Shanghain koleudessa

 

 

 



Jiang'An metropolin keskellä



 

Kolmannen Shanghain päivän aamuna aamiaispaikka löytyi helposti. Kävelimme kohti tuttua Nanjing Dong Lun eli East Nanjing Roadin metroasemaa ja löysimme matkan varrelta sivukujalta yhden ainoan avonaisen ruokapaikan. Kun menimme sisään ja arvuuttelimme ruokia listalta, eräs vanha rouva nyki minua hihasta ja yritti kovasti vinkata kai parempaa paikkaa, mutta se jäi meille arvoitukseksi. Ehkä hänen mielestään McDonalds olisi ollut meille enemmän mieleen?

 

Kävelimme Nanjind Dong Lun kävelykatua pitkin People’s Squarelle, jossa esikoisen tietämyksen mukaan oli aikoinaan ajettu raveja ja koira-ajoja. Edellisen päivän 21 asteesta oli lämpötila pudonnut viiteen ja se tuntui aivan tavattoman kylmältä. Ennen Shanghaihin lähtöämme olin kysynyt Shanghain Sarilta talvitakin tarpeesta ja Sari oli vinkannut, että ”vain villahousut voitte jättää kotiin”. Mutta tänä päivänä olisi villahousuillekin ollut tarvetta. Arvaamaton kuin Shanghain sää, jäi uusi lentävä lause muistoksemme tältä matkalta.

 

Matkan varrella pysähdyimme kahville lämmittelemään. Monen mutkan ja väärinymmärryksen kautta saimme viimein tilauksen tehtyä, mutta loppujen lopuksi juomia tuli yhteensä kuuden sijasta vain neljä. Mieheni mielestä tarjoilu olisi voinut onnistua paremmin, mikäli olisin puhunut englantia enkä mandariinia. Silloin edes toinen meistä – asiakkaasta ja tarjoilijasta - olisi osannut kieltä hyvin. Nähtävästi uudenvuoden vuoksi töissä oli ainoastaan tilapäistyövoimaa, sen verran paniikissa tarjoilijapojat olivat joutuessaan palvelemaan ulkomaalaisia. Reppanat eivät meinanneet käsiensä tärinältä saada edes kuittiamme revittyä irti maksulaitteesta. Vaikka ilmoitin juomien lukumäärän sekä sormimerkillä, mandariiniksi että englanniksi, minkä he toistivat perässäni, ja lisäksi vielä laskin heille lapsemme yksitellen, saimme lopputulemana neljän kaakaon sijasta ainoastaan kaksi. Vaadittiin uusi selitys- ja maksukierros sekä odottelua pitkään, ennen kuin meistä jokainen oli saanut juomansa.

 

 

 

 

 

Jatkoimme metrolla Jing’an temppelin luo. Miesväki katosi puistoon ja esikoinen ja minä maksoimme korkean sisäänpääsymaksun temppeliin, jonka pylvään päällä kohoavat kultaiset leijonakoristeet kilpailevat pilvenpiirtäjien kanssa. Tätä kultaista temppeliä ei voi olla tunnistamatta edes moottoritieltäkään. Toisaalta tämä puunvärinen temppeli oli mielenkiintoisen erilainen silmieni totuttua Pekingin värikkääksi maalattuihin temppelien kattoihin.

 

 

 

 

  

 

 

  

 

Laulajia puistossa

 

 

Paluumatkalla poikkesimme japanilaiseen ravintolaan. Tai luulimme poikkeavamme, mutta siellä sitten kuluikin koko loppuilta, nelisen tuntia yhteensä. Ensiksi meille sanottiin, että ravintolassa ei ole tilaa. Kun yritin tiedustella, kuinka kauan pöydän vapautuminen kestää, meille iskettiin jonotuslappu käteen. Jälkeenpäin totesimme, että siinä vaiheessa meidän olisi pitänyt tajuta kääntyä pois.

Luulin tilaamisen olevan helppoa, että mikään ei voisi mennä pieleen: näytin kuvista haluamamme ruokalajit, sanoin kappalemäärät mandariiniksi ja vieläpä varmistin sormilla. Lukumäärän näyttäminen sormilla kuuluu tapoihin Kiinassa, jokaiselle luvulle ykkösestä kymmeneen on nimittäin oma käsimerkkinsä, jotka kaikki kiinalaiset osaavat. Ne siis kannattaa opetella ensimmäiseksi Kiinaan tullessaan. Jostain syystä sekä päivällä kahvilassa että tässä japanilaisessa ravintolassa tarjoilijat olivat kai niin paniikissa asioidessaan ulkomaalaisten kanssa, etteivät he jännitykseltään tajunneet edes vilkaista sormiini ja varmistaa niistä lukumäärän. Kummassakin paikassa tarjoilijat jopa toistivat luvut perässäni mandariiniksi, mutta siitä huolimatta pieleen meni. Piipahduksemme ravintolassa venyi neljäksi tunniksi ja moneen kertaan jouduimme selvittämään uudelleen, kuinka monta kappaletta halusimmekaan. Loppujen lopuksi me muut olimme jo syöneet aikapäiviä sitten, kun Isä edelleenkin odotteli vielä nälkäisenä donburi-annostaan. Loppujen lopuksi edessämme oli valtavan korkea pino kuitteja ja niiden korjauskuitteja. Viimeisen ravintolassa istumamme tunnin ajan kävin esikoisen avustuksella läpi tätä kiinankielistä kuittipinoa ja kirjasin ylös, mitä olimme tilanneet, mitä saaneet, ja mitä meiltä tulisi veloittaa. Vasta sen jälkeen uskalsimme tilata laskun, joka tietysti tuli yksinomaan kiinaksi, kuten aina. Yllätykseksemme laskun loppusumma stemmasi omien laskelmieni kanssa sentilleen. Tai siis MAOlleen. Jokin meni siis oikein.

 

 

 

  

 


Yksi donburi-annos

  

 

 

Seuraavana päivänä tuntui jopa hyvältä palata kotiin Pekingiin. Kotikaupungissa ilma tuntui paljon lämpimämmältä, vaikka mittarin mukaan lämpötila oli aivan sama kuin Shanghaissa. Erona johtuu siitä, että Shanghaissa on kosteaa, kun taas Pekingissä on kuivaa. Lisäksi Pekingissä puhun samaa kiinaa kuin paikalliset, shanghailaisille itselleenkin mandariinikiina on nimittäin vieras kieli. Siellä puhutaan wu-kiinaa, joka kuulosti olevan kaukana mandariinista. Yllätyksekseni Shanghaissa sen sijaan selvästikin selviää loistavasti myös pelkällä englannilla, mikä ei Pekingissä onnistu, täällä kun harva palvelutoimessakaan työskentelevä puhuu muuta kuin kiinaa. Siksipä ihmettelen, kuinka teillä Shanghain suomalaisilla oikein riittää energiaa opiskella mandariinia, koska sen käyttämisestä ei näytä olevan paljoakaan hyötyä?

Yllättävää oli myös se, kuinka paljon meitä osoiteltiin sormella ja huudettiin lăowài tai wàiguórén, ulkomaalainen. Tätä kuulee harvoin Pekingissä, mutta Shanghaissa saimme kuulla ihmettelyä useaan kertaan päivässä, vaikka luulisi ettei ulkomaalainen ole sen harvinaisempi sielläkään. Sivun lopussa oleva hauska Youtube-video kuvaa niitä tilanteita, joihin mekin jouduimme.

 

 

 



Viimeisenä aamuna hotellin aamupalalla

 

 

 

 

 

Yhden päivän potpourri: kiinan kieltä ja kulttuuria, mongolialaista hotpottia ja pikkuisen myös shoppailua

 

 



Munuaisia



Seesamitahnakastike - bú là

 



Hĕn là




Marinoidut kurkut syödään salaattina



Neljä eri kastiketta: etikkainen yrtti, tulinen,
fermentoitu ja mieto seesaminsiemen

 

 

Opiskelen kiinan kieltä vanhempien lasteni eurooppalaisessa koulussa, jossa vanhempien kiinan jatkoryhmä kokoontuu kahtena päivänä viikossa. Koululle on matkaa n. 20 km, mikä tarkoittaa aamupäiväruuhkassa normaalisti noin tunnin ajomatkaa. Kaiken varalta aikaa on kuitenkin varattava reilusti, joten tiistaisin ja torstaisin tapaan jo aamuyhdeksältä pari naapurinrouvaa klubitalomme edustalla.

 

Yliystävällinen vartija tietää tuolloin olla hollilla, taksin kutsuminen lienee hänen kunniatehtävänsä (kaikkina muina aikoina tilaan itse puhelimellani Über-taksin, mutta tiistai- ja torstaiaamuisin annamme vartijan hankkia meille kyydin). Kun taksi saapuu, vartija avaa meille oven ja kertoo kuljettajalle määränpäämme, eurooppalaisen koulun.

 

Jos saavumme koululle hyvissä ajoin, jää meille mukavasti aikaa käydä naapurissa aamulattella länsimaisessa kahvilassa. Jos taas matkalla on ruuhkaa, ehdimme koululle nippanappa ajoissa.  

  

Opiskelemme kiinaa koulun kielellä, joka ei ole englanti. Tämä on siis myös keinoni pitää yllä tämänkin vieraan kielen taitoani sekä samalla tutustua lasteni koulun vanhempiin. Tavoittelen siis kolmea kärpästä yhdellä iskulla.

 

Kun oppitunnit loppuvat 12.30, suuntaamme usein ryhmän kanssa syömään jonnekin lähiravintolaan. Kiinalaisten lounasaika päättyy yhdeltä, joten tuohon aikaan on jo mukavan väljää ravintoloissa, jotka puolenpäivän aikaan ovat jo tupaten täynnä.

Tuntia paria myöhemmin istahdan samojen rouvien kanssa taksiin (yleensä puhelimella tilaamaani Überiin) ja ajamme kotiin Pekingin laitakaupungille. Ehdimme perille pientä ennen kuin nuorimmaisteni koulubussi saapuu ja minun pitää olla kuopusta vastassa bussilla. Parin tunnin kiinanopiskeluun menee käytännössä kokonainen työpäivä!

 

**

 

Kiinassa suositusta talviruoasta, mongolialaisesta hotpotista, on tullut kieliryhmämme suosikkilounasravintola. Hotpot tarkoittaa kiehuvaa lientä, joka kannetaan padassa pöytään ja jossa asiakkaat itse kypsentävät oman ateriansa. Ruokailu alkaa valitsemalla raaka-aineet. Ensin valitaan kasvikset, lihat, nuudelit ynnä muut keräämällä koodattuja poletteja tarjottimelle. Tämän jälkeen kassalla valitaan polettien avulla yksi tai kaksi lientä kolmesta eri vaihtoehdosta: mieto (bú là), keskitulinen (là yīdiănr) tai hyvin tulinen (hĕn là). Lisäksi asiakas valitsee haluamansa dippauskastikkeen: miedon seesamitahnasta valmistetun (bú là) tai chilisen (hĕn là). Kolmannesta vaihtoehdosta en ole aivan varma: joko sen hapan (suān) tai valkosipulinen (suàn), sanojen ääntämisessä en nimittäin valitettavasti tunnista eroa!

 

Tämän jälkeen istumme pöytään ja tarjoilija tuo meille padan, jonka yin ja yang –mallisissa lokeroissa on mausteet valmiina. Tulisessa lienee tahnaksi rouhittuna hieman kuivattua chiliä sekä paljon Pekingissä hyvin suosittua setsuaninpippuria, joka ei mielestäni ole niinkään tulista vaan pippurista ja jossa on hyvin vahva ja erikoinen jälkimaku. (Täytyy sanoa ettei tämä mauste ole minun ensisijaisia lempimakujani, mutta alan kai jo tottua.)  Mieto liemi vastaa aivan tavallista keittolientä Suomessa: mausteena on lähinnä sieniä, katkarapuja, inkivääriä ja gojimarjoja - Kiinassa suosittua terveysruokaa.

 

Tarjoilija kaataa mausteiden päälle vettä ja sytyttää kaasuliekin padan alle. Raaka-aineet tuodaan pöytään raakoina. Kun vesi kiehuu padassa, asiakkaat itse heittävät ainekset pataan ja noukkivat omilla puikoillaan suoraan suuhunsa sitä mukaa, kun ne kypsyvät. Jokaisella on omassa kulhossaan valitsemansa dippikastike, johon kypsät suupalat kastetaan. Vasta vähän aikaa sitten minulle selvisi, että seesamitahnakastiketta kuuluukin maustaa kastikkeilla ja yrteillä, jotka löytyvät ravintolan sivupöydältä. Yksistään se on aika tylsän makuista. 


Kuvat ovat enimmäkseen viime torstailta, jolloin pääsin viikkojen tauon jälkeen mukaan sekä oppitunnille että sen jälkeen syömään opiskelutoverieni kanssa.
 



Sovituskopissa



Pekingiläiseen talvimuotiin kuuluvat turkikset ja kimallus

 

 



Muumitkin ovat löytämässä tiensä Pekingiin

 

Ruokailun päätyttyä poimin koululta mukaan poikani, jonka kanssa saatoin kuluttaa aikaa muutaman tunnin suositussa länsimaisessa ostoskeskuksessa Solanassa - harvinaista herkkua
minulle.

Iltamme jatkui koululla vielä hyvin myöhään Kiinakerhon merkeissä. Kiinakerho kokoontuu kerran kuussa torstai-iltaisin ja lauantaisin, kun muutamasta koulun vanhemmasta ja sitäkin useammasta opettajasta muodostuva ryhmä kerääntyy tutustumaan Kiinan kulttuuriin. Viime vuonna mukana oli muutama lukiolainen, sekä yksi peruskoululainen: esikoiseni. Tänä vuonna muita koululaisia ei näy kuin omani, sillä tyttäreni jatkaa ja kuudesluokkalainen poikani halusi liittyä mukaan.

 

Illalla mieheni soitti. Ayin oli ollut tarkoitus olla kotonamme kuopuksen seurana kunnes Kolmonen saapuu koulusta. Mutta Kolmonen oli myöhästynyt bussista, koska bussiayi ei ollut huomannut hänen puuttuvan. Kun mies saapui töistä kotiin kuudelta illalla päästämään ayimme kotiin, ei Kolmosta näkynyt vieläkään eikä kukaan tiennyt hänen olinpaikastaan. Pojalle ei voinut edes soittaa, koska hänen prepaid-korttinsa on mennyt umpeen jo ajat sitten vähäisen soittelun vuoksi. Onneksi neuvokas poika oli etsinyt toisen bussin ja pääsi sen kyydissä kotiin.




Harhailua koulun käytävällä myöhään illalla

 

Huomenna on taas kiinantunti. Vesi kielellä odotan jo, mihin mahdamme päätyä lounaalle... Kenties tällä kertaa maistamaan hotpotia korealaisittain?