Kiinalaista varieteeta

Maanantaina koitti esitys, johon olimme jo lauantaina hankkineet liput: kiinalainen stand up -varietee. Tänne olisin päässyt jo vuosi sitten kiinanryhmäni mukana, mutta taisin silloin juuri olla matkoilla. Ystäväni oli kuitenkin nähnyt esityksen tuolloin ja suositteli sitä ehdottomasti. Halusi jopa itse nähdä sen uudestaan.

Lao She Teahouse on perustettu vuonna 1988 keskeiselle paikalle Tiananmenin viereen. Lähin metroasema on Qianmen. Puolitoistatuntisessa esityksessä tarjotaan yhtä lailla teetä, pieniä suupaloja sekä monenmoista kiinalaista varieteeta: akrobatiaa, kiinalaista oopperaa, stand up -komiikkaa kiinaksi, varjoteatteria ja marionettinukkien tanssia.

Jännittävin oli "kasvojenvaihtaja", joka esityksensä lopuksi kulki yleisön joukossa kättelemässä ja yhtäkkiä vaihtoi naamiotaan. Kolmanneksi "uhrikseen" hän valitsi minut, tuli kohti ja ojensi kätensä. Tartuin siihen ja nousin ylös kättelemään, hän käski minut istumaan ja sitten yhtäkkiä dramaattisella liikkeellä vaihtoi naamion kasvoillaan. Se oli yht'aikaa niin jännittävää, pelottavaa ja hypnotisoivaa, etten tajunnut edes videoida, kun hän siirtyi seuraavan uhrin kohdalle!

Esitys on hyvä tapa saada jonkinnäköinen kuva kiinalaisesta teatterista. Lao She Teahousessa on nähty monenlaisia kuuluisia vieraita, Amerikan presidenteistä kuuluisiin filmitähtiin asti. Kiinalaiseen tapaan heidät on kuvattu ja pantu käytäville esille - jopa patsaana.

Alla olevista videopätkistä saat idean, mistä on kyse. Esitys on todella viihdyttävä ja vaikuttava, vaikkei kiinaa osaisikaan. Se juonnettiin myös englanniksi, ehkä meidän vuoksemme, sillä olimme ainoat ulkomaalaiset paikalla. 

Meidän hurmosfiiliksiämme lisäsi se, että ymmärsimme mandariininkielisestä stand up -komiikasta sen verran, että pystyimme edes jollain tavalla seuraamaan juonta, eivätkä vitsit siten menneet täysin ohitsemme. Ja se on paljon se, kun kyse on kiinan kielestä, jota puhun paremmin kuin ymmärrän! Olisin liittänyt myös tähän kuvaamani minuutin pätkän kokonaisuudessaan noin 10 minuutin esityksestä, mutta se oli iso liitettäväksi.  

Naposteltavat liittyivät tällä kertaa samana päivänä olleeseen pyhäpäivään Dragon Boat Festivaliin.

Tässä vielä esityksistä kuvaamia videoita:

Varjokädet:

Marionettinukkien tanssi:

Kiinalaista oopperaa:

Teekannuakrobatiaa:

Saviruukkuakrobaatti:

Naamionvaihtaja:

Lisää naamionvaihtajia löytyy Youtubesta sanoilla chinese face-changing.

Pontikkaa Qianmenillä (eli miehisyydestä ja seksuaalivähemmistöistä)

 

 

 

 

 

 

Jatkan taas kertomustasi lauantaipäivästä, jolloin Pekingin laitakaupungilla sijaitsevan eunukkimuseon ja hutong-kävelyn jälkeen erosimme ystävästämme ja jatkoimme takseilla eri suuntiin. Linnin ja minun didi-kyyti suuntasi keskustaan, Tianmenin kupeessa sijaitsevaan "vanhaan kaupunkiin" eli Qianmenille, jossa aikoinaan on sijainnut kaupungin rajaa merkitsevä muuri. Juuri täällä ovat aamuisin kaupunginporttien aukeamista odotelleet kauppiaat, joilla ei ollut asiaa asukkaiksi kaupunkiin. Joka aamu he saivat kärrätä myytävänsä portista sisään kaupunkiin ja joka ilta heidän piti kärrätä ne mennessään portista ulos. Näin kertoi oppaamme, hollantilainen sinologi, ensimmäisellä opastetulla kierroksellani pekingiläiseen hutongiin.

 

Haettuamme liput Laoshe Teahousen maanantai-illan esitykseen jatkoimme matkaa kävellen kohti Qianmenin kävelykatua. Dragon Boat Festivalista johtuen keskusta oli täynnä väkeä, suurin osa varmaan muualta tulleita kiinalaisia. Harvinaisen vähän kaltaisiamme länkkäreitä tai muita ulkomaalaisia näkyi kaduilla. Niinpä meitä kuvattiinkin innolla sekä salaa että ihan lupaa pyytäen. Äiti, isä ja ehkä jo parhaat nuoruuden päivänsä ohittanut poika pysäyttivät meidät innokkaasti ja halusivat kuvaan kanssamme. Huonohampaista isää vähän nolostutti ja hän yritti jättäytyä pois kuvasta, mutta kukkapaitainen äiti poseerasi kanssamme innoissaan leveästi hymyillen. Komeaan pinkkiin olkihattuun sonnustautunut poika kuvasi meitä kolmea rinnakkain ja saipa lopulta isänsäkin houkuteltua mukaan kuvaan kanssamme. Aivan riemuissaan he olivat, kun huomasivat meidän puhuvan kiinaa ja hetken aikaa yritimme jutella heidän kanssaan. Meidän oli tosin erittäin vaikea saada mitään selvää heidän mandarinkiinan murteestaan.   

 

Pinkistä olkihatusta ei Kiinassa voi tehdä mitään päättelyitä miehen seksuaalisesta suuntautumisesta. Kiinassa ihmiset eivät ujostele pukeutua hassusti. Jos pinkki kukkahattu tuntuu hauskalta, mies panee sen päähänsä kadulle lähtiessään. Jos mummon tekee mieli käyttää strassitiaraa, hän asettelee sen hiuksilleen. Jokainen saa pukeutua niin kuin haluaa.

 

Sen sijaan muulla tavoin miehen on oltava mies, osoitettava sen miehisillä tavoilla, kuten vaikkapa juomalla lasinsa ganbei eli sananmukaisesti "pohjanmaan kautta", lasinpohjaan asti. Ganbei siis sanotaan, kun juhlissa tyhjennetään lasia. Pomon tai juhlakalun tehtävä on nostaa lasi kaikkien kanssa. Tänä päivänä tosin monissa pekingiläisyrityksissä pomon lasissa saa jo olla vettä tai joku muu nostaa lasin hänen puolestaan. Mieheni ylintä pomoa ei kuulemma humalassa juhlissa näkynyt, joten hänkin toimi näin.

 

Sen sijaan mieheni kertoi toisinaan eräästä firmansa aiemmasta keskitason kiinalaispomosta, joka halusi kaataa aina kuppia kaikkien kanssa - ja tietysti kiinalaiseen tapaan erittäin vahvalla viinalla, paikallisella pontikalla, jota kutsutaan nimellä baijiu "valkoinen viina". Mieheni, joka käyttää alkoholia aina hyvin varovaisesti, joutui aina väistelemään lasinnostovaatimusta "oletko mies vai mikä". Kerran hän oli heittänyt vitsinä, että häntä voi tästedes kutsua nimellä Lisa. Tämä vitsi meni kiinalaiselta täysin yli ymmärryksen, humalapäissään tämä oli takertunut lauseeseen ja tivannut aggressiiviseen sävyyn useaan kertaan, mitä mieheni sillä mahtoi oikein tarkoittaa.

 

Seksuaalivähemmistöön kuuluminen on siis Kiinassa vielä suuri tabu, eikä sitä ulospäin osoiteta tai edes kavereille kerrota, kuten esikoisemme kuuli kiinalaiselta ystävältään asiasta kysyessään. 

 

Pontikkamuseoon päädyimme sattumalta, kun näimme kadulla hauskoja patsaita ja poikkesimme taloon sisään. Museoksi oli siis naamioitu baijiu-kauppa, jossa hauskoilla patsailla esiteltiin tämän pontikan vaiheita entisajasta nykyaikaan. Onhan kyse satoja vuosia vanhasta juomasta. Epäselväksi ei jäänyt myöskään baijiun kansallinen merkittävyys Kiinassa, päätellen jättimäisestä isänmaallisesta kuvasta, jonka edessä oli yksinäinen Red Star erguotou-pullo lasivitriinissä. Joka kerta, kun joku käveli kuvan ohi, hän laukaisi pyörimään nauhan, joka soitti kansantasavaltahenkistä laulua - korkealta ja kovaa.

 

Tarkemmin erguotoun historiasta ja Yuanshenghao-museosta löytyy blogeista täältä ja täältä.

Turistina historiallisissa hutongeissa

Paraatipäivän jälkeiset kolme viikkoa ovat jatkuneet edelleen kauhean kiireisinä. Tänä aikana vapaapäiviä meillä on ollut melkein kokonaiset kaksi päivää! Nimittäin paitsi läksyissä auttamista, edellyttää lasten koulunkäynti vanhemmiltakin ylettömän paljon osallistumista. Suomessa jo vuosia täysin omatoimisesti koulunsa hoitaneet lapset ovat täällä yhtäkkiä kielitaidottomina täysin vanhempiensa vastuulla, ja joka ilta yhdessä läksyjen tekemiseen kuluu tuntikausia. Normaalin koulun päälle opiskellaan myös Suomi-koulussa ja suoritetaan äidinkielenopintoja kotona Etäkoulu Kulkurissa. Tämän päälle vanhempia työllistävät myös koulueväät, vapaaehtoistyö ja osallistuminen sekä koulujen että Suomi-yhteisön aktiviteetteihin. Kaiken lisäksi liikkuminen paikasta toiseen on Pekingissä aivan oma lukunsa!

Mutta nyt haluan kertoa yhdestä mieleenpainuvasta päivästä parisen viikkoa sitten.

 

**

Yhden aamupäivän Äiti ottaa vapaaksi ja ilmoittautuu Ykkösen ja Kakkosen koulun vanhempaintoimikunnan järjestämälle hutong-kierrokselle tutustuakseen hieman nykyiseen kotikaupunkiinsa. Hutongit ovat Pekingin alkuperäisasutusta: kapeita kujia viehättävine, alkeellisine, vanhoine taloineen. Kesällä perhe on jo vieraillut eräällä hutong-alueella, mutta nyt Äidillä on mahdollisuus osallistua opastettuun kierrokseen. Koulujen ja ulkomaalaisyhteisöjen järjestämät tutustumiskäynnit ovat aina sinänsä mielenkiintoisia, koska niihin saadaan usein oppaiksi ihmisiä, jotka ovat asuneet paikkakunnalla jo pidempään, eräänlaista sisäpiirinväkeä. Tälle kierrokselle on lupautunut oppaiksi kaksi eurooppalaista sinologia, kiinan kielen ja kulttuurin tutkijaa.

 Aamulla Äiti könyää sängystään jo viideltä ylös saadakseen omat aamutoimensa tehtyä ennen ensimmäisten lasten herättelyä kuudelta. Tämän jälkeen seuraavat puolitoista tuntia ovat jokapäiväistä hektistä lasten ”varustelua” koulupäivää varten, sillä heille pitää saada eväät ja välipalat mukaan. Isompien koulubussi lähtee seitsemältä ja pienempien varttia ennen kahdeksaa. Äidin saattaessa nuorempia portille lähtee Isä ajamaan töihin keskustan suuntaan kollega kyydissään.

Saateltuaan pienimmät koulubussiin siirtyy Äiti taloyhtiön klubitalolle odottelemaan paria ystäväänsä, jotka ovat lähdössä hänen kanssaan hutong-kierrokselle. Heistä vain toinen ilmaantuu paikalle, sillä toisen äidin lapsi on sairastunut yöllä oksennustautiin, yhteen niistä taudeista, joita jo paraikaa kiertää kouluissa ja naapuritaloissa.

Klubitalon eteen kaartaa taksi ja Äidit hyppäävät kyytiin näyttäen kuskille korttia, jossa koulun osoite lukee kiinankielisin kirjaimin. 40 kilometrin matkalle on varattu aikaa tunti ja äidit antautuvat antoisaan höpöttelyyn keskenään. Jonkin ajan päästä he havahtuvat: perillä pitäisi olla jo vartin päästä, mutta taksi edelleen seisoo ruuhkassa vain muutaman ajokilometrin päässä lähtöpaikasta! 

Ystävä, M nimeltään, on vieläpä Äitiäkin tuoreempi Pekingin asukas, joten hänellä ei ole vielä paikallista puhelinliittymää eikä sen vuoksi puhelintakaan mukanaan. Onneksi Äidillä on kännykkä ja sen kautta hän löytää sähköpostistaan kierroksen järjestäjän, erään vanhempainyhdistyksen jäsenen, puhelinnumero. Äiti ojentaa puhelimen M:lle. Kumpikaan ei puhu äidinkieltään, mutta M hallitsee puhelimessa puhumisen paremmin. Yhteys saadaan, usean yrityksen jälkeen kierroksen järjestäjä vastaa, mutta kuuluvuus on hyvin heikko. M joutuu katkaisemaan puhelun. Äiti lähettää järjestäjälle tekstiviestin muttei saa siihen vastausta. Hän yrittää soittaa Isälle, mutta puhelimesta kuuluu vain kiinankielinen nauhoitettu tiedotus. Nyt Äitiä alkaa jo hermostuttaa. Ei kai hänen puhelimestaan ole loppunut saldo (mikä ei olisi ensimmäinen kerta, sillä rahan lataaminen prepaid-liittymään on hyvin monimutkaista ja loppumisen huomaa yleensä vasta silloin, kun puhelin ei enää toimi. Tosin ei se aina toimi muutenkaan, sillä verkkoa ei usein löydy…).  

Jonkin ajan päästä, taksin seisoessa edelleen lähes samassa paikassa, äitien ollessa jo auttamatta myöhässä ja muun ryhmän odotellessa heitä perillä minibussissaan, yrittää M uudelleen soittaa järjestäjälle. Viimein yhteys myös toimii. Järjestäjä toteaa, ettei muu ryhmä voi enää odotella, sekä ilmoittaa määränpääksi Kiinan rautatiemuseon, jonne äitien pitäisi seurata perässä.

Rautatiemuseo, jossain Äiti on nähnyt sen, valkoisen kolonialististyylisen rakennuksen. Äiti yrittää kuumeisesti kaivella muistinsa lokeroita. Sähköpostissa on mainittu heidän tutustumiskohteenaan olevan Qianmenin hutongit. Qianmen! Silloin Äiti muistaa. Qianmenin vanha portti. Se on Tian’anmenin lähettyvillä.  Siellähän he kävivät kesäkuussa ja kuvasivat tuota porttia. Heidän kiertäessään autollaan Tian’anmenin ympäri hän näki tuona päivänä rautatiemuseon. Mutta missä, sitä hän yrittää kuumeisesti muistella.

”Wŏmen qù Qianmen”, koputtaa Äiti kuskia olkapäähän. Viimein he ovat selvinneet moottoritielle ja pahin on ruuhka on jo takanaan. Parhaillaan liikenne sujuu hyvin ja taksi kiitää kahdeksaakymppiä moottoritiellä. Vanha mies hätääntyy, vilkuilee kysyvästi taakseen ajaessaan. Mitä ihmettä tuo nainen oikein haluaa? Äiti toistelee: ”Wŏmen qù Qianmen!”

Kuljettaja pysäyttää auton moottoritien laitaan ja kääntyy katsomaan taakseen. Äiti on saanut kaivettua käsilaukustaan suuren paperikartan ja levitettyä sen auki syliinsä. Mistä löytyy Qianmen? Missä on kartalla Tian’anmen? Kuljettaja odottaa kysyvän näköisenä, hermostuu jo. Viimein keskeltä karttaa löytyy vihreä suorakaiteenmuotoinen aukio, se jonka kaikki varmaan ovat joskus nähneet kuvissa Pekingistä. Aukio, jonka reunalla on punainen talo ja sen seinässä on jättimäinen Puhemiehen kuva. Suorakaiteen alapuolelle karttaan on merkitty Qianmenin metroasema. Sen Äiti ympyröi ja näyttää kuljettajalle. ”Me menemme Qianmenille!”

Hetken päästä Äidin puhelin piippaa tekstiviestin saapumista. Kierroksen järjestäjä lähettää Äidille kartan, johon on merkitty määränpää. Sen mukaan rautatiemuseo on aivan metroaseman vieressä. Äiti etsii Google mapsistä heidän olinpaikkansa ja toteaa kuskin olevan oikealla reitillä. Hän ja M huokaisevat helpotuksesta. Peli ei ole vielä menetetty!

Puolentoista tunnin kyydityksen jälkeen he saapuvat viimein perille. Muu ryhmä saapuu pikkubussillaan vasta heidän jälkeensä. ”Kuinka te osasitte selittää kuskille uuden määränpään”, ihmettelevät muut ja M kertoo näille, kuinka Äiti osaa onneksi kiinaa. (Vaikka Äidin kielitaito on erittäin vähäistä, kannattaa nämä kolme asiaa olla mukana, jotta parhaiten löytää taksilla perille Pekingissä: hitunen kiinan kielen taitoa, kartta sekä kännykkä ladattuna täyteen appseja ja karttoja.)

 

Rautatiemuseo sijaitsee aika komeassa rakennuksessa

 

Zhengyanmen-portti

 

Hollantilaisista sinologeista toinen, Inge, ottaa ryhmäläisistä puolet haltuunsa ja johdattelee Zhengyanmenin komean portin alta pienelle kujalle. Hän kertoo tämän hutong-alueen mielenkiintoisesta yli 500-vuotisesta historiasta.

Alueella oli asutusta ja vilkasta kaupankäyntiä jo Ming-dynastian aikoihin, jolloin kaupungin ympärille rakennettiin muuri suojelemaan kaupunkia mongolien hyökkäykseltä. Tätä seuranneen Qing-dynastian aikaan, mantsujen hallitessa Kiinaa 1600-luvulta lähtien, muurien sisäpuolella sai asua vain korkea-arvoisin väki. Muut Pekingin entiset asukkaat häädettiin muurin ulkopuolelle. Niinpä muurin välittömässä läheisyydessä mutta sen ulkopuolella sijaitseva asuinalue alkoi paisua ja samalla siitä tuli vilkas kauppakäynnin ja huvittelun paikka, jossa aterioitiin ravintoloissa ja myytiin luksustuotteita, esitettiin oopperaa. Myöhemmin alue köyhtyi ja siitä tuli kurjuuden, prostituution ja oopiuminpolton synninpesä. Vuonna 1949 suuren puhdistuksen aikaan bordellit hävitettiin ja talot annettiin köyhille perheille (nähtävästi kannustukseksi lasten hankkimiseksi).

 

 

 

 

 


Lasten lemppareita: hutong-leivonnaisia (saivat taas tuliaisiksi)

 




Sisäelimiä ja tofua keitossa

 

 

 

 

Tänä päivänä alue ei suinkaan ole varatonta (ottaen huomioon jo sen keskeisen kalliin sijainnin) mutta hyvin alkeellista. Monissa taloissa ei ole omia vessoja, vaan niiden asukkaat käyttävät kujilla sijaitsevia yleisökäymälöitä. Siksi alueen asukaskanta vanhenee nuorten muuttaessa modernien mukavuuksien pariin. Tämä - kuten muutkin hutongit -pienenee jatkuvasti asukkaiden muuttaessa pois ja kaivinkoneiden ja puskutraktoreiden pannessa talot nurin. Joka puolella tilalle nousee uusia korkeita taloja kaupungin väkimäärän kasvamisen paineessa.

Monet tämän hutong-alueen taloista ovat vanhoja, mutta niiden julkisivut näyttävät uusilta. Inge näyttää talojen sisäänkäyntejä ja kiinnittää kuulijoidensa huomion niiden välisiin eroihin. Ennen talon omistajan ammatin ja arvon pystyi tunnistamaan pelkästään ulko-ovea katsomalla. Jos talossa on aikoinaan asunut virkailija, on ovensuun kivet hakattu kirjanmuotoisiksi. Jos asukas on puolestaan ollut sotilas, kivet ovat pyöreitä ja muistuttavat rumpuja. Oven yläpuolella törröttävistä kattoparruista (beams) voi laskea talonomistajan korkea-arvoisuuden. Mitä enemmän poikkipuita, sitä korkeampi status. Suurinta määrää eli neljäätoista ei kuitenkaan voinut olla kenelläkään muulla kuin prinsessalla.

 

 

Virkamiehen talo

 


Kirja sen merkkinä

 


Rumpu eli sotilaan talo

 


Upouusi ovi ja kaksi parrua

 

 

 

 

 

 

 

 


Pyykkipäivä

 



Talvi on tulossa, peitot pesussa

 

 

Inge pysähtyy erään oven kohdalla ja kiinnittää kuulijoiden huomion sen pielen puisiin koristeleikkauksiin, niiden symboliikkaan. Vieressä on yksi kadun yleisistä käymälöistä, ovellaan tuttu kansainvälinen, hamepukuista naista esittävä merkki. Eräs ryhmän naisista livahtaa vaivihkaa ovesta sisään, jolloin Äitikin toteaa hetken olevan otollinen helpotukselle. Äiti menee naisen perässä ja hieman arkaillen astuu avoimesta ovesta, miettien mahtaako käymälässä olla useampiakin koppeja kuin yksi. Mutta harmaassa huoneessa ei ole lainkaan koppeja vaan pelkkiä reikiä lattiassa. Kolme hohtavaa metallireunaista, pisaranmuotoista syvää reikää sekä yksi jalallinen allas. Nainen seisoo housut kintuissa ja tuijottaa Äitiä. Äiti nolostuu eikä hämmentyneenä tiedä kuinka toimia: pyllistääkö viereen toiselle reiälle vai mennäkö säädyllisesti oven ulkopuolelle odottelemaan? Äiti astuu ensin sisään, rynnii sitten huoneesta ulos tajuttuaan, etteivät kaikki eurooppalaiset ole tottuneita riisuutumaan alasti ventovieraan silmien edessä, puhumattakaan asioidensa tekemisestä. Päästyään ulos hän kääntyy vielä kerran ja lujasti kiskaisten vetää oven kiinni perässään. Kuuluu kovaääninen kilahdus, kun ovistoppari lentää kaaressa ilmaan, osuu reiän metalliseen reunaan ja plops!, katoaa sen sileän tien.

  

Hetken päästä nainen tulee ulos ja Äiti menee vuorostaan sisään. Etsiessään koukkua laukulleen hän panee merkille WC:n hämmästyttävän siisteyden. Se on niin ylettömän putipuhdas ja hajuton, vaikkei kyseessä edes ole huuhdeltava vesivessa vaan nykyaikainen ulkohuusi (reiästä näkyy syvällä säiliössä lilluvat jätökset), että vaatekoukun puuttuessa Äiti pystyy jopa laskemaan käsilaukkunsa ovenpieleen lattialle - mitä Äiti ei koskaan ilkeä tehdä yleisessä vessassa edes Suomessakaan! Paperi tosin pitäisi tuoda tullessaan, laukusta on kleenexit loppu, eikä kiinalaisissa vessoissa ole ämpäriä ja kuuppaa kuten Aasian eteläosissa. Huoneessa olevan altaankin Äiti epäilee olevan tarkoitettu ennemmin pöntöllä istumiseen kuin käsienpesuun. Ei siitä ainakaan hanaa löydy. (Joten kun hän hetken päästä haukkaa katukauppiaalta ostamaansa täytettyä taikinanyyttiä, toteaa hän tyytyväisenä käsien onneksi säilyneen puhtaina…)     




Sinne se katosi - se ovistoppari

 

 


Tuoretta kalaa

 

Setä on tainnut käydä kalaostoksilla

 

 

 

Taikinanyyttejä ja teessä marinoituja munia

 

 


Tyttö myy täytettyjä taikinanyyttejä. Lienevätköhän nämä nimeltään baozi

 


Lounaaksi yksi kasvis-baozi

 


Suutari työssään

 
 

Kun Äiti myöhemmin pyytää naiselta anteeksi törmäilyään vessaan, tämä kohauttaa olkiaan ja toteaa ykskantaan, että ”tämähän on Kiina!”  

Kuten normaalit turistit he kävelevät, katselevat, kuuntelevat ja kuvaavat herkeämättä, räpsivät kuvia kaikesta mikä on, mikä istuu, seisoo, liikkuu, mikä näyttää joltain. Kuvia napsitaan lupia kyselemättä, koska kysymystä ja vastausta tuskin ymmärrettäisiin ja koska ryhmän mukana on pysyttävä, omille teilleen ei voi jäädä pitkäksi aikaa tai eksyy ryhmästä. He käyttäytyvät juuri niin ärsyttävästi kuin ne turistit, jotka heidän tunkeutuvat heidän omille kotikulmilleen. Monen kuvatun varmaan tekisi mieli huitoa käsillään ja huutaa ei. Tai ”Bú yào!”



Liu chang eli pitsitehtaasta nimensä saanut antiikkikatu

 


"antiikkia"

 

 



Siveltimien tekijöitä työssään kalligrafialiikkeessä

 


Komeasti kaiverrettu kalligrafin levy musteen tekemistä varten: tämän päällä kuiva muste murskataan ja ohennetaan vedellä

 


Harvinainen vanha ovi, koska ovissa on vielä kaiverrukset

 


10 parrua = hyvin korkea-arvoinen virkamies

 


McDonaldsin lähetti työssään

Kierrätysohjeita talonseinässä

 


Eloonjäämisopas

 

 

Päivä on lämmin, lämpötila nousee 30 asteeseen ja aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Väsyneet vaeltajat palaavat minibussikyydillä koululle ja kaikki hajaantuvat omille tahoilleen, haluavat kotiin suihkuun ja virkistäytymään. Äidin ei kannata matkustaa kotiin, sillä hän joutuu illalla palaamaan taas koululle vanhempainiltaan. Matkustaminen kotiin tietäisi kahta tai kolmea tuntia ylimääräistä istumista autossa. Hän istuu koululla, kunnes lapsilla koulu päättyy, saattaa nämä bussiin, vilkuttaa ja kävelee nykyaikaiseen ostoskeskukseen Solanaan kuluttaakseen usean tunnin luppoaikaansa.    

Äheltäessään hikisenä ja nuhjuisena hienon ostoskeskuksen pienen putiikin sovituskopissa ja lipitellessään lattea länsimaisessa kahvilassa miettii Äiti, kuinka kaukaiselta tuntuukaan alkeellinen elämä perinteisessä kiinalaisessa hutongissa.

 

 

 

 

 


Jotain lähti väkisin mukaan

 

 



Lastenrattaiden pesä

 

 

 

 

Lisätietoa näiden hutongien historiasta löytyy alla olevista linkeistä: 

http://www.travelchinaguide.com/attraction/beijing/qianmen-street.htm

 

http://www.travelchinaguide.com/picture/beijing/qianmen-street.htm

 

http://www.chinaheritagequarterly.org/articles.php?searchterm=012_qianmen.inc&issue=012

 

 

http://www.globalfieldtrip.com/its-happening-at-the-hutongs/

 

Liuchang antique market eli pitsitehtaan antiikkimarkkinat:

http://www.chinahighlights.com/beijing/article-best-antique-markets.htm