Paitsi kiinalaista ruokaa, perinteistä rakennustyyliä ja asumisalueita hutongeja myönnän rakastavani myös Pekingistä löytyvää luksusta. Loisteliaat hotellibrunssit ovat niin jotain erityistä, joten ne ovat asia, jota en voi Pekingin matkallani ohittaa! Vastaavaa ei Suomesta löydy, tuskin muualtakaan.
Jo päiviä aikaisemmin olen varannut pöydän
sunnuntaille loisteliaasta NUO-hotellista, jossa lienee tällä hetkellä Pekingin paras brunssi. Olen myös tilannut kuskin viemään meidät, Linnin, minut ja lapset. Edellisenä päivänä saan varmistussoiton. Olemmeko
varmasti tulossa? Moni nimittäin varaa pöydän eikä koskaan ilmestykään
paikalle. Soitto tarkoittaa, että täyttä on, ravintola joutuu jo myymään ”ei-oota” uusille asiakkaille, jotka ovat vasta heränneet tulevaan Dragon Boat Festival -lomapäivään maanantaina.
Vakuutan, että olemme tulossa.
Aamulla talon edessä meitä odottaa kaksi autoa: näen
herra W:n tyylikkäässä violetissa paidassaan ja puvun housuissaan sekä hänen
renkinsä herra Yaon aivan yhtä tyylikkäänä. Komennamme pikkupojat toiseen autoon ja me naiset
astumme toiseen. Hetken päästä pysäytämme: kuopus joutuu vaihtamaan meidän
kyytiimme, koska pelkään poikien tappelevan keskenään. Kuopus mököttää koko matkan
ja vielä pitkään jälkeenpäin.
NUOn edessä nousemme kyydistä. Haluan maksaa herra W:lle
heti. Hän on kummallisen haluton ottamaan maksua vastaan: ”Kävisikö Weixin?” hän ehdottaa.
”Wechat-maksuni ei toimi”, totean maanantain vaikeuksiani muistellen ja kaivelen rahaa lompakostani. Herra W vaihtaa jalkaa ja seisoo rennosti, samalla kuitenkin pälyilee ympärilleen. Ojennan hänelle kolme punaista satasen seteliä, jotka hän ottaa hyvin haluttomasti
vastaan. Vaihtorahaa antaessaan hän näyttää todella myrtsiltä. Vasta silloin tajuan
tehneeni kardinaalimokan. Älä koskaan anna avoimesti rahaa kiinalaiselle!
Varsinkaan luksuskuskille hienon hotellin edessä. Herra W näyttää
sydämistyneeltä, suorastaan tyrmistyneeltä ajaessaan pois. Kuusi hotellin conciergea seisoo rykelmässä
ajoluiskan edessä ja näyttää huvittuneilta, kuiskuttelee jotain keskenään. Olen
niin nolostunut etten tajua edes tervehtiä heitä.
Hotellin vessassa mietin,
että minun pitäisi muistaa toimia maassa maan tavalla. Aivan kuten Suomessa ulkomaalaisten tavat tuntuvat välillä huvittavilta ja typeriltä. Niin
myös Pekingissä - joten on siis tosi noloa käyttäytyä kuin ulkomaalainen. Menetin kasvoni,
sanoisi kiinalainen.
Pojat yrittävät saada puhelimensa kiinni hotellin Wi-fiin. Jostain syystä se ei onnistu suomalaisella puhelinnumerolla. Yritän samaa omalla puhelimellani, tuloksetta, ja marssin sen jälkeen hotellin neuvontatiskille. Virkailija tutkii asiaa hetken ja toteaa sitten, ettei hän pysty auttamaan, en voi päästä nettiin, koska minulla on vierasmaalainen numero enkä ole hotellissa yöpyvä asiakas. Siinä vaiheessa kiukustun. Ihmettelen kovaan ääneen, kuinka voi olla mahdollista, että kaikkein halvimmissakin ravintoloissa saan oikeuden käyttää heidän nettiään, mutta tässä kalliissa hotellissa se evätään minulta, vaikka meitä on kahdeksanhenkinen ryhmä tulossa syömään heidän huippukalliiseen ravintolaansa. Nainen pyytää minua odottamaan ja ilmoittaa hakevansa ravintolan vuoropäällikön paikalle. Hetken päästä hän palaa nuorehko länsimainen mies mukanaan. Minun ei tarvitse enää toistaa asiaani, miehen avustuksella kirjaudun feikkihuoneen numerolla. Useampaa käyttäjää hän ei sillä pysty kirjaamaan, joten pojat eivät saa wi-fiään. Mutta nettiyhteyden avulla minä pystyn tilaamaan didi-taksin brunssin päätteeksi.
Aika moni muukin on päättänyt herkutella sinä päivänä brunssilla, sillä tapaamme yllättäen todella monta tuttua, muun muassa kahdet vanhat naapurimme!
Kuvat kertonevat brunssista: tarjolla on kaikkea mahdollista, melkein mitä vain mieleen juolahtaa. Ainoastaan "Männermarmelade" puuttuu, vaikkakin kotiin palattuamme väitämme kyläilyperheemme miehelle sitäkin löytyneen. Hän oli nimittäin omasta halustaan jäänyt kotiin ja ilmoitti tulevansa mukaan vain, mikäli siellä tarjottaisiin lemppariaan saksalaista Mettbrötcheniä, joka on ainoa hänen kaipaamansa ruokalaji, jota ei Pekingistä saa. Se kun valmistetaan raa'asta possun jauhelihasta eikä siten täytä hygieniavaatimuksia Kiinassa - tuskin Suomessakaan.
(Postaan myöhemmin lisää kuvia vuoden takaiselta brunssiltamme, kun veimme suomalaiset vieraamme NUOhon.)
Ruokailun jälkeen pöytätoverini väsähtävät ja lähtevät päivälevolle kotiin, minä puolestani lähden esikoista saatille, hän on matkalla tapaamaan kiinalaista kaveriaan. Nuoret yhytettyäni hyppään metroon ja matkustan yksin Parkview Greeniin.
Parkview Green on pekingiläinen ostoskeskus, jossa luksuskauppojen ja -hotellin lisäksi on esillä kuuluisien taiteilijoiden tekemää modernia taidetta. Yllä kuvia ostoskeskuksen käytävistä. Muutama vuosi sitten kävin täällä Mari Mannisen järjestämällä opastuskierroksella, jossa saimme kuulla asiantuntijan suusta enemmänkin tästä taiteesta sekä pääsimme tutustumaan myös paikkoihin, jonne normaali turisti tai asiakas ei pääse. Tämäkin postaus minulla on vielä julkaisematta, mutta ehkä joku päivä saan sen valmiiksi tai edes kuvat näytille tänne blogiini.
Tämän hotellin persoonallisissa sviiteissä on yöpynyt paljon suuria kuuluisuuksia, ja huhun mukaan eräässä ostoskeskuksen apartmentissä asuu suomalainen julkimokin...
Parkview Greeniin tulin aina toisinaan kurkistamaan Pekingin ainoan Ted Baker -liikkeen alennusmyyntien tarjontaa ja muuten vain hengittämään luksustuulta sisääni. Kuten kuvista näkyy, täällä taide on hyvin erikoista ja aika ronskiakin. Sitä ja näyteikkunoita katsellen on hauska kuljeskella ja katsella ympärilleen, pysähtyä välillä valokuvaamaan. Niin tekevät kaikki muutkin!
Ostoskeskuksen alakerrassa on muuten yksi kaupungin parhaista jiaozi eli dumpling-ravintoloista.
Näyteikkunoiden vaatteet kuvasin itselleni muistiin. Ehkä joskus lähetän ne kierrätysompelimoon, jossa pyöräytetään minulle samanlaiset.
