Tasan ei käy onnen lahjat

Jo pitkään on kuopus odottanut tärkeää päivää: päiväkodin vierailua hänen kotonaan! Lähes yhtä tärkeä tapahtuma kuin syntymäpäiväjuhlat. Ellei vieläkin tärkeämpi.

Syksyllä opettajat esittivät vanhempainillassa toiveen, että päiväkotiryhmät voisivat tehdä retkiä lasten koteihin. Onhan se lasten mielestä niin ihmeellistä, että koko ryhmä lähtee bussiretkelle ja pääsee leikkimään kavereiden leluilla. Voi ei, ei meille ainakaan, ajatteli Äiti. Synttärijuhlissa on riittämiin.

Vieressä istuva aina iloinen korealaisäiti hymyili ja nyökytteli opettajan ehdotukselle. ”He tulevat ensimmäiseksi meille”, hän kuiskasi Äidille. ”Siitä on jo sovittu!”

Viikon päästä päiväkodista tuli kotiin allekirjoitettavaksi lupalappu retkelle M-tytön kotiin. Korealaisäiti oli siis pannut jo töpinäksi.

Retkipäivänä kuopus itki. Hän EI halunnut lähteä retkelle. Hän EI halunnut mennä kenenkään kotiin. Äiti raahasi huutavan kuopuksen koulubussille ja työnsi bussiayin huolehdittavaksi. Iltapäivällä lapsi palasi kotiin sädehtien. Kylässä oli ollut niin kivaa.

Siitä lähtien kuopus odotti innolla kaikkia kotivierailuja. Koko kouluvuoden ajan hänen ryhmänsä vieraili lähes parin viikon välein jonkun kotona. Joissakin kodeissa parikin kertaa. Keväällä hän alkoi kyselemään Äidiltä: ”Milloin he voivat tulla meille?” Lopulta Äiti myöntyi. Olisihan ayista onneksi paljon apua. Äiti ilmoitti home visitistä päiväkotiin.

Kahta päivää ennen vierailua ayi sairastui. Ensimmäistä kertaa koko vuoden aikana. Äiti oli valmis perumaan koko vierailun, yksin hän ei siitä ikinä selviäsi. Seuraavana päivänä ayi palasi taas töihin ja leipoi valtavan määrän pieniä suomalaisia voisilmäpullia tarjottavaksi kansainvälisille pienille vieraille.

Perjantaiaamuna kuopus ei lähde päiväkotiin. Hän haluaa olla kotona ottamassa kaverit vastaan.

Aamupäivällä Äiti on käynyt managementissä sopimassa, että bussi saa ajaa sisään compoundiin. Puolikymmeneltä hän lähtee kuopuksen kanssa portille vastaanottamaan vieraita ja ohjaamaan heitä oikeaan suuntaan. Kuopus kipittää niin lujaa, ettei Äiti pysy perässä tuhlattuaan aikaa pyöränsä hakemiseen. Kun Äiti pääsee portille, ei kuopusta näy missään. Viimein tämä saapuu: hän on ehtinyt kipittää molemmille porteille tarkistamaan, näkyykö bussia.

26 lasta ja 7 aikuista tunkeutuu kotiin, jossa ayi vastaanottaa heidät silmiään pyöritellen häkeltyneenä. Äitiä hän vetää kädestä puhelimeen. Kauhean metelin saattelemana Äiti nostaa luurin käteensä. ”Bussi ei saa ajaa sisään compoundiin!” ilmoitetaan managementistä. ”Myöhäistä”, vastaa Äiti, ”se on jo täällä!”

45 minuutin ajan talo näyttää olevan hurrigaanin jäljiltä. Etukäteen osa huoneista on lukittu, lelut on kannettu olohuoneeseen ja keittiöön. Poikien huoneesta on pienet legot kannettu piiloon siskon huoneeseen. Vieraiden saavuttua lelulaatikot on tyhjennetty minuutissa lattialle.

45 minuuttia myöhemmin lelut kerätään laatikoihin ja vieraat kaivavat eväänsä esiin. Äiti kantaa pullavatia ja suomalaiset pikkupullat maistuvat kaikille. Vaikka lapset ja kiinalaiset ovat usein hyvin ennakkoluuloisia ruoan suhteen, pikkupullia ei vieroksu kukaan.

Kun eväät on syöty, lapset saatetaan jonossa takaisin bussille. Pitkän pohdinnan jälkeen kuopus päättää sittenkin lähteä loppupäiväksi päiväkotiin. Onhan yhden tytön syntymäpäivä ja tiedossa on kuppikakkujen koristelua ja syöntiä.

 

 

 

 

**

Näitä etuoikeutettuja lapsia katsellessaan Äiti muistelee edellisen päivän vierailuaan läheisessä orpokodissa. Tai orpo on väärä sana sen kodin asukkaiden kohdalla, sillä hylättyjä he kaikki ovat, eivät orpoja. Yhteistä heille kaikille on myös se, että he ovat sairaita. He ovat tulleet tähän orpokotiin eri puolilta Kiinaa, alueilta, joissa heille ei ole pystytty tarjoamaan asianmukaista hoitoa. Sellaisista paikoista, joista on pitkä matka sairaalaan, tai joissa sairaaloissa ei ole hoitoon tarvittavaa välineistöä tai asiantuntemusta. Heidät on hylätty, koska heidän perheillään ei ole kykyä, varaa tai tahtoa hoitaa heitä. Tai koska he haluavat tilalle terveen lapsen.

Tämän Little Flower –babykodin perusti amerikkalainen pariskunta parikymmentä vuotta sitten kauhistuttuaan kiinalaisten orpolaitosten silloista kurjaa tasoa. Little Flower on kodinomainen  talo, joka sijaitsee tavallisella omakotialueella. Kaksikerroksisen talon muutamaan makuuhuoneeseen on majoitettu yhteensä kuutisenkymmentä 0-5 –vuotiasta lasta. Heitä hoitamaan on työllistetty köyhiä, muualta Pekingiin muuttaneita naisia, jotka hoitavat heitä kuin omia lapsiaan. Lisäksi talossa käy vakituisia vapaaehtoisia leikityttämässä lapsia. Yksi näistä on Äidin suomalainen ystävä, joka on kertonut vapaaehtoisilta vaadittavan hyvän kiinankielen taidon sekä sitoutumisen työhön kerran pari viikossa, 10 tuntia yhteensä, vähintään puolen vuoden ajan.

Suurin osa näistä lapsista on hylätty pieninä vauvoina, osa jätetty lapun kanssa, osa löytynyt roskiksista. Talon vanhin lapsi on nelivuotias tyttö, joka vasta muutama kuukausi sitten löydettiin mukanaan kirje, jossa vanhemmat kertovat tehneensä lapsensa hyväksi kaiken, mihin he pystyivät. Lopulta heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin hylätä lapsi, toivoen tämän saavan muualta paremman avun. Lapsella on hydrokefalia eli kansan suussa vesipää. Kun lapsi saapui Little Floweriin ja hänelle ryhdyttiin tekemään operaatiota nesteen poistamiseksi aivoista, huomattiin että operaatio olikin jo tehty! Tosin liian myöhään, minkä vuoksi pää oli ehtinyt kasvaa liian suureksi. Pään koosta ja painosta johtuen lapsi ei ole oppinut kannattelemaan sitä, mistä johtuen niskalihakset eivät jaksa nostaa päätä, joten tyttö on osittain liikuntakyvytön. Nyt hän saa asianmukaista kuntoutushoitoa. Tyttö osaa puhua, ja hän on kertonut hoitajille äidistään ja isästään, perheestään, jota hänellä on ikävä.

Kun lapset parantuvat, heidät siirretään toisiin orpokoteihin odottamaan adoptointia. Mikäli lapsi ei tervehdy ja vaatii paljon hoitoa, hän pääsee toiseen paikkaan, perhekotiin.  Little Flowerin kanssa yhteistyössä toimii kuusi kiinalaista perhettä, joilla on kotonaan mahdollisten omien lastensa lisäksi viitisen hoidokkia. Nämä voivat asua perheissä täysi-ikäisyyteen asti ja jopa niin pitkään, kuin on tarvetta, kunnes he ovat valmiit elämään omillaan.

Nimittäin tänäkin päivänä Kiinassa laitokset ovat kuulemma täysin laitoksia, niissä säilytetään ihmisiä, muttei edes pyritä opettamaan heitä selviämään normaalin elämän tavallisista haasteista. Täysi-ikäisinä monet joutuvat pois laitoksista ja täysin tyhjän päälle, ilman vähäisimpiäkään selviytymistaitoja. (Tämän muistan seuraavalla kerralla kerjäläisen tavatessani, miettii Äiti.)

Little Flower on ainoa orpokoti laatuaan Kiinassa, mutta tarvetta olisi kuulemma ainakin viidelle vastaavalle. Ylihuomenna avataan sen toinen toimipiste, talo, johon tulee SOS-lapsikylää vastaavaa toimintaa eli perhehuoneita ayieille, jotka ”äitinä” hoitavat lapsia vuorokauden ympäri. Lisäksi taloon tulee huoneita perheille, jotka eivät ole vielä hylänneet lastaan. He saavat asua talossa perheenä, ja heille annetaan tukea ja opastusta sairaan lapsen hoitoon. Tarkoituksena on pyrkiä estämään lapsen hylkääminen.

Orpokodissa vieraillessaan Äiti ei voi kuin ihastella, kuinka kodikas ja viehättävä tunnelma talossa on. Valtavasta määrästä huolimatta lapsia vaikuttaa olevan vähemmän, koska heitä on jaettu eri huoneisiin. Kaikkialla on siistiä ja puhdasta, hempeänvaaleita sävyjä. Hoitajia ja vapaaehtoisia on paljon, aivan kuin jokaisella lapsella olisi omahoitajansa. Yläkerrassa, pienessä keskoshuoneessa, uinuu kolme tyttövauvaa: Yksi kädet levällään sängyssään, toinen käpertyneenä hoitajan syliin. Kolmas, aivan pikkuruinen nukkemainen keskonen, saa kenguruhoitoa länsimaisen naisen paidan alla.

Viereisessä sairaimpien lasten huoneessa Äiti kiinnittää huomiota lattialla istuvaan yksivuotiaaseen, jonka vieressä istuu kaksi hoitajaa, kummallakin vauva sylissään. Yksivuotias katselee häkeltyneenä ympärilleen, kuin lelua etsien, mutta ainoatakaan esinettä ei näy missään. Ehkä kyse ei ole lelujen puutteesta, ehkä hän on liian sairas leikkiäkseen. Sillä suomalaisnaisten vierailun aikana taloon tuodaan juuri kasa upouusia leluja, kiinalainen työntekijä valokuvaa kännykällään pyramidiksi koottuja pahvipakkauksia. Alakerran parempikuntoiset lapset leikkivät leluillaan yhtä onnellisen näköisinä kuin päiväkodin lapset seuraavana päivänä leluilla Äidin kotona. Toivottavasti nämäkin lapset vielä jonain päivänä saavat adoptioperheen ja pääsevät yhtä onnelliseen asemaan kuin Kuopus tovereineen.

Orpokodissa ei saa kuvata eikä sen osoitetta saa julkistaa, kertoo oppaana toimiva vakituinen työntekijä, nuori Amerikan intialainen nainen. ”Levittäkää meistä kuitenkin sanaa”, hän esittää toiveen iloisesti hymyillen. ”Vieraat ovat toimintamme elinehto!”

Orpokoti toimii nimittäin täysin hyväntekeväisyyden turvin. Sekä hyväntekeväisyysjuhlien avulla kerättyjen varojen että lahjoitusten varassa.

Lisätietoja kodista ja valokuvia löytyy täältä.

 

Matikka mielessäin

Sunnuntain Hesarissa oli kirjoitus matematiikan heikkenevästä tasosta Suomessa. Jutussa mainittiin muun muassa, kuinka vuoden 2012 PISA-testissä moni Aasian maa päihitti leikiten 12:nneksi sijoittuneen Suomen.

Jokin aika sitten Äiti jutteli koulussa tutun korealaisäidin kanssa. Aiheena olivat lasten kaverisuhteet. Äiti kertoi olleensa huolestunut Kolmosesta, jonka paras (ja ainoa) kaveri muuttaa kesällä pois. Äiti oli kantanut murhettaan opettajallekin, johon tämä oli lohduttanut, että kyllä poika kavereita saa. Kertonut, että luokan muut pojat haluavat Kolmosen aina pelikaverikseen matemaattisiin peleihin, koska tästä saa niin hyvän vastuksen.

Keskustelu korealaisäidin kanssa jatkui aiheesta matematiikan lisäkurssit. Hänen mukaansa kaikki korealaispojat saavat iltaisin lisäopetusta matematiikassa (kuten varmaan myös kaikki muutkin luokan aasialaispojat, toisin sanoen kaikki luokan pojat kahta lukuun ottamatta).

”Eikö teidän poikanne saa lisäopetusta?” ihmetteli korealaisäiti.

Äiti pudisti päätään. ”Taitaa hän toisinaan laskea itsekseen. Ihan huvikseen,” arveli Äiti.

”Sittenhän teidän poikanne on huippuälykäs”, totesi korealaisäiti, aina niin positiivisen kohteliaasti, ja sai Äidin hämmennyksiin. No ehkei sentään huippuälykäs, mutta kiinnostunut matematiikasta. Kiitos innostavien opettajien, hauskojen matikkapelien, ja niin edelleen.  

 

**

Samaa tarinaa aasialaislasten jatkuvasta treenaamisesta on Äiti kuullut monelta muultakin taholta. Kuinka pienilläkin lapsilla koulupäivä jatkuu joka ilta erilaisten harrastusten ja lisäkurssien muodossa. Viikonloppuisin heillä on lisää harrastuksia: urheilua ja soittoharrastuksia, nämä kielten ja matematiikan ohella. Yksitoista harrastusta ja lisäkurssia viikossa ei ole mikään harvinaisuus kiinalaisella tai korealaisella kymmenvuotiaalla. Tämän lisäksi kesäisin nämä lapset suorittavat kesäkursseja, varakkaimmat jopa ulkomailla. Amerikan kiinalaisen luokkakaverin äiti postasi keväällä vanhempien WeChat-ryhmään mainoksen skotlantilaisesta sisäoppilaitoksesta, ”josta monet koulun oppilaat ovat tykänneet…” Näköjään kurssit ovat kiinalaisille suunnattuja, sillä tarjolla on jopa mandariinin opetusta äidinkielenä. Ja hinta sen verran huima, ettei kyse ole ihan tavallisesta EF:n kielikurssista.

 

**

Eipä silti, innokkaasti Kakkonen ja Kolmonen toivovat, etteivät he enää syksyllä tarvitsisi tukiopetusta koulujensa opetuskielissä. Se nimittäin takaisi heille pääsyn ”edistyneiden matikanryhmään”, eli tasoryhmään, johon viime syksynä Kakkonen jo pääsi viikon ajaksi, kunnes koulu huomasi hänen sittenkin tarvitsevan ennemmin kielen tukiopetusta. Nämä ”valinnaiset” ryhmät kun ovat joko-tai.

Joten luokkatoverien matkustaessa kesällä kursseilleen lähtee tämä perhe Suomeen lomailemaan. Järvenrannalle uimaan ja saunomaan, unohtamaan muutamaksi viikoksi koko koulun.  Lepäilyn ohessa voi sitten tehdä visaisia matikantestejä – jos huvittaa. Kuten vaikkapa tuon Hesarin testin, jonka yläkoulun laskutehtävät isoveli Kakkonen läpäisi vasemmalla kädellään – yhtä yhtälötehtävää lukuun ottamatta. Sillä eihän viidennellä luokalla lueta vielä lukion pitkää matematiikkaa!

Eläköön siis hyvät opettajat, mielenkiintoiset tehtävät ja tutkiva mieli. Mutta ennen kaikkea vapaus olla lapsi…

P.S. tänäkin keväänä teknologiateollisuuden 100-vuotissäätiö palkitsi ansioituneita matematiikanopettajia, näistä yhtenä Kolmosen entisen opettajan!

Kyllä koulunkäynti työnteon voittaa

On sunnuntaiaamu ja nuorimmaiset istuvat kaikessa rauhassa aamupalapöydässä. Murokippojensa ääressä he pohtivat koulun, päiväkodin ja työssäkäynnin eroja. Kuopuksen mielestä töissä on aina kivaa. Etenkin jos on niin iso kuin isä (eli NIIN aikuinen), silloin ei tarvitse tehdä töitä kotona.

Äiti miettii itsekseen, ettei hän siinä tapauksessa taida olla kovin aikuinen, koska hänen on tehtävä paljon töitä kotona.

Keskustelu jatkuu ja kuopus esittää lisää työnteon kivoja puolia: ”Ja mä tykkään rahasta!”

Isä ehdottaa, että kuopuksen kannattaisi mennä töihin pankkiin.

Kuopus vastaa ykskantaan: ”Pankki on rosvojen paikka!” ja työntää murolusikan suuhunsa.

 

**

Muutamaa päivää myöhemmin Äiti raahautuu illalla töistä kotiin. Koko viikon ajan hän on palannut vasta nuorimmaisten tehdessä iltatoimiaan. Samalla ovenavauksella Isä astuu ulos jääkiekkokassiaan raahaten: ”Ei hätää. Kolmonen on pakannut jo kaiken valmiiksi.”

Pakannut! Mitä pakannut? Mihin?

”Yökouluun!” huutaa Isä vastaukseksi kadotessaan pimeälle pihamaalle.

Kuinka Äiti on voinut unohtaa koko yökoulun, vaikka siitä on puhuttu koko kevään ajan? Järjestettiinhän vanhemmille aiheesta joku vanhempainiltakin, vaikkeivät Äiti ja Isä sinne ennättäneetkään. Ja ovathan luokan muut äidit ja isät täyttäneet kuvilla vanhempien Wechat-ryhmän, esitelleet otoksiaan yökoulun valmisteluista, pahvilaatikoiden kantamisista sun muista. Eipä silti että Äiti olisi oikein ymmärtänyt, mistä mahtaa olla kyse. Siitä huolimatta että Kolmonen on yrittänyt selostaa, kuinka kouluun viedään pahvilaatikoita, joista rakennetaan majoja jumppasaliin. Ja että niissä majoissa yövytään. Sitten kun on yökoulu.

Seuraavana aamuna Kolmonen nousee bussiin painava reppu selässään. Perässään letka muita neljäsluokkalaisia, heitähän riittää samassa compoundissa. Kaikilla reput selässään ja jännittyneet hymyt huulillaan. Vieläpä jotkut raahaavat viimeisiä pahvilaatikoitakin mukanaan.

**

Yökoulun jälkeisenä aamuna Äidillä on kotityöpäivä. Lauantaiaamuisen keskustelun muisto mielessään hän päättää lähteä nuorimmaisten koululle tekemään töitään, kutsuupa koulun viereinen kahvilakin herkullisine salaatteineen. Aamulla Äiti kiipeää kuopuksen perässä koulubussiin. Samalla kyydillä matkustaa myös naapurinrouva, toisen neljäsluokkalaisen äiti, joka puolihuolimattomasti kysäisee Äidiltä, aikooko tämä mennä katsomaan veneiden uittamista.

”Minkä veneiden?” ihmettelee Äiti. Naapurinrouva luo häneen kummastelevan katseen.

”Veneiden, joita lapset ovat suunnitelleet ja rakentaneet jo monta viikkoa. Siitähän oli läksyäkin.”

Äiti nolona myöntää, ettei hän tiedä lastensa läksyistä enää yhtään mitään. Koko syksyn ajan hän ja Isä tekivät yhdessä läksyjä kolmen lapsensa kanssa. Talvella, lasten kielitaidon karttuessa, he kävivät heidän kanssaan keskustelun, että on tullut aika jokaisen lapsen hoitaa itse omat läksynsä. Aivan kuten he ovat tehneet Suomessakin ensimmäisestä luokasta lähtien. Lapset vastustelivat, mutta vaihtoehtoja ei ollut, olihan Äiti menossa töihin.

Äidin tajuntaan nousee muisto parin viikon takaisesta student led conferencesta, jossa muovailuvahasta muovailtiin veneitä ja niitä uitettiin - tai upotettiin - vadissa.

”Sen vuoksihan lasten piti ottaa uikkaritkin mukaan!”  lisää naapuri.

Uikkarit! Mitkä uikkarit? Äiti hätääntyy.

”Tämä uittaminenhan oli koko yökoulun tarkoitus!” Äiti on kuulevinaan närkästyksen naapurinrouvan äänessä. Kuinka Äiti selittäisi sen, ettei hän tiedä asiasta oikeastaan yhtään mitään. Ei yökoulusta, ei sen tarkoituksesta, eikä edes unit of inquiry –tehtävästä, jota on huolellisesti pohjustettu viikkotolkulla.

 
Mutta perillä koululla Äidille selviää, mistä on kyse.

Veneitä näytteillä aulassa

 

 




 

 

 

Ryhmät lähtövalmiina

 

Kolmonen starttaa...

 

... ja kaatuu

 

 

Vene pystyyn ja uusi yritys

 

Hyvin menee!

 

Vauhtia ja intoa riittää

 

Turvallisesti perillä

 

 

Kolmosen ryhmän uusi yritys...

 

... ja uudemman kerran uppoaminen

 

Vielä kerran, vaikka vene on jo saanut vaurioita

 

Hyvin lähtee

 

 

...vaan ei pitkälle

 

Toinen vene porhaltaa yli ja
siihen päättyivät Kolmosen ryhmän veneen uittamiset

Kuinka tähän päästiin? Viikkokausien työn jälkeen... (kuvat lainattu luokan blogista)

 

Ja tässä vielä kuvia yökoulun majojen rakentamisesta (kuvat lainattu koulun nettisivuilta):

 

Niin että kyllä koulunkäynti Äidin mielestä aina työnteon voittaa. Tai riippuu ehkä työpaikasta...

 

 

 

Koulunkäyntiä Pekingissä osa 4: vanhemmat koulunpenkillä

Mitä tapahtuu, kun vanhemmat joutuvat pulpetin taakse ja opettajana on oma lapsi? Eivätkä vanhemmat saa edes itse valita opiskeltavia aineita, vaan lapsi tekee valinnat heidän puolestaan.  

Nuorimmaisten kansainvälisessä koulussa näin tapahtuu kerran vuodessa. Student led conference kestää pari kolme tuntia, ja sinä aikana oppilas kuljettaa vanhempiaan paikasta toiseen ja valitsee näille opiskeltavat aineet. Lapsi saa vanhemmiltaan rajattoman huomion, ja samalla vanhemmat pääsevät todistamaan oman kantapäänsä kautta, millaista ja kuinka tasokasta opetusta lapsi saa koulussaan. 

Ensimmäisenä päivänä opettajana on Kolmonen. Ensimmäinen tunti on hänen omassa luokassaan: matematiikkaa ja ilmiöiden luovaa tutkimista (unit of inquiry). Äidin ja Isän on osoitettava kertotaulun päässälaskutaitonsa, nopeus on valttia sillä Kolmonen ottaa aikaa. Isä on valmis alle 20 sekunnissa, sekunti per lasku. Hep! Tässä ajassa Äiti on laskenut vasta kolmasosan laskuista, vaikka onkin kirjannut paperiin heti ensimmäiset mieleensä juolahtavat luvut. Isän aika on yhtä hyvä kuin kaikkien korealais- ja kiinalaisäitien. He myhäilevät tyytyväisinä keskenään. Äiti myttää paperinsa ja piilottaa roskiksen pohjalle. (Ja lohduttautuu sillä, että korealaiset treenaavat vapaa-ajallaankin.)

Seuraavaksi muovaillaan muovailuvahasta veneitä. Unit of inquiryssa tutkitaan itse ja otetaan selvää ilmiöistä. Tehtävänä on pohtia, millainen vene ei uppoaisi vedessä. Kun veneet ovat valmiita, niitä testataan vesialtaassa. Kolmonen lisää kyytiin yksi kerrallaan marmorikuulia. Äidin uppoaa toisesta, Isän vasta seitsemännestä.
 

 

 

Äidin vene upposi jo

Lapsi esittelee veneen rakennusprojektiaan

 

Aikaisempi kotitehtävä: suunnittele oma oppimisympäristösi
(Legoilla tai Minecraftillä)

 

 

Musiikki- ja piirustustunnin jälkeen mennään liikuntasaliin. Hippapelin jälkeen hypätään ponnahduslaudan kautta pukille. Kolmonen ponnahtaa ketterästi ja päätyy ylös jaloilleen. Isä hyppää laudalle ja päätyy polvilleen pukin reunalle, hapuilee hetken ja vetää sitten itsensä ylös pukin päälle. Äiti hyppää, bong, kohoaa ilmaan - ja jää seisomaan ponnarille. 

Viimeiseksi Äiti ja Isä kisaavat istumaannousuista suorin jaloin. Kolmonen istuu vanhempien jalkojen päällä painona ja ottaa aikaa. Äiti tekee minuutin aikana 20 nousua, hip hurraa! Isä päättää luovuttaa kesken. Jääkiekko ei taida olla vatsalihaslaji.

Musiikkitunnilla on myös draamaa

 

Kuka piirsi mallista parhaan kuvan?

 

 

  

 

 

 

 

 

Alkeisenglannin tunnilla rakenneltua:
hammastikuista ja vaahtokarkeista tehty pilvenpiirtäjä kestää 3 kilon painon!

**

 

Nelonen odottaa innokkaasti koko viikon omaa ”leikkipäiväänsä” vanhempien kanssa ”ii-ii-cii:ssä”, kuten hän kutsuu päiväkotiaan, Early Years Centeriä. Päästäkseen mukaan ottaa Äiti aamupäivän vapaaksi töistään. Ilme tärkeänä kuopus ohjaa Äidin ja Isän päiväkotiinsa. Ensin tarkastetaan yhdessä leikkipiha. Kuopus näyttää mallia, kuinka liukumäessä lasketaan, kuinka mennään sisään ritarilinnaan. ”Tule tänne”, komentaa hän Äitiä, jonka pitää seurata perässä matalaan majaan. 
 

Koulupäivä alkaa laululla ja tanssilla. London bridge is falling down, lauletaan Mr. P:n kitaran säestyksellä. Tämän jälkeen kuopus valitsee mallista piirtämisen, malli etsitään kuvakirjasta. Piirrokset leikataan ja kiinnitetään päiväkodin tiloista otettuihin valokuviin. Tämän jälkeen leikitään käsinukeilla. Äiti ja Isä huomaavat päiväkodin pehmotipujen ja -sammakoiden olevan kovia uimareita. 

Kotiluokkaansa on kuopus ennalta valinnut tehtäviä vanhemmilleen. Ensin luetaan lapsen suosikkikirjaa. Kerrankin hän saa kuulla kirjan tarinan kummallisesta munasta suomeksi. Vaikka tietäähän hän jo, mitä tarinassa tapahtuu. Sen verran usein ovat tädit lukeneet sen hänelle englanniksi.

 

 

 

 

 

 

 

Puupalikoista rakennetaan suurella hartaudella Suomen kotia ja lentokenttää, josta koneita lentelee tämän tästä Pekingiin ja Pekingistä takaisin Suomeen. Uusia laulujakin Äiti ja Isä oppivat, mutta sitten aika päättyy. Viimeistä tehtävää he eivät enää ennätä, sillä on lopputanssin aika. Pian saapuisi uusi ryhmä pikkuruisia opettajia isoine oppilaineen. Kuopusta harmittaa, hän makaa maassa murjottaen. Äiti tanssii yksinään: silmät kiinni, polvet yhteen, kädet korviin, kieli ulos, pyörähdä.

Kuopus kiipeää Isän autoon ja lähtee loppupäiväksi kotiin ayin hoiviin. Äiti suoristaa hameensa ja kampaa tukkansa. On aika ryhtyä leikkimään aikuisten töitä. 

Kuopuksen Suomen koti

ja lentokenttä

Lentokenttä ja -koneet ovat selvästi tärkeä osa lasten elämää

 

 

Aikaisemmat tekstini kouluista löydät näistä linkeistä: eurooppalaisessa koulussa, kansainvälisessä koulussa; sekä  näistä: Ensimmäinen ongelma: kuinka vaikeaa on päästä kouluun, Haku kansainväliseen kouluun  ja Koulu ja kielipolku.