Pontikkaa Qianmenillä (eli miehisyydestä ja seksuaalivähemmistöistä)

 

 

 

 

 

 

Jatkan taas kertomustasi lauantaipäivästä, jolloin Pekingin laitakaupungilla sijaitsevan eunukkimuseon ja hutong-kävelyn jälkeen erosimme ystävästämme ja jatkoimme takseilla eri suuntiin. Linnin ja minun didi-kyyti suuntasi keskustaan, Tianmenin kupeessa sijaitsevaan "vanhaan kaupunkiin" eli Qianmenille, jossa aikoinaan on sijainnut kaupungin rajaa merkitsevä muuri. Juuri täällä ovat aamuisin kaupunginporttien aukeamista odotelleet kauppiaat, joilla ei ollut asiaa asukkaiksi kaupunkiin. Joka aamu he saivat kärrätä myytävänsä portista sisään kaupunkiin ja joka ilta heidän piti kärrätä ne mennessään portista ulos. Näin kertoi oppaamme, hollantilainen sinologi, ensimmäisellä opastetulla kierroksellani pekingiläiseen hutongiin.

 

Haettuamme liput Laoshe Teahousen maanantai-illan esitykseen jatkoimme matkaa kävellen kohti Qianmenin kävelykatua. Dragon Boat Festivalista johtuen keskusta oli täynnä väkeä, suurin osa varmaan muualta tulleita kiinalaisia. Harvinaisen vähän kaltaisiamme länkkäreitä tai muita ulkomaalaisia näkyi kaduilla. Niinpä meitä kuvattiinkin innolla sekä salaa että ihan lupaa pyytäen. Äiti, isä ja ehkä jo parhaat nuoruuden päivänsä ohittanut poika pysäyttivät meidät innokkaasti ja halusivat kuvaan kanssamme. Huonohampaista isää vähän nolostutti ja hän yritti jättäytyä pois kuvasta, mutta kukkapaitainen äiti poseerasi kanssamme innoissaan leveästi hymyillen. Komeaan pinkkiin olkihattuun sonnustautunut poika kuvasi meitä kolmea rinnakkain ja saipa lopulta isänsäkin houkuteltua mukaan kuvaan kanssamme. Aivan riemuissaan he olivat, kun huomasivat meidän puhuvan kiinaa ja hetken aikaa yritimme jutella heidän kanssaan. Meidän oli tosin erittäin vaikea saada mitään selvää heidän mandarinkiinan murteestaan.   

 

Pinkistä olkihatusta ei Kiinassa voi tehdä mitään päättelyitä miehen seksuaalisesta suuntautumisesta. Kiinassa ihmiset eivät ujostele pukeutua hassusti. Jos pinkki kukkahattu tuntuu hauskalta, mies panee sen päähänsä kadulle lähtiessään. Jos mummon tekee mieli käyttää strassitiaraa, hän asettelee sen hiuksilleen. Jokainen saa pukeutua niin kuin haluaa.

 

Sen sijaan muulla tavoin miehen on oltava mies, osoitettava sen miehisillä tavoilla, kuten vaikkapa juomalla lasinsa ganbei eli sananmukaisesti "pohjanmaan kautta", lasinpohjaan asti. Ganbei siis sanotaan, kun juhlissa tyhjennetään lasia. Pomon tai juhlakalun tehtävä on nostaa lasi kaikkien kanssa. Tänä päivänä tosin monissa pekingiläisyrityksissä pomon lasissa saa jo olla vettä tai joku muu nostaa lasin hänen puolestaan. Mieheni ylintä pomoa ei kuulemma humalassa juhlissa näkynyt, joten hänkin toimi näin.

 

Sen sijaan mieheni kertoi toisinaan eräästä firmansa aiemmasta keskitason kiinalaispomosta, joka halusi kaataa aina kuppia kaikkien kanssa - ja tietysti kiinalaiseen tapaan erittäin vahvalla viinalla, paikallisella pontikalla, jota kutsutaan nimellä baijiu "valkoinen viina". Mieheni, joka käyttää alkoholia aina hyvin varovaisesti, joutui aina väistelemään lasinnostovaatimusta "oletko mies vai mikä". Kerran hän oli heittänyt vitsinä, että häntä voi tästedes kutsua nimellä Lisa. Tämä vitsi meni kiinalaiselta täysin yli ymmärryksen, humalapäissään tämä oli takertunut lauseeseen ja tivannut aggressiiviseen sävyyn useaan kertaan, mitä mieheni sillä mahtoi oikein tarkoittaa.

 

Seksuaalivähemmistöön kuuluminen on siis Kiinassa vielä suuri tabu, eikä sitä ulospäin osoiteta tai edes kavereille kerrota, kuten esikoisemme kuuli kiinalaiselta ystävältään asiasta kysyessään. 

 

Pontikkamuseoon päädyimme sattumalta, kun näimme kadulla hauskoja patsaita ja poikkesimme taloon sisään. Museoksi oli siis naamioitu baijiu-kauppa, jossa hauskoilla patsailla esiteltiin tämän pontikan vaiheita entisajasta nykyaikaan. Onhan kyse satoja vuosia vanhasta juomasta. Epäselväksi ei jäänyt myöskään baijiun kansallinen merkittävyys Kiinassa, päätellen jättimäisestä isänmaallisesta kuvasta, jonka edessä oli yksinäinen Red Star erguotou-pullo lasivitriinissä. Joka kerta, kun joku käveli kuvan ohi, hän laukaisi pyörimään nauhan, joka soitti kansantasavaltahenkistä laulua - korkealta ja kovaa.

 

Tarkemmin erguotoun historiasta ja Yuanshenghao-museosta löytyy blogeista täältä ja täältä.

Junalippufarssi

Äiti ensimmäinen ja viimeinen toive oli vielä toteuttamatta: junamatka Kiinassa. Teinihaaveiden matka Siperian poikki Pekingiin on edelleenkin vielä toteuttamatta, vaikka Äiti on jo matkannut yöjunalla läpi Malesian ja Intian, seikkaillut täpötäysissä intialaisissa lähijunissa osaamatta tulkita kirjoitusmerkkejä ja ymmärtämättä kieltä, joutunut vaikeuksiin ja tullut pelastetuksi.

 

Kiinassa perhe on tehnyt kaikki matkansa lentäen (koululaisten luokkaretkiä lukuun ottamatta), mistä tytär jaksaa aina motkottaa vanhemmilleen: juna on paljon ympäristöystävällisempi valinta kuin lentokone ja lentäminen saastuttaa kaikkein eniten. Syitä lentämisen suosimiseen on kuitenkin monia: Ensinnäkin junalippu pikajunaan maksaa lähes saman verran kuin lentolippu. Toisekseen junamatka kestää paljon pidempään kuin lento ja vielä hyvin paljon pidempään siitä syystä, että juna-asemat sijaitsevat ”väärällä” puolella Pekingiä, automatka sinne normaaliin ruuhka-aikaan kestää hyvinkin parisen tuntia. Kun taas lentokenttä on lähes naapurissa, sinne pääsee yleensä alle puolessa tunnissa, aamuvarhaisella jopa vartissa. Lisäksi lentolipun voi ostaa helposti ulkomaalainenkin, kun taas junalipun ostaminen on aivan oma lukunsa.

 

Junamatka oli siis vielä Äidillä kokematta, samoin olivat terrakottasotilaatkin näkemättä, ja nehän ovat must-see, kun vierailee Kiinassa. Lähes yhtä iso juttu kuin Kiinan muuri ja Kielletty kaupunki. Ei voi sanoa asuneensa kaksi vuotta Kiinassa näkemättä Xi’ania ja terrakottasotilaita. Kun sitten tänä vuonna koko kansan suuri juhlapyhä Duānwǔjié 端午节 (kuukalenterin viidennen kuun 5. päivä), jota englanniksi kutsutaan nimellä Dragon Boat Festival, ajoittui sopivasti toukokuun loppuun ja kerrankin Isän firma ja isompien lasten koulu olivat samaan aikaan lomalla. Äidinkin opetusviikot jo takanapäin, joten perhe päätti matkustaa junalla Xi’aniin katsomaan terrakottasotilaita.

 

Junalippujen ostoa seurasi täysi farssi. Isä pyysi työpäivän päätteeksi kiinalaisen työkaverinsa auttamaan lippujen tilaamisessa netistä. Kiinan kielen jälkeen seuraava ongelma oli lippujen määrä. Kiinassa perheen maksimikooksi katsotaan usein viisi henkeä: äiti, isä, yhdet isovanhemmat ja pikkukeisari. Kuudelle hengelle lippujen ostaminen on siis yleensä täysin mahdotonta, nettiohjelmat eivät anna yhden henkilön ostaa enempää kuin viisi lippua. Niinpä kun Isä oli saanut rekisteröidyttyä ja varattua viisi paikkaa, nimet ja passinnumerot näpytellen, ei ohjelma enää antanutkaan varata kuudetta. Lippuvarausta ei myöskään voinut peruuttaa heti, ja työkaverikin alkoi tehdä jo kotiinlähtöä. Siispä he päättivät viedä tilauksen loppuun ja ostaa viimeisen lipun työtoverin nimiin. Vaan siitä seurasi uusi ongelma: viimeinen perheenjäsen – kuopus – saikin lippunsa aivan toiseen vaunuun eikä paikkaa voinut vaihtaa. Lisäksi yksinmatkustavalle seitsemänvuotiaalle ei tietenkään myydä lippua, joten häntä varten piti hankkia aikuistenlippu. Lippukustannukset kohosivat heti alkuunsa.

 

Saadakseen liput vaihdettua ajeli Isä asemalle kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla häneltä puuttui Kakkosen ja Kolmosen passit (näillä olivat ne mukanaan koulujensa opintomatkoilla). Toisella kerralla navigaattori pyöritti Isää ympyrää eikä hän päässyt perille asemalle. Sakot hän sen sijaan sai erehtyessään ajamaan ajokieltopäivänään.

 

Kolmannella kerralla Äiti ja Isä keräsivät kaikkien passit ja lähtivät ruuhka-ajan jälkeen myöhään illalla Pohjoisasemalle, joka on kotia lähin asema. Kun asema viimein löytyi ja he saivat auton parkkeerattua, oli ensimmäinen vaikeus päästä sisään asemarakennukseen, asemille kun ei ilman lippua pääse kuin lipunmyyntiin. Vartija tukki tien eikä millään suostunut ymmärtämään, kun Äiti yritti selittää haluavansa vaihtaa junaliput. ”Junalippukaupan” selittäminen kiinaksi ei myöskään tuottanut vastakaikua. Vasta kun Äiti sai kaivettua puhelimessaan olevasta sanakirjasta ja näytettyä virkailijalle oikean lipunmyyntitoimistoa merkitsevän sanan shòupiàochù, päästi vartija heidät rakennuksen sisäpuolelle, laukkujen läpivalaisun kautta totta kai. Metroon, junaan ja museoihin mennään aina turvatarkastuksen kautta.

 

Parikymppinen virkailija nyökkäsi, kun Äiti kysyi kiinaksi, ymmärtääkö tämä englantia. Sanaakaan poikaparka ei uskaltanut sanoa ääneen, näpytteli vain vastaukset kiinaksi kääntäjään ja esitteli Äidille ja Isälle sen tuottamaa epämääräistä mongerrusta, jonka merkitystä sai arvailla. Loppujen lopuksi Äiti ei ollut varma, ymmärsikö virkailija englantiakaan sen paremmin ja vaihtoi kielen kiinaksi. Silloin selvisi, ettei paikkoja voinut vaihtaa tällä asemalla, vaan pitäisi ajaa toiselle, Läntiselle asemalle (Bĕi Jīng Xī Zhàn).

 

Navigaattori sijoitti taas Länsiaseman väärään paikkaan. Äiti asetti paikan manuaalisesti, jolloin navigaattori ohjasi heidät väärälle puolelle asemaa. Vihdoin ja viimein he löysivät oikealle puolelle, saivat auton parkkiin ja pääsivät sisään rakennukseen. Aseman ainoalla englanninkielisellä luukulla oli kiinankielinen lappu. Hetken Äiti luuli virkailijan lähteneen kotiin, sitten tämä ilmestyi paikalle silmiään hieroen ja käski odottaa viisi minuuttia. Ajan kuluttua virkailija löntysteli paikalle täysinäinen höyryävä termosmukillinen teetä kädessään, leveästi haukotellen.  Istahti paikoilleen ja otti paperit käteensä. Ja juuri silloin koko lippujärjestelmä kaatui!

 

Lipunmyyntisalissa kävivät tunteet kuumina. Netissä tai muualla tehdyt lipputilaukset on aina lunastettava asemalla, joten moni oli jo matkansa maksanut, menossa junaan eikä saanut lippujaan vaihdettua siihen oikeuttavaan pieneen paperinpalaan. Ihmiset huusivat, heiluttivat papereitaan ja mesosivat. Virkailijat huusivat kovaäänisiin siten että Äidin korvat soivat metelistä muttei saanut sanaakaan selvää mistään. Paitsi että ”ei pysty, tulkaa huomenna uudestaan”. Puolitoista tuntia Äiti ja Isä seisoivat tiskillä ja odottelivat. Neuvoivat takanaan seisovaa pohjoisafrikkalaista miestä, jonka juna Hohhotiin, Sisä-Mongoliaan ennätti jo lähteä, eikä virkailija ollut kovin kiinnostunut tätä auttamaan. Totesi vain tylysti, että aamulla menee seuraavaa juna. Afrikkalaismiesparka kertoi Äidille valvoneensa kaksi vuorokautta matkustaen, hän oli vasta saapunut Pekingiin lentäen ja heti piti jatkaa matkaa. Sanaakaan hän ei ymmärtänyt kiinaa eikä englantikaan sujunut kovin hyvin. Joko hän oli suunnattoman väsynyt tai jossain aineissa, mutta sekaisin hän ainakin vaikutti olevan. Lentokentälle hän halusi palata, muttei tiennyt, mitä sanoa taksikuskille. Isä selvitti hänelle aamun ensimmäisen lennon Hohhotiin ja Äiti kirjoitti lapulle ohjeet: kuinka sanoa taksikuskille jīchăng ja näyttää saman kiinankielisin merkein:机场.

 

Kun Äiti ja Isä puolilta öin luovuttivat ja lähtivät kotiin, he kulkivat saman afrikkalaismiehen ohitse. Tämä nukkui kadulla rinkka pään alla tyynynään. Äiti ja Isä neuvottelivat, pitäisikö miesparka herättää ja viedä lentokentälle. Mutta sitten he arvelivat miehen hylänneen ajatuksen lentämisstä, pääsisihän hän junallakin seuraavana aamuna. He jättivät miehen nukkumaan kadulle, sillä yksin hän ei jäänyt. Joka puolella, kadulla ja kerrosta alempana, oli ihmisiä leiriytyneinä, kokonaisia perheitäkin pienine lapsineen, jotka arvatenkin kaikki odottelivat seuraavan aamun junaa. Joten mikäs siinä oli kadulla nukkuessa, turvallista ja miellyttävän lämmintä. Vessat ihan vieressä ja pieni kauppa auki koko yön. Pölyistä ja likaista korkeintaan.

 

Yhdeltä yöllä, tunnin ajomatkan jälkeen, Äiti ja Isä viimein saapuivat kotiinsa nukkumaan.  Seuraavana aamuna Isä lähti muutaman päivän työmatkalle ja siltä palattuaan hän teki vielä kerran turhan käynnin juna-asemalle: tällä välin kaikki paikat olivat jo menneet, joten enää ei lippuja voinut vaihtaa.

 

Meno-paluureissu luotijunalla Xi’aniin kestää 12 tuntia. Saman verran kului Isältä aikaa lipunvaihtoreissuillaan, enimmäkseen autossa istumiseen. Kulutetun bensan ja maksettujen sakkojen jälkeen junaliput tulivat jo lentolippuja kalliimmiksi. 

 

 

 

Äitiä epäilee, että Siperian junamatka jää edelleen haaveeksi. Finnairkin tulee paljon halvemmaksi.

 

 

Päiväkävelyllä Shanghaissa

 



Xiahai

 

Onnenkolikot...



...ja kolikkosäkit



Pyykkipäivä



Aamupala



Loman ajaksi suljettu museo



Armas sammakko ja poksahteleva kuopus sotaleikeissään
juutalaismuseon edessä

 

Shanghaissa puunrunkoja ei maalata
ruman valkoisiksi vaan peitellään lämpimästi talveksi



Beijing bikini,
kuopus esittelee Pekingin muotia



"Englannista vai?"

 

Toisena aamuna nukuimme pitkään. Enää ei ollut kiirettä herätä aikaisin ja univelka painoi meitä kaikkia. Kuopuskin oli nukkunut paljon vähemmän kuin kuusivuotiaan yöuniin kuuluisi ja kävellyt edellisenä päivänä reippaana poikana kymmenen kilometrin matkan tallustellessamme Disneylandiä edes sun takaisin.

 

Nousimme verkkaisesti ylös ja teimme päivän suunnitelmia. Vaikein kysymys oli, mitä panna päällemme. Edellisenä päivänä olimme palelleet villakerroksissamme, vaikka mittari oli näyttänyt 15 astetta. Tälle päivälle oli luvassa jopa 21, mutta ottaako mukaan paksummat vai ohuemmat toppatakit, siinäpä vasta pulma. Entä mitä niiden alle? Hotellihuoneemme ikkunasta tiirailimme sillalle, jota iltaisin ihailimme kauniissa valaistuksessaan. Nyt siellä kulki harvakseltaan perheitä rattaineen ja näimme heidän riisuvan toppatakkejaan. Siispä valitsimme jälleen ohuempaa toppaa päällemme (paitsi Kakkonen, joka yleensä on kovin kuumaverinen mutta halusi nyt sinnikkäästi pitää kiinni lämpimästä toppatakistaan).

 

Ulkona oli todella lämmin. Moni oli näköjään todennut päivän myös hyväksi pyykkäyksen kannalta ja ulkona kuivavia pyykkejä roikkui kaikkialla: parvekkeilla, liikennemerkkien väliin sidotuilla naruilla kaduilla ja ikkunoista ulos työnnettyjen keppien päässä. Ajoimme metrolla juutalaismuseon lähelle, paikkaan, joka oli esikoisen houkutin ja syy Shanghain matkaan. Onhan hän lukenut useita kirjoja, jotka kertovat natsivainoja Shanghaihin pakenevista juutalaisista.  

Kello oli jo puolenpäivän, kun nälkä edelleen kurni vatsoissamme ja etsimme auki olevaa aamiaispaikkaa. Mutta kaikki olivat kiinni tai liian pieniä isolle seurueellemme. Katuja harhaillessamme päädyimme sattumalta Xiahai-temppelin eteen. Sen olemassaolon saattoi arvata jo kauempaa, sillä lähistöllä oli paljon pikkuruisia avoimia puoteja, joissa myytiin suitsukkeita. Esikoinen tunnisti temppelin, se on mainittu hänen juutalaiskirjoissaan. Maksoimme sisäänpääsyn, annoimme kolikoita portin edessä partioiville kerjäläisille ja astuimme sisään temppelin alueelle.

 

Buddhalaisen temppelin sisällä ei saa valokuvata ja yritän muutenkin olla varovainen kuvatessani toisten uskontojen pyhiä paikkoja, joten minulla ei ole kuvia temppelin sisällä olevista mielenkiintoisia erilaisia hahmoja esittävistä patsaista. Rukoileminen on yksityinen, henkilökohtainen hetki, joten yritän olla hienovarainen ja välttää tarkoituksella kuvaamasta rukoukseen syventyneitä ihmisiä. En silti malta olla julkaisematta kuvia kolikoiden heittelemisestä kulhoon, vaikka ehkä eräänlaisesta rukouksesta on kyse tässäkin. Temppelien pihan keskellä on toisinaan korkea astia, jonka reikiin yritetään osua kolikoilla ja samalla toivotaan jotain. Jonkin verran on jo yrittäjiä piisannut, siitä kertoivat rahasäkit, valkoiset nyssäkät, Xiahain temppelin pihalla.

 

Xiahain nimi on muuten mielenkiintoinen sanaleikki. Shàng hăi上海tarkoittaa sananmukaisesti meren päällä,  xià hăi下海puolestaan meren alla. Derek Sandhaus Shanghaiist-blogissa kertoo, että alun perin temppelin nimi tarkoitti kesämerta 夏海, kesää merkitsevä substantiivi nimittäin äännetään aivan samalla tavalla kuin suomen kielen postpositioksi käännettävä kiinankielinen alla, alle. Sanoilla on tosin eri kirjoitusmerkit, kuten yllä osoitan. Sandhausin mukaan puhemies Mao olisi joskus vitsaillut, että vaikka on olemassa Shanghai, ei kuitenkaan ole Xiahaita, eikä kukaan läsnäolijoista olisi kehdannut korjata asianlaitaa ääneen, että kyllä sellainenkin löytyy.

 

Temppelin jälkeen nälkämme vain yltyi ja ruokapaikan etsintä oli yhtä toivotonta kuin aiemminkin. Niinpä haimme lähikaupasta eväät ja leiriydyimme museon viereiseen puistoon aamupalalle. Viehättäväksi laitettu puisto, joka näytti toimivan lähinnä koirienkusetuspaikkana, ei jäänyt sotkuiseksi meidän jäljiltämme. Se oli sitä jo tullessamme. Viimeisestä nurkasta löytyi pari penkkiä, joiden päälle hirvenimme laskea reput ja takapuolet. Omat jälkemme suorimme kyllä, samoin omat roskamme roskikseen.

 

Vaan pettymys oli suuri, kun pääsimme juutalaismuseon luokse ja se olikin kiinni. Suljettu uudenvuoden ajaksi. Siinä ihmetellessämme ja aprikoidessamme kuopus vielä pudotti rakkaan sammakkonsa (jonka olin kieltänyt ottamasta kävelylle mukaan) äklöttävään, limaiseen likaojaan  ja itku oli suuri, kun liejuinen sammakko tungettiin muovipussiin loppumatkamme ajaksi.

 

Lähdimme kävelemään joenvartta pitkin kohti rantabulevardi-Bundia. Moni muukin vietti perheineen kaunista vapaapäivää ulkoilemalla puistoissa ja kävelemällä Bundilla. Vanhempi kiinalaismies tuli juttelemaan kanssani, ihmetteli lastemme lukumäärää ja tiedusteli kotimaatamme. Suomea hän ei tuntenut tai saanut ääntämyksestäni selvää (”Englannista vai?” hän kyseli), mutta pääsimme yhteisymmärrykseen, kun kerroin olevamme kotoisin Englannin läheltä. Eräs pikkuinen poika leikki muumipaita yllään, enkä malttanut olla kysymättä häneltä, tietääkö hän, kuka siinä kuvassa on. Muumithan eivät ole vielä kovin tunnettuja Kiinassa (toisin kuin Japanissa), mutta Muumi-kauppa on kuulemma jo avannut ovensa Pekingiin ja Muumi-kopiot myyvät arvatenkin kuin häkä Taobaossa. Rakastavathan kiinalaiset kaikkea söpöstelyä, Hello Kitty lienee yksi suosituimpia krääsämerkkejä. Kun kerroin pojalle meidän tulevan Muumien maasta, hänen pikkuisille kasvoilleen levisi ihastuksen ilme.

 

Siinä missä edellisenä päivänä olimme hytisseet kylmästä ja käärineet kaikki villavaatteet yllemme, tänä päivänä kääriydyimme niistä ulos. Paitsi Kakkonen, joka normaalisti kulkee kesät talvet t-paidoissa, kieltäytyi itsepintaisesti riisumasta paksua toppatakkiaan. Vaikka lämpötila oli vain muutaman asteen edellistä päivää korkeampi, ero tuntui kahdeltakymmeneltä. Tosin ainoastaan muutaman tunnin ajan. Takit oli kiskottava jälleen ylle, kun palasimme alas Hyatt-hotellin 32. kerroksen näköalabaarista, jossa piipahdimme matkan varrella lasillisella ja ihailemassa joenrannan hulppeita näkymiä. Ilma oli viilennyt jälleen. 

 

 



Kukon vuoden ensimmäinen päivä

 

Hui, miten korkealla!

 

Shanghai lasin läpi



 



Hyattin 32. kerroksen näköalaterassi

    

 

Shanghai eroaa Pekingistä siirtomaahistoriallaan, jonka peruna Shanghaista, varsinkin Bundin rannoilta, löytyy paljon eurooppalaista arkkitehtuuria. Bund oli täynnä väkeä ja koko ajan sitä kertyi aina vain enemmän. Vanhoja taloja ihasteltuamme haaveilimme esikoisen kanssa Shanghain vanhasta kaupungista. Sarin taannoinen blogikirjoitus antoi inspiraation että lähdetäänpä katsomaan Yuyuanin hienoja uudenvuoden koristeluja. Väkeä oli siellä pilvin pimein, niin että pelkäsin kadottavani lapset ja pidin nuorimpia tiukasti kädestä. Kuopuksen taskuun pantiin varalta puhelinnumero, johon Kolmonen kirjoitti taitavasti kiinalaisin merkein isä, bàba 爸爸.




The Bund



 



Yuyuan



 

 

 

Kameran annoin miehelleni ja määräsin hänet hovikuvaajakseni. Hän johdatti joukkoamme, kun väkijoukon vieminä kulkeuduimme Yuyuanin vanhoja katuja pitkin kohti keskustoria. Välillä jouduin muistuttamaan häntä valokuvien ottamisesta, sillä sen verran innokkaasti hän vain tutkaili karttaa ja ulospääsymahdollisuuksiamme. Kun sitten astuimme mitä kiireimmin Yuyuanin porteista ulos ja jätimme vanhan kaupungin tunnelman taaksemme, selvisi välillämme sattunut informaatiokatkos. Hän oli ymmärtänyt meidän haluavan erityisesti Yuyuanin puutarhaan ja etsinyt reittiä sinne. ”Ovathan nämä talot ja koristeet ihan kivoja, mutta eikös meidän pitänyt mennä sinne Yuyuaniin?” ”Me lähdimme juuri sieltä…” Grrr.

 

Piipahdimme viimein siellä puutarhassakin, jossa hiljaisuuden tyyssijassa oli vaikea uskoa muurin takana olevan hillitön ihmislauma. Mutta oli muurin ulkopuolellakin olevilla lähikujilla kyllä meno päällä, pikkuruisissa katuravintoloissa siellä sun täällä kävi kova hyörinä. Jos niissä ei olisi ollut niin paljon ihmisiä ja ulkona jo niin kylmä, olisin halunnut syödä jossain tällaisessa katuravintolassa herkulliselta tuoksuvaa grillattua lihaa. Mutta mieluummin kesällä ja joskus kun on hieman rauhallisempaa.

 

Palasimme metrolla hotellille ja poikkesimme syömään isoon tavarataloon. Näillä kulmilla asustimme edellisellä Shanghain reissullamme, silloin kun kävimme juhlimassa Suomen itsenäisyyttä. Myös tavaratalon ravintolat olivat täynnä väkeä, mutta meidät otti huostaansa taiwanilaisravintolan nuori yli-innokas tarjoilija, joka oli suorastaan ylpeä saadessaan palvella meitä englanniksi. Haarukat ja veitsetkin hän olisi halunnut tuoda meille ja kun kiittäen sanoimme puikkojen käyvän mainiosti, vastasi hän, että voittehan te kokeilla niitä. Mieleni teki vastata hänelle, että kuule minä olen syönyt puikoilla jo ennen sinun syntymääsi, mutten kehdannut olla nolo. Hän oli vain niin hurjan herttainen, että pitäydyimme kiltisti turistin roolissamme. Kunnes lopuksi mieheni kaivoi maksaakseen kiinalaisen pankkikortin lompakostaan…

Tavaratalosta lähtiessämme Shanghain sää yllätti meidät jälleen. Oli alkanut sataa, eikä sateen mahdollisuus ollut tullut edes mieleemme. Eihän Pekingissä sada kuukausiin. Olen nyt uuden, hienon sateenvarjon omistaja. Kukikkaan vaaleanpunaisen.




Katuravintola Yuyuanin takana

 

 

Karamellihedelmiä katukauppiaalta

Possunsorkkaa taiwanilaisittain

 

 

 

Lisätty 6.2.2017: Luettuaan tämän postaukseni ystäväni vinkkasi minulle tällaisen lehtijutun Shanghain juutalaisista: http://www.christianitytoday.com/women/2015/september/above-all-evil-gods-purposes-through-wild-weird-arc-of-hist.html