Asumme Kiinan pääkaupungissa, noin 20 miljoonan pekingiläisen keskuudessa.
On arvioitu, että viime vuosien aikana meitä expatriaatteja eli tänne töihin tulleita ulkomaalaisia (siis
maahanmuuttajia) on asunut Pekingissä noin 180.000 (laskelma vuodelta 2011).
Toisin sanoen reilut 1 % verran väestöstä. Ainostaan yhden prosentin verran!
Voisi siis kuvitella, että kaikki ympärillämme olisi hyvin kiinalaista,
eläisimme kiinalaisten keskuudessa, ystävystyisimme heidän kanssaan. Oppisimme
paikallista kieltä ja paikallisia tapoja. Juhlisimme paikallisia juhlia.
Loppujen lopuksi sulautuisimme paikalliseen väestöön. Tai edes jotenkuten integroituisimme
heihin.
Totuus on toisenlainen. Asumme taloyhtiössä, compoundissa, jossa suurin osa asukkaista on ulkomaalaisia, lähinnä
länsimaisia (kutsumme itseämme länkkäreiksi).
Tämä johtuu siitä, että taloyhtiön management-toimistossa puhutaan hyvää
englantia, mikä helpottaa monen vastamuuttaneen, kieltä osaamattoman elämää, kun
ei tarvitse yrittää selittää vesivahinkoa tai katossa kukkivaa hometta kiinan
kielellä. Compoundin managerinäkin on pitkään Kiinassa asunut amerikkalainen
rouva, jolla on kontaktit kaikkialle.
Asuinpaikkaamme Shunyi District on oikeastaan oma kaupunkinsa Pekingin kupeessa,
mutta pääkaupungin kasvaessa valtaisasti on Shunyi liitetty osaksi
suurkaupunkia. Alueella asuu hyvin runsas ulkomaalaisväestö, mikä johtunee
varakkaiden taloyhtiöiden määrästä. Erityisesti expatti-lapsiperheet suosivat
tätä aluetta, koska täältä löytyy omakotitalot, omat pihat, sekä paljon
kavereita lapsille. Sekä koulut! En tiedä, kummat olivat täällä ensin: koulut
vai oppilaat?
Ruokaostokset hoidamme lähellä sijaitsevassa länsimaisessa ruokakaupassa, lapsemme
käyvät kansainvälistä koulua muiden ulkomaalaisten lasten kanssa. Kiinalaisia
tapoja ja juhlia emme pääse näkemään johtuen siitä hyvästä syystä, että paikalliset
juhlivat yleensä perheittensä kesken. Aivan kuten me Suomessakin juhlimme
joulua omien perheittemme kesken. Tai ortodoksit viettävät pääsiäistään perheen
kesken, juutalaiset hanukkaansa omiensa parissa. Harvoin tällaista juhlaa seuraamaan
kutsutaan ulkopuolisia. Meidän kannalta näkyvämpiä ovatkin ne ulkomaalaisten juhlat,
joita vietetään sekä kansainvälisessä taloyhtiössämme että kansainvälisissä
kouluissa. Me ulkomaalaiset kun melkein olemme perhettä keskenämme. (Eipä siis ihme,
että Suomessakin onnistuu moni maahanmuuttaja elämään vuosikausia tutustumatta paikallisiin
tapoihin ja kulttuuriin…)
Kansainvälisiä juhlia sen sijaan täällä riittää - tälle viikolle niitä on
osunut jopa kaksin kappalein. Ensimmäistä vietimme viime lauantaina, jolloin pyhäinpäivän
sijasta juhlimme Halloween-päivää. Jo viikkojen ajan klubitalomme oli
vähitellen muuttunut karmivaksi kidutushuoneeksi, teurastettujen ruumiiden
kaatopaikaksi, levottomien zombien hautausmaaksi.
 |
| Varoittavia merkkejä alkoi ilmaantua jo lokakuun alussa |
 |
Kaupan eteen oli ilmestynyt tällainen kasa
 |
| Naapurissa liikettä näkyi jo perjantaina |
|
Kaikki karmivuus, jota pienet lapset olivat ihmetelleet silmät suurina ja
isommat posket riemusta ja jännityksestä hehkuen, huipentui lauantaina suureen
juhlaan. Viimeisten kymmenen päivän ajan kuopus oli laskenut päiviä
odottaessaan innokkaasti, milloin se Halloween oikein tulee. Kun odotettu aamu
vihdoin viimein koitti ja teimme lähtöä Suomi-kouluun, kuopus oksensi. Ei
suinkaan jännityksestä! Hän jäi isän hoidettavaksi kotiin minun lähtiessäni viemään
lapsia kouluun. Kun muutaman tunnin päästä palasimme kotiin, alkoi kuopuskin
toipua ja pääsi osallistumaan juhlaan. Hänen päiväkotikaverinsa saapui kylään yhdessä
tartuntoja pelkäämättömän äitinsä kanssa. Pieni luuranko kohtasi pikku-Batmanin.
Sinä iltana asuinalueemme muurien sisäpuolella pääsivät irti pimeyden voimat.
Kaduilla liikkui ja ovia kolkutteli satoja pieniä noitia, kummituksia,
luurankoja ja zombieita. Heidän joukossaan kulki prinsessoja, ritareita,
avaruusolioita, muita satumaailmasta poisajettuja levottomia sieluja. Näistä
pienimmät olivat hiljaisia, mykkinä he ojensivat pussukoitaan kohti niitä
raukkoja, jotka olivat erehtyneet sytyttämään lyhdyn ulkoportailleen ja avaamaan
ovensa koputukseen. Pienten jäljessä vaelsivat isommat päästellen voihkivia
ääniä, kuiskien karmaisevasti: ”Trick or treat?” Karkkiin nämä levottomat
sielut tyytyivät, suostuivat jatkamaan matkaansa eteenpäin, kohti seuraavaa
lämpimästi loistavaa lyhtyä, toivon tarjoajaa.
Pimeyden voimat olivat saaneet koko klubitalon valtoihinsa. Iltapäivällä
yläkerrasta paljastui karmea kidutusluola, jossa irtileikattuja jäseniä lojui
kaikkialla, raa’an teurastuksen jälkiä oli ympäriinsä. Pikkuluuranko ja
pikku-Batman katselivat niitä kauhuissaan, halusivat pian päästä pois koko
talosta. Kai heidän mielensä järkkyi, sillä illan pimetessä hekin liittyivät
levottomien sielujen kulkueeseen, synkälle vaellukselle talosta taloon. Kunnes luurangon
sormiluut jäätyivät ja Batmanille tuli vessahätä, mikä herätteli heidät taas pimeydestään
ja sai palaamaan takaisin ihmisten pariin - kotiin.
Etsiessäni todisteita raakuuksista erehdyin vielä myöhään illalla klubitalon
yläkertaan. Jouduin kauheuksien keskelle, näkemään ihmissuden piinaaman
pikkutytön, surkeita vankeja kahlittuna sänkyihinsä, teurastajia moottorisahat
käsissään. Kuulin huutoja, kirkumista, sahan jylinää. Pakenin henkeni kaupalla
hyökkäävää ihmissutta, karmeaa kummitusta, moottorisahan kanssa riehuvaa
murhaajaa. Kun viimein selvisin ulos luolan suuaukolle, pelästyin jopa pelastajaani,
verhoa raottavaa vartijaa. Pakenin ulos talosta enkä palannut ennen kuin
seuraavana päivänä, jolloin näin, että pimeyden voimat oli voitettu ja häädetty
pois klubitalosta. Vuodeksi eteenpäin.
(Jälkeenpäin kuulin, että compoundimme on tunnettu koko Pekingin expattipiireissä
tästä jokavuotisesta päivästä, jolloin paholainen seurueineen viettää
bakkanaalejaan alueemme muurien sisäpuolella. Jostain kumman syystä jotkut suorastaan
kärttävät pääsyä tänne.)
**
Amerikkalainen perinne rantautuu kotiimme myös marraskuun lopussa, jolloin aiomme
viettää kiitospäivää syömällä perheemme kesken kiitospäivän kalkkuna-aterian tilpehööreineen
taloyhtiömme ravintolassa. Ravintolaa pitää kanadalais-kiinalainen pariskunta,
joten odotukseni ovat korkealla. Ehkä saan maistaa ihan aitoa Kanadan
puritaanien perinneruokaa J
**
Tällä viikolla olemme saaneet tuntea kansallisylpeyttä suomalaisuudestamme
ja yleismaailmallista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Toissapäivänä nuorimmaisten koulussa
vietettiin kansainvälisyyden päivää, International
Daytä. Kaksi nuorimmaistamme käy kansainvälistä koulua, jonka
opetussuunnitelma ei tietääkseni perustu täysin minkään maan
opetussuunnitelmaan tai koulumuotoon. Koulun johto on kuitenkin hyvin brittiläis-amerikkalaista,
mikä näkyy koulussa voimakkaana ”me-hengen” – korostuksena sekä suomalaiseen
korvaani ”ylipuheina”. Vaikka suurin osa koulun oppilaista näyttäisi olevan
aasialaistaustaisia (kotikielen ja ulkonäön perusteella), edustavat koulun
oppilaat kaiken kaikkiaan ainakin 50 eri kansallisuutta. Viikkojen ajan koulun käytävillä
on riippunut eri maiden lippuja osoittamassa, mistä kaikkialta ympäri maailmaa koulun
oppilaat ovat kotoisin. Alla olevan listan löysin koulun blogista, vaikken
tiedä, kuinka ajantasainen lista mahtaa olla, sillä kaikki koulun maat eivät
selvästikään ole mukana. Ainakin siitä puuttuu sellaisia maita, jotka
edustivat kulkueessa.
Argentina
Australia
BelgiumBrazil
Cambodia
Canada
China
Denmark
Finland
France
Germany
Greece
Hong Kong
Iceland
India
Indonesia
Israel
Italy
Japan
Macau
Malaysia
Malta
Mexico
Mongolia
Netherlands
New Zealand
Nigeria
Norway
Philippines
Republic of Korea
Russia
Singapore
South Africa
Spain
Sweden
Switzerland
Taiwan
Thailand
Brazil
Cambodia
Canada
China
Denmark
Finland
France
Germany
Greece
Hong Kong
Iceland
India
Indonesia
Israel
Italy
Japan
Macau
Malaysia
Malta
Mexico
Mongolia
Netherlands
New Zealand
Nigeria
Norway
Philippines
Republic of Korea
Russia
Singapore
South Africa
Spain
Sweden
Switzerland
Taiwan
Thailand
Turkey
UK
USA
 |
| Tuolla takana pilkottaa kulma Suomen lipusta |
 |
| Liput odottamassa kulkueen alkua |
”Matkustin tänään maailman ympäri 80 vaihdolla”, riemuitsi Kolmonen kääntäen
näin kansainvälisyyspäivään liittyvän iskulauseen, mikä se sitten alun perin
mahtoi ollakaan?
Lippukulkueen aloitti Kanada:
 |
| Hyvä Suomi! |
Päiväkodin ja koulun musiikinopettajat laulattivat katsojia (mikähän muuten mahtaa olla toisen opettajan kansallisuus?)
"Kaikki yhdessä mukaan Teddy Bear -tanssiin". Mikähän tämän kytkös oli kansainvälisyyteen? Kenties se, että sen osaavat kaikki, päiväkotilaisetkin, joilla ei ole yhteistä kieltä...
Kansallispukunäytös, jossa juontaja selosti pukujen taustaa. Valitettavasti siitä ei kuulunut mitään, koska taustalla soi koko ajan musiikki...
Tässä välissä näytös keskeytyi, koska takaseinänä toiminut kangas petti ja puolet esiintyjistä humahtaen putosi selälleen lavan taakse. En tietenkään hennonut ottaa kuvia siitä, kuinka he hämmentyneinä könysivät takaisin lavalle. Toivottavasti lavan takana oli patja, sillä muuten pudotus mahtoi tehdä aika kipeää (meille katsojille se toki oli aika huvittava tilanne).
 |
| Suomi valitettavasti puuttui kansallispukukierrokselta |
Esityksen
jälkeen päiväkotilaiset siirtyivät koulun jumppasalista päiväkodin puolelle.
Tunnin tanssi- ja laululeikityksen ja lippuaskartelujen jälkeen lapset
päästettiin välipalapöytään. Vanhemmat olivat kattaneet heille kansainvälisen
välipalan tuomalla jokainen pöytään jotain omalle kotimaalleen ominaista
pikkunaposteltavaa.
Lopputulos tosin oli se, että lapset pysyivät ”kansallisina” ja maistelivat
lähinnä itselleen ennestään tuttuja ruokia, kun taas aikuiset yrittivät
kansainvälistyä ja kokeilla ennakkoluulottomasti vieraampia erikoisuuksia.
Paitsi kiinalaiset isovanhemmat, jotka ryntäsivät pöytään ensimmäisinä, ohittivat
etuillen ihan pienetkin lapset, tyhjensivät kerralla lähes koko dumpling-kipon
ja kokosivat itselleen muhkeat lautaselliset pelkkää kiinalaista ruokaa.
Mieleni teki huomauttaa heille, että muillekin voisi jotain jättää, mutta päätin
pitää suuni kiinni ja yrittää ymmärtää, sillä hehän vain noudattivat totuttuja
tapoja. Se saa, joka pitää puolensa! Kursaileva jää ilman. Varmasti seuraavaan
kertaan mennessä lapsetkin ovat jo oppineet maan tavat. Tuskin nämä
isovanhemmat edes tiedostivat sitä, että vieressä joku länsirouva vilkuili heitä
pahasti. Loppujen lopuksi, hyvä että pidin suuni, sillä riitti sitä ruokaa
minullekin ja loppujen lopuksi paljon jäi ylikin. Jopa yhden dumplingin sain
maistaa! Sitä paitsi, lapset kiersivät aivan tyytyväisinä pöydän makeaa puolta…
Kun pienten juhla loppui, lähetin kuopuksen yksin koulubussilla kotiin (ayi meni häntä portille vastaan) ja sama
ruljanssi alkoi isomman lapsen luokassa. Tosin huomattavasti siistimmin, sillä
etuilevia isovanhempia ei näkynyt ja opettaja antoi lapsille ensin tiukat
ohjeet, kuinka jokainen saa ottaa kerrallaan vain viisi juttua lautaselleen ja pitää
syödä istuen, ja vasta sen jälkeen hän päästi heidät pöytään, viisi lasta
kerrallaan. Tapoja ainakin opiskellaan tässä koulussa! Ja me vanhemmatkin sitten
kiltisti odotimme, kunnes opettaja antoi meille luvan käydä pöytään.
 |
| Korealaista friteerattua kanaa |
 |
| Korealaisia riisikakkuja |
 |
| Dumplingeja löytyi kolmea sorttia |
 |
Korealaista sushia
|
 |
| Dumplingeja, uusseelanilaisia vegemite-leipiä, sämpylöitä |
 |
| Tanskalaisia leivonnaisia useata sorttia |
 |
| Saksalaisia vohveleita |
 |
| Paistettua riisiä |
 |
| Israelilaista jotain bulgurin sukuista, en tiedä mitä, mutta hyvää... |
 |
| Kevätkääryleitä |
 |
| Täytettyjä lettuja kiinalaisittain |
 |
| Maailman makeimpia mandariineja minikoossa |
 |
| Hienosti käyttäytyvät koululaiset ruokapöydässään |
Ai mitäkö Suomi-pojat tarjosivat luokissaan? Eivät vähempää kuin karjalanpiirakoita!
Kotona leivottuja! Minä tosin en ole Karjalasta enkä osaa niitä leipoa, mutta avuksi
tuli suomalaisen naapuriperheen ayi. Tämä
oli saanut leipurikoulutuksen perheen isoäidiltä, joka Pekingin vierailullaan oli
siinä sivussa pyöräyttänyt muutamia piirakoita. Ayi oli innostunut kovasti ja leiponut niitä aina silloin tällöin (sillä
siinähän niitä pyöräyttelee kuin dumplingejakin). Muutama viikko sitten hän jopa
kävi Suomi-koulussakin opettamassa lapsille, kuinka piirakoita leivotaan. Nyt
hän tuli meille ja opetti taidon meidän ayille.
Kovasti naisia kyllä nauratti, kuinka kiinalaiset opettavat Suomi-rouvaa
tekemään suomalaista ruokaa.
Sen verran nuuka olin, että puolitin kaikki piirakat pöytään. Niinpä niitä
jäi vielä säästöönkin ja lasten riemuksi meille pakkaseen. Järkyttävä määrä jäi
yli myös munavoita, jonka kulutuksen olin arvioinut turhankin reippaasti
yläkanttiin. Sitä on meillä nyt valtava määrä jääkaapissa ja ihmettelen, mihin
muuhun sitä voisi käyttää. Leivän päällä se alkaa jo tökkiä…
Tänään muuten satoi ensilumi ja alkoi näyttää samalta kuin Suomessa:
