette vielä joskus kuulemaan…

Arvokkaimmat esineet piti saada mukaan kuvaan...

Jos ei muuten, niin rekvisiittana...

P.S. Kannattaa muuten etsiä Beijing Postcards Facebookista. Lähes joka päivä ilmestyy uusi valokuva vanhasta Pekingistä.

Samaisesta yrityksestä kirjoittaa myös Mari Manninen Hesarissa, ja Larsista kertoo myös tämä linkki.

Syksyllä Kolmosen luokka perehtyi parin kuukauden ajan Pekingin muuttumiseen. Pekingistä ja sen muutoksista ei voi puhua puhumatta hutongeista, traditionaalisista asuinalueista, jotka ainakin tuhannen vuoden ajan nousivat Kielletyn kaupungin ympärille. Tuhansista hutongeista on valitettavasti jäljellä enää vain murto-osa, suurin osa niistä on tuhottu viimeisten vuosikymmenien muutosvimmassa. Onneksi hutongeja kuitenkin vielä on, ja niissä jatkuu normaali elämänmeno.

Opiskeltuaan hutongien historiaa, nykypäivää ja tulevaisuutta sekä katsottuaan videoita, joissa hutongien asukkaat, lapsista vanhuksiin, kertovat elämästään kotiympäristössään, oli neljäsluokkalaisten aika ahtautua bussiin ja vierailla paikan päällä. Larsin opastama retki oli niistä toinen, mutta jo sitä ennen luokka tutustui keisarin yksityiskäytössä olleeseen puistoon, Jingshan puistoon, joka on rakennettu Kielletyn kaupungin rakennusjätteestä ja sijaitsee sen pohjoispuolella, sekä vieressä olevaan hutongiin.

Camouflage-puu

Satoja vuosia ja useita vaihtuvia keisareita nähnyt puu

Keisarillinen Kielletty kaupunki

Salakuvattu Buddha

Bell and drum towers jossain horisontissa

Katulamput keisarin ajalta

Persimon-puu

Eräs koulun neljäsluokkalaisista asuu tässä hutongissa, ja niin kaikki neljännet luokat pääsivät vierailulle perheen kotiin. Sen tanskalainen isä puhui meille kulttuurin muuttumisen välttämättömyydestä, esitteli taloa ja kertoi sen ja alueen historiasta. Asuinalue on yhtä vanha kuin viereinen puistokin, yli 500 vuotta vanha, ja niin keskeisellä paikalla, etteivät siellä saaneet aikoinaan asua kuin keisarin virkamiehet. Talon keskipihalla olevat granaattihedelmäpuut ovat seisseet paikallaan jo 150 vuoden ajan, kun taas nykyisen talo on rakennettu vasta parikymmentä vuotta sitten. Suuri ihmetys koululaisille ja ylpeydenaihe Kolmoselle oli talon suomalainen sauna. Näytti talossa olevan kellarikin, mutta kuinka monessa kerroksessa, se ei meille selvinnyt.