Eedenistä itämaille: Kyllä koulunkäynti työnteon voittaa

On sunnuntaiaamu ja nuorimmaiset istuvat kaikessa rauhassa aamupalapöydässä. Murokippojensa ääressä he pohtivat koulun, päiväkodin ja työssäkäynnin eroja. Kuopuksen mielestä töissä on aina kivaa. Etenkin jos on niin iso kuin isä (eli NIIN aikuinen), silloin ei tarvitse tehdä töitä kotona.

Äiti miettii itsekseen, ettei hän siinä tapauksessa taida olla kovin aikuinen, koska hänen on tehtävä paljon töitä kotona.

Keskustelu jatkuu ja kuopus esittää lisää työnteon kivoja puolia: ”Ja mä tykkään rahasta!”

Isä ehdottaa, että kuopuksen kannattaisi mennä töihin pankkiin.

Kuopus vastaa ykskantaan: ”Pankki on rosvojen paikka!” ja työntää murolusikan suuhunsa.

Muutamaa päivää myöhemmin Äiti raahautuu illalla töistä kotiin. Koko viikon ajan hän on palannut vasta nuorimmaisten tehdessä iltatoimiaan. Samalla ovenavauksella Isä astuu ulos jääkiekkokassiaan raahaten: ”Ei hätää. Kolmonen on pakannut jo kaiken valmiiksi.”

Pakannut! Mitä pakannut? Mihin?

”Yökouluun!” huutaa Isä vastaukseksi kadotessaan pimeälle pihamaalle.

Kuinka Äiti on voinut unohtaa koko yökoulun, vaikka siitä on puhuttu koko kevään ajan? Järjestettiinhän vanhemmille aiheesta joku vanhempainiltakin, vaikkeivät Äiti ja Isä sinne ennättäneetkään. Ja ovathan luokan muut äidit ja isät täyttäneet kuvilla vanhempien Wechat-ryhmän, esitelleet otoksiaan yökoulun valmisteluista, pahvilaatikoiden kantamisista sun muista. Eipä silti että Äiti olisi oikein ymmärtänyt, mistä mahtaa olla kyse. Siitä huolimatta että Kolmonen on yrittänyt selostaa, kuinka kouluun viedään pahvilaatikoita, joista rakennetaan majoja jumppasaliin. Ja että niissä majoissa yövytään. Sitten kun on yökoulu.

Seuraavana aamuna Kolmonen nousee bussiin painava reppu selässään. Perässään letka muita neljäsluokkalaisia, heitähän riittää samassa compoundissa. Kaikilla reput selässään ja jännittyneet hymyt huulillaan. Vieläpä jotkut raahaavat viimeisiä pahvilaatikoitakin mukanaan.

Yökoulun jälkeisenä aamuna Äidillä on kotityöpäivä. Lauantaiaamuisen keskustelun muisto mielessään hän päättää lähteä nuorimmaisten koululle tekemään töitään, kutsuupa koulun viereinen kahvilakin herkullisine salaatteineen. Aamulla Äiti kiipeää kuopuksen perässä koulubussiin. Samalla kyydillä matkustaa myös naapurinrouva, toisen neljäsluokkalaisen äiti, joka puolihuolimattomasti kysäisee Äidiltä, aikooko tämä mennä katsomaan veneiden uittamista.

”Minkä veneiden?” ihmettelee Äiti. Naapurinrouva luo häneen kummastelevan katseen.

”Veneiden, joita lapset ovat suunnitelleet ja rakentaneet jo monta viikkoa. Siitähän oli läksyäkin.”

Äiti nolona myöntää, ettei hän tiedä lastensa läksyistä enää yhtään mitään. Koko syksyn ajan hän ja Isä tekivät yhdessä läksyjä kolmen lapsensa kanssa. Talvella, lasten kielitaidon karttuessa, he kävivät heidän kanssaan keskustelun, että on tullut aika jokaisen lapsen hoitaa itse omat läksynsä. Aivan kuten he ovat tehneet Suomessakin ensimmäisestä luokasta lähtien. Lapset vastustelivat, mutta vaihtoehtoja ei ollut, olihan Äiti menossa töihin.

Äidin tajuntaan nousee muisto parin viikon takaisesta student led conferencesta, jossa muovailuvahasta muovailtiin veneitä ja niitä uitettiin - tai upotettiin - vadissa.

”Sen vuoksihan lasten piti ottaa uikkaritkin mukaan!” lisää naapuri.

Uikkarit! Mitkä uikkarit? Äiti hätääntyy.

”Tämä uittaminenhan oli koko yökoulun tarkoitus!” Äiti on kuulevinaan närkästyksen naapurinrouvan äänessä. Kuinka Äiti selittäisi sen, ettei hän tiedä asiasta oikeastaan yhtään mitään. Ei yökoulusta, ei sen tarkoituksesta, eikä edes unit of inquiry –tehtävästä, jota on huolellisesti pohjustettu viikkotolkulla.

Mutta perillä koululla Äidille selviää, mistä on kyse.