Jo pitkään on kuopus odottanut tärkeää päivää: päiväkodin vierailua hänen kotonaan! Lähes yhtä tärkeä tapahtuma kuin syntymäpäiväjuhlat. Ellei vieläkin tärkeämpi.
Syksyllä opettajat esittivät vanhempainillassa toiveen, että
päiväkotiryhmät voisivat tehdä retkiä lasten koteihin. Onhan se lasten mielestä
niin ihmeellistä, että koko ryhmä lähtee bussiretkelle ja pääsee leikkimään
kavereiden leluilla. Voi ei, ei meille ainakaan, ajatteli Äiti.
Synttärijuhlissa on riittämiin.
Vieressä istuva aina iloinen korealaisäiti hymyili ja
nyökytteli opettajan ehdotukselle. ”He tulevat ensimmäiseksi meille”, hän
kuiskasi Äidille. ”Siitä on jo sovittu!”
Viikon päästä päiväkodista tuli kotiin allekirjoitettavaksi lupalappu
retkelle M-tytön kotiin. Korealaisäiti oli siis pannut jo töpinäksi.
Retkipäivänä kuopus itki. Hän EI halunnut lähteä retkelle.
Hän EI halunnut mennä kenenkään kotiin. Äiti raahasi huutavan kuopuksen
koulubussille ja työnsi bussiayin
huolehdittavaksi. Iltapäivällä lapsi palasi kotiin sädehtien. Kylässä oli ollut
niin kivaa.
Siitä lähtien kuopus odotti innolla kaikkia kotivierailuja.
Koko kouluvuoden ajan hänen ryhmänsä vieraili lähes parin viikon välein jonkun
kotona. Joissakin kodeissa parikin kertaa. Keväällä hän alkoi kyselemään
Äidiltä: ”Milloin he voivat tulla meille?” Lopulta Äiti myöntyi. Olisihan ayista onneksi paljon apua. Äiti
ilmoitti home visitistä päiväkotiin.
Kahta päivää ennen vierailua ayi sairastui. Ensimmäistä kertaa koko vuoden aikana. Äiti oli
valmis perumaan koko vierailun, yksin hän ei siitä ikinä selviäsi. Seuraavana
päivänä ayi palasi taas töihin ja
leipoi valtavan määrän pieniä suomalaisia voisilmäpullia tarjottavaksi
kansainvälisille pienille vieraille.
Perjantaiaamuna kuopus ei lähde päiväkotiin. Hän haluaa olla
kotona ottamassa kaverit vastaan.
Aamupäivällä Äiti on käynyt managementissä sopimassa, että
bussi saa ajaa sisään compoundiin. Puolikymmeneltä hän lähtee kuopuksen kanssa
portille vastaanottamaan vieraita ja ohjaamaan heitä oikeaan suuntaan. Kuopus
kipittää niin lujaa, ettei Äiti pysy perässä tuhlattuaan aikaa pyöränsä
hakemiseen. Kun Äiti pääsee portille, ei kuopusta näy missään. Viimein tämä
saapuu: hän on ehtinyt kipittää molemmille porteille tarkistamaan, näkyykö
bussia.
26 lasta ja 7 aikuista tunkeutuu kotiin, jossa ayi vastaanottaa
heidät silmiään pyöritellen häkeltyneenä. Äitiä hän vetää kädestä puhelimeen.
Kauhean metelin saattelemana Äiti nostaa luurin käteensä. ”Bussi ei saa ajaa
sisään compoundiin!” ilmoitetaan managementistä. ”Myöhäistä”, vastaa Äiti, ”se
on jo täällä!”
45 minuutin ajan talo näyttää olevan hurrigaanin jäljiltä. Etukäteen
osa huoneista on lukittu, lelut on kannettu olohuoneeseen ja keittiöön. Poikien
huoneesta on pienet legot kannettu piiloon siskon huoneeseen. Vieraiden
saavuttua lelulaatikot on tyhjennetty minuutissa lattialle.
45 minuuttia myöhemmin lelut kerätään laatikoihin ja vieraat
kaivavat eväänsä esiin. Äiti kantaa pullavatia ja suomalaiset pikkupullat
maistuvat kaikille. Vaikka lapset ja kiinalaiset ovat usein hyvin
ennakkoluuloisia ruoan suhteen, pikkupullia ei vieroksu kukaan.
Kun eväät on syöty, lapset saatetaan jonossa takaisin
bussille. Pitkän pohdinnan jälkeen kuopus päättää sittenkin lähteä loppupäiväksi
päiväkotiin. Onhan yhden tytön syntymäpäivä ja tiedossa on kuppikakkujen
koristelua ja syöntiä.
**
Näitä etuoikeutettuja lapsia katsellessaan Äiti muistelee edellisen päivän
vierailuaan läheisessä orpokodissa. Tai orpo on väärä sana sen kodin asukkaiden
kohdalla, sillä hylättyjä he kaikki ovat, eivät orpoja. Yhteistä heille kaikille
on myös se, että he ovat sairaita. He ovat tulleet tähän orpokotiin eri
puolilta Kiinaa, alueilta, joissa heille ei ole pystytty tarjoamaan
asianmukaista hoitoa. Sellaisista paikoista, joista on pitkä matka sairaalaan,
tai joissa sairaaloissa ei ole hoitoon tarvittavaa välineistöä tai asiantuntemusta. Heidät on hylätty, koska heidän perheillään ei ole kykyä, varaa tai tahtoa hoitaa heitä. Tai koska he haluavat tilalle terveen lapsen.
Tämän Little Flower –babykodin
perusti amerikkalainen pariskunta parikymmentä vuotta sitten kauhistuttuaan
kiinalaisten orpolaitosten silloista kurjaa tasoa. Little Flower on
kodinomainen talo, joka sijaitsee
tavallisella omakotialueella. Kaksikerroksisen talon muutamaan makuuhuoneeseen
on majoitettu yhteensä kuutisenkymmentä 0-5 –vuotiasta lasta. Heitä hoitamaan
on työllistetty köyhiä, muualta Pekingiin muuttaneita naisia, jotka hoitavat
heitä kuin omia lapsiaan. Lisäksi talossa käy vakituisia vapaaehtoisia
leikityttämässä lapsia. Yksi näistä on Äidin suomalainen ystävä, joka on
kertonut vapaaehtoisilta vaadittavan hyvän kiinankielen taidon sekä
sitoutumisen työhön kerran pari viikossa, 10 tuntia yhteensä, vähintään puolen
vuoden ajan.
Suurin osa näistä lapsista on hylätty pieninä vauvoina, osa
jätetty lapun kanssa, osa löytynyt roskiksista. Talon vanhin lapsi on
nelivuotias tyttö, joka vasta muutama kuukausi sitten löydettiin mukanaan
kirje, jossa vanhemmat kertovat tehneensä lapsensa hyväksi kaiken, mihin he pystyivät.
Lopulta heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin hylätä lapsi, toivoen tämän
saavan muualta paremman avun. Lapsella on hydrokefalia
eli kansan suussa vesipää. Kun lapsi saapui Little Floweriin ja hänelle
ryhdyttiin tekemään operaatiota nesteen poistamiseksi aivoista, huomattiin että
operaatio olikin jo tehty! Tosin liian myöhään, minkä vuoksi pää oli ehtinyt
kasvaa liian suureksi. Pään koosta ja painosta johtuen lapsi ei ole oppinut
kannattelemaan sitä, mistä johtuen niskalihakset eivät jaksa nostaa päätä,
joten tyttö on osittain liikuntakyvytön. Nyt hän saa asianmukaista kuntoutushoitoa.
Tyttö osaa puhua, ja hän on kertonut hoitajille äidistään ja isästään, perheestään,
jota hänellä on ikävä.
Kun lapset parantuvat, heidät siirretään toisiin
orpokoteihin odottamaan adoptointia. Mikäli lapsi ei tervehdy ja vaatii paljon
hoitoa, hän pääsee toiseen paikkaan, perhekotiin. Little Flowerin kanssa yhteistyössä toimii
kuusi kiinalaista perhettä, joilla on kotonaan mahdollisten omien lastensa
lisäksi viitisen hoidokkia. Nämä voivat asua perheissä täysi-ikäisyyteen asti
ja jopa niin pitkään, kuin on tarvetta, kunnes he ovat valmiit elämään omillaan.
Nimittäin tänäkin päivänä Kiinassa laitokset ovat kuulemma
täysin laitoksia, niissä säilytetään ihmisiä, muttei edes pyritä opettamaan
heitä selviämään normaalin elämän tavallisista haasteista. Täysi-ikäisinä monet
joutuvat pois laitoksista ja täysin tyhjän päälle, ilman vähäisimpiäkään selviytymistaitoja.
(Tämän muistan seuraavalla kerralla kerjäläisen tavatessani, miettii Äiti.)
Little Flower on ainoa orpokoti laatuaan Kiinassa, mutta
tarvetta olisi kuulemma ainakin viidelle vastaavalle. Ylihuomenna avataan sen
toinen toimipiste, talo, johon tulee SOS-lapsikylää vastaavaa toimintaa eli perhehuoneita
ayieille, jotka ”äitinä” hoitavat
lapsia vuorokauden ympäri. Lisäksi taloon tulee huoneita perheille, jotka eivät
ole vielä hylänneet lastaan. He saavat asua talossa perheenä, ja heille
annetaan tukea ja opastusta sairaan lapsen hoitoon. Tarkoituksena on pyrkiä
estämään lapsen hylkääminen.
Orpokodissa vieraillessaan Äiti ei voi kuin ihastella,
kuinka kodikas ja viehättävä tunnelma talossa on. Valtavasta määrästä
huolimatta lapsia vaikuttaa olevan vähemmän, koska heitä on jaettu eri huoneisiin.
Kaikkialla on siistiä ja puhdasta, hempeänvaaleita sävyjä. Hoitajia ja
vapaaehtoisia on paljon, aivan kuin jokaisella lapsella olisi omahoitajansa. Yläkerrassa,
pienessä keskoshuoneessa, uinuu kolme tyttövauvaa: Yksi kädet levällään sängyssään,
toinen käpertyneenä hoitajan syliin. Kolmas, aivan pikkuruinen nukkemainen keskonen,
saa kenguruhoitoa länsimaisen naisen paidan alla.
Viereisessä sairaimpien lasten huoneessa Äiti kiinnittää
huomiota lattialla istuvaan yksivuotiaaseen, jonka vieressä istuu kaksi
hoitajaa, kummallakin vauva sylissään. Yksivuotias katselee häkeltyneenä
ympärilleen, kuin lelua etsien, mutta ainoatakaan esinettä ei näy missään. Ehkä
kyse ei ole lelujen puutteesta, ehkä hän on liian sairas leikkiäkseen. Sillä suomalaisnaisten
vierailun aikana taloon tuodaan juuri kasa upouusia leluja, kiinalainen työntekijä
valokuvaa kännykällään pyramidiksi koottuja pahvipakkauksia. Alakerran parempikuntoiset lapset leikkivät leluillaan yhtä onnellisen näköisinä kuin päiväkodin lapset seuraavana päivänä leluilla Äidin kotona. Toivottavasti nämäkin lapset vielä jonain päivänä saavat adoptioperheen ja pääsevät yhtä onnelliseen asemaan kuin Kuopus tovereineen.
Orpokodissa ei saa kuvata eikä sen osoitetta saa julkistaa,
kertoo oppaana toimiva vakituinen työntekijä, nuori Amerikan intialainen nainen.
”Levittäkää meistä kuitenkin sanaa”, hän esittää toiveen iloisesti hymyillen. ”Vieraat
ovat toimintamme elinehto!”
Orpokoti toimii nimittäin täysin hyväntekeväisyyden turvin.
Sekä hyväntekeväisyysjuhlien avulla kerättyjen varojen että lahjoitusten varassa.
Lisätietoja kodista ja valokuvia löytyy täältä.