Tasan ei käy onnen lahjat

Jo pitkään on kuopus odottanut tärkeää päivää: päiväkodin vierailua hänen kotonaan! Lähes yhtä tärkeä tapahtuma kuin syntymäpäiväjuhlat. Ellei vieläkin tärkeämpi.

Syksyllä opettajat esittivät vanhempainillassa toiveen, että päiväkotiryhmät voisivat tehdä retkiä lasten koteihin. Onhan se lasten mielestä niin ihmeellistä, että koko ryhmä lähtee bussiretkelle ja pääsee leikkimään kavereiden leluilla. Voi ei, ei meille ainakaan, ajatteli Äiti. Synttärijuhlissa on riittämiin.

Vieressä istuva aina iloinen korealaisäiti hymyili ja nyökytteli opettajan ehdotukselle. ”He tulevat ensimmäiseksi meille”, hän kuiskasi Äidille. ”Siitä on jo sovittu!”

Viikon päästä päiväkodista tuli kotiin allekirjoitettavaksi lupalappu retkelle M-tytön kotiin. Korealaisäiti oli siis pannut jo töpinäksi.

Retkipäivänä kuopus itki. Hän EI halunnut lähteä retkelle. Hän EI halunnut mennä kenenkään kotiin. Äiti raahasi huutavan kuopuksen koulubussille ja työnsi bussiayin huolehdittavaksi. Iltapäivällä lapsi palasi kotiin sädehtien. Kylässä oli ollut niin kivaa.

Siitä lähtien kuopus odotti innolla kaikkia kotivierailuja. Koko kouluvuoden ajan hänen ryhmänsä vieraili lähes parin viikon välein jonkun kotona. Joissakin kodeissa parikin kertaa. Keväällä hän alkoi kyselemään Äidiltä: ”Milloin he voivat tulla meille?” Lopulta Äiti myöntyi. Olisihan ayista onneksi paljon apua. Äiti ilmoitti home visitistä päiväkotiin.

Kahta päivää ennen vierailua ayi sairastui. Ensimmäistä kertaa koko vuoden aikana. Äiti oli valmis perumaan koko vierailun, yksin hän ei siitä ikinä selviäsi. Seuraavana päivänä ayi palasi taas töihin ja leipoi valtavan määrän pieniä suomalaisia voisilmäpullia tarjottavaksi kansainvälisille pienille vieraille.

Perjantaiaamuna kuopus ei lähde päiväkotiin. Hän haluaa olla kotona ottamassa kaverit vastaan.

Aamupäivällä Äiti on käynyt managementissä sopimassa, että bussi saa ajaa sisään compoundiin. Puolikymmeneltä hän lähtee kuopuksen kanssa portille vastaanottamaan vieraita ja ohjaamaan heitä oikeaan suuntaan. Kuopus kipittää niin lujaa, ettei Äiti pysy perässä tuhlattuaan aikaa pyöränsä hakemiseen. Kun Äiti pääsee portille, ei kuopusta näy missään. Viimein tämä saapuu: hän on ehtinyt kipittää molemmille porteille tarkistamaan, näkyykö bussia.

26 lasta ja 7 aikuista tunkeutuu kotiin, jossa ayi vastaanottaa heidät silmiään pyöritellen häkeltyneenä. Äitiä hän vetää kädestä puhelimeen. Kauhean metelin saattelemana Äiti nostaa luurin käteensä. ”Bussi ei saa ajaa sisään compoundiin!” ilmoitetaan managementistä. ”Myöhäistä”, vastaa Äiti, ”se on jo täällä!”

45 minuutin ajan talo näyttää olevan hurrigaanin jäljiltä. Etukäteen osa huoneista on lukittu, lelut on kannettu olohuoneeseen ja keittiöön. Poikien huoneesta on pienet legot kannettu piiloon siskon huoneeseen. Vieraiden saavuttua lelulaatikot on tyhjennetty minuutissa lattialle.

45 minuuttia myöhemmin lelut kerätään laatikoihin ja vieraat kaivavat eväänsä esiin. Äiti kantaa pullavatia ja suomalaiset pikkupullat maistuvat kaikille. Vaikka lapset ja kiinalaiset ovat usein hyvin ennakkoluuloisia ruoan suhteen, pikkupullia ei vieroksu kukaan.

Kun eväät on syöty, lapset saatetaan jonossa takaisin bussille. Pitkän pohdinnan jälkeen kuopus päättää sittenkin lähteä loppupäiväksi päiväkotiin. Onhan yhden tytön syntymäpäivä ja tiedossa on kuppikakkujen koristelua ja syöntiä.

 

 

 

 

**

Näitä etuoikeutettuja lapsia katsellessaan Äiti muistelee edellisen päivän vierailuaan läheisessä orpokodissa. Tai orpo on väärä sana sen kodin asukkaiden kohdalla, sillä hylättyjä he kaikki ovat, eivät orpoja. Yhteistä heille kaikille on myös se, että he ovat sairaita. He ovat tulleet tähän orpokotiin eri puolilta Kiinaa, alueilta, joissa heille ei ole pystytty tarjoamaan asianmukaista hoitoa. Sellaisista paikoista, joista on pitkä matka sairaalaan, tai joissa sairaaloissa ei ole hoitoon tarvittavaa välineistöä tai asiantuntemusta. Heidät on hylätty, koska heidän perheillään ei ole kykyä, varaa tai tahtoa hoitaa heitä. Tai koska he haluavat tilalle terveen lapsen.

Tämän Little Flower –babykodin perusti amerikkalainen pariskunta parikymmentä vuotta sitten kauhistuttuaan kiinalaisten orpolaitosten silloista kurjaa tasoa. Little Flower on kodinomainen  talo, joka sijaitsee tavallisella omakotialueella. Kaksikerroksisen talon muutamaan makuuhuoneeseen on majoitettu yhteensä kuutisenkymmentä 0-5 –vuotiasta lasta. Heitä hoitamaan on työllistetty köyhiä, muualta Pekingiin muuttaneita naisia, jotka hoitavat heitä kuin omia lapsiaan. Lisäksi talossa käy vakituisia vapaaehtoisia leikityttämässä lapsia. Yksi näistä on Äidin suomalainen ystävä, joka on kertonut vapaaehtoisilta vaadittavan hyvän kiinankielen taidon sekä sitoutumisen työhön kerran pari viikossa, 10 tuntia yhteensä, vähintään puolen vuoden ajan.

Suurin osa näistä lapsista on hylätty pieninä vauvoina, osa jätetty lapun kanssa, osa löytynyt roskiksista. Talon vanhin lapsi on nelivuotias tyttö, joka vasta muutama kuukausi sitten löydettiin mukanaan kirje, jossa vanhemmat kertovat tehneensä lapsensa hyväksi kaiken, mihin he pystyivät. Lopulta heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin hylätä lapsi, toivoen tämän saavan muualta paremman avun. Lapsella on hydrokefalia eli kansan suussa vesipää. Kun lapsi saapui Little Floweriin ja hänelle ryhdyttiin tekemään operaatiota nesteen poistamiseksi aivoista, huomattiin että operaatio olikin jo tehty! Tosin liian myöhään, minkä vuoksi pää oli ehtinyt kasvaa liian suureksi. Pään koosta ja painosta johtuen lapsi ei ole oppinut kannattelemaan sitä, mistä johtuen niskalihakset eivät jaksa nostaa päätä, joten tyttö on osittain liikuntakyvytön. Nyt hän saa asianmukaista kuntoutushoitoa. Tyttö osaa puhua, ja hän on kertonut hoitajille äidistään ja isästään, perheestään, jota hänellä on ikävä.

Kun lapset parantuvat, heidät siirretään toisiin orpokoteihin odottamaan adoptointia. Mikäli lapsi ei tervehdy ja vaatii paljon hoitoa, hän pääsee toiseen paikkaan, perhekotiin.  Little Flowerin kanssa yhteistyössä toimii kuusi kiinalaista perhettä, joilla on kotonaan mahdollisten omien lastensa lisäksi viitisen hoidokkia. Nämä voivat asua perheissä täysi-ikäisyyteen asti ja jopa niin pitkään, kuin on tarvetta, kunnes he ovat valmiit elämään omillaan.

Nimittäin tänäkin päivänä Kiinassa laitokset ovat kuulemma täysin laitoksia, niissä säilytetään ihmisiä, muttei edes pyritä opettamaan heitä selviämään normaalin elämän tavallisista haasteista. Täysi-ikäisinä monet joutuvat pois laitoksista ja täysin tyhjän päälle, ilman vähäisimpiäkään selviytymistaitoja. (Tämän muistan seuraavalla kerralla kerjäläisen tavatessani, miettii Äiti.)

Little Flower on ainoa orpokoti laatuaan Kiinassa, mutta tarvetta olisi kuulemma ainakin viidelle vastaavalle. Ylihuomenna avataan sen toinen toimipiste, talo, johon tulee SOS-lapsikylää vastaavaa toimintaa eli perhehuoneita ayieille, jotka ”äitinä” hoitavat lapsia vuorokauden ympäri. Lisäksi taloon tulee huoneita perheille, jotka eivät ole vielä hylänneet lastaan. He saavat asua talossa perheenä, ja heille annetaan tukea ja opastusta sairaan lapsen hoitoon. Tarkoituksena on pyrkiä estämään lapsen hylkääminen.

Orpokodissa vieraillessaan Äiti ei voi kuin ihastella, kuinka kodikas ja viehättävä tunnelma talossa on. Valtavasta määrästä huolimatta lapsia vaikuttaa olevan vähemmän, koska heitä on jaettu eri huoneisiin. Kaikkialla on siistiä ja puhdasta, hempeänvaaleita sävyjä. Hoitajia ja vapaaehtoisia on paljon, aivan kuin jokaisella lapsella olisi omahoitajansa. Yläkerrassa, pienessä keskoshuoneessa, uinuu kolme tyttövauvaa: Yksi kädet levällään sängyssään, toinen käpertyneenä hoitajan syliin. Kolmas, aivan pikkuruinen nukkemainen keskonen, saa kenguruhoitoa länsimaisen naisen paidan alla.

Viereisessä sairaimpien lasten huoneessa Äiti kiinnittää huomiota lattialla istuvaan yksivuotiaaseen, jonka vieressä istuu kaksi hoitajaa, kummallakin vauva sylissään. Yksivuotias katselee häkeltyneenä ympärilleen, kuin lelua etsien, mutta ainoatakaan esinettä ei näy missään. Ehkä kyse ei ole lelujen puutteesta, ehkä hän on liian sairas leikkiäkseen. Sillä suomalaisnaisten vierailun aikana taloon tuodaan juuri kasa upouusia leluja, kiinalainen työntekijä valokuvaa kännykällään pyramidiksi koottuja pahvipakkauksia. Alakerran parempikuntoiset lapset leikkivät leluillaan yhtä onnellisen näköisinä kuin päiväkodin lapset seuraavana päivänä leluilla Äidin kotona. Toivottavasti nämäkin lapset vielä jonain päivänä saavat adoptioperheen ja pääsevät yhtä onnelliseen asemaan kuin Kuopus tovereineen.

Orpokodissa ei saa kuvata eikä sen osoitetta saa julkistaa, kertoo oppaana toimiva vakituinen työntekijä, nuori Amerikan intialainen nainen. ”Levittäkää meistä kuitenkin sanaa”, hän esittää toiveen iloisesti hymyillen. ”Vieraat ovat toimintamme elinehto!”

Orpokoti toimii nimittäin täysin hyväntekeväisyyden turvin. Sekä hyväntekeväisyysjuhlien avulla kerättyjen varojen että lahjoitusten varassa.

Lisätietoja kodista ja valokuvia löytyy täältä.