Häivähdys luksuselämää Pekingissä

 

Paitsi kiinalaista ruokaa, perinteistä rakennustyyliä ja asumisalueita hutongeja myönnän rakastavani myös Pekingistä löytyvää luksusta. Loisteliaat hotellibrunssit ovat niin jotain erityistä, joten ne ovat asia, jota en voi Pekingin matkallani ohittaa! Vastaavaa ei Suomesta löydy, tuskin muualtakaan.

Jo päiviä aikaisemmin olen varannut pöydän sunnuntaille loisteliaasta NUO-hotellista, jossa lienee tällä hetkellä Pekingin paras brunssi. Olen myös tilannut kuskin viemään meidät, Linnin, minut ja lapset. Edellisenä päivänä saan varmistussoiton. Olemmeko varmasti tulossa? Moni nimittäin varaa pöydän eikä koskaan ilmestykään paikalle. Soitto tarkoittaa, että täyttä on, ravintola joutuu jo myymään ”ei-oota” uusille asiakkaille, jotka ovat vasta heränneet tulevaan Dragon Boat Festival -lomapäivään maanantaina. Vakuutan, että olemme tulossa.

Aamulla talon edessä meitä odottaa kaksi autoa: näen herra W:n tyylikkäässä violetissa paidassaan ja puvun housuissaan sekä hänen renkinsä herra Yaon aivan yhtä tyylikkäänä. Komennamme pikkupojat toiseen autoon ja me naiset astumme toiseen. Hetken päästä pysäytämme: kuopus joutuu vaihtamaan meidän kyytiimme, koska pelkään poikien tappelevan keskenään. Kuopus mököttää koko matkan ja vielä pitkään jälkeenpäin.

NUOn edessä nousemme kyydistä. Haluan maksaa herra W:lle heti. Hän on kummallisen haluton ottamaan maksua vastaan: ”Kävisikö Weixin?” hän ehdottaa. ”Wechat-maksuni ei toimi”, totean maanantain vaikeuksiani muistellen ja kaivelen rahaa lompakostani. Herra W vaihtaa jalkaa ja seisoo rennosti, samalla kuitenkin pälyilee ympärilleen. Ojennan hänelle kolme punaista satasen seteliä, jotka hän ottaa hyvin haluttomasti vastaan. Vaihtorahaa antaessaan hän näyttää todella myrtsiltä. Vasta silloin tajuan tehneeni kardinaalimokan. Älä koskaan anna avoimesti rahaa kiinalaiselle! Varsinkaan luksuskuskille hienon hotellin edessä. Herra W näyttää sydämistyneeltä, suorastaan tyrmistyneeltä ajaessaan pois. Kuusi hotellin conciergea seisoo rykelmässä ajoluiskan edessä ja näyttää huvittuneilta, kuiskuttelee jotain keskenään. Olen niin nolostunut etten tajua edes tervehtiä heitä.

Hotellin vessassa mietin, että minun pitäisi muistaa toimia maassa maan tavalla. Aivan kuten Suomessa ulkomaalaisten tavat tuntuvat välillä huvittavilta ja typeriltä. Niin myös Pekingissä - joten on siis tosi noloa käyttäytyä kuin ulkomaalainen. Menetin kasvoni, sanoisi kiinalainen.

Pojat yrittävät saada puhelimensa kiinni hotellin Wi-fiin. Jostain syystä se ei onnistu suomalaisella puhelinnumerolla. Yritän samaa omalla puhelimellani, tuloksetta, ja marssin sen jälkeen hotellin neuvontatiskille. Virkailija tutkii asiaa hetken ja toteaa sitten, ettei hän pysty auttamaan, en voi päästä nettiin, koska minulla on vierasmaalainen numero enkä ole hotellissa yöpyvä asiakas. Siinä vaiheessa kiukustun. Ihmettelen kovaan ääneen, kuinka voi olla mahdollista, että kaikkein halvimmissakin ravintoloissa saan oikeuden käyttää heidän nettiään, mutta tässä kalliissa hotellissa se evätään minulta, vaikka meitä on kahdeksanhenkinen ryhmä tulossa syömään heidän huippukalliiseen ravintolaansa. Nainen pyytää minua odottamaan ja ilmoittaa hakevansa ravintolan vuoropäällikön paikalle. Hetken päästä hän palaa nuorehko länsimainen mies mukanaan. Minun ei tarvitse enää toistaa asiaani, miehen avustuksella kirjaudun feikkihuoneen numerolla. Useampaa käyttäjää hän ei sillä pysty kirjaamaan, joten pojat eivät saa wi-fiään. Mutta nettiyhteyden avulla minä pystyn tilaamaan didi-taksin brunssin päätteeksi.

 

Aika moni muukin on päättänyt herkutella sinä päivänä brunssilla, sillä tapaamme yllättäen todella monta tuttua, muun muassa kahdet vanhat naapurimme!

Kuvat kertonevat brunssista: tarjolla on kaikkea mahdollista, melkein mitä vain mieleen juolahtaa. Ainoastaan "Männermarmelade" puuttuu, vaikkakin kotiin palattuamme väitämme kyläilyperheemme miehelle sitäkin löytyneen. Hän oli nimittäin omasta halustaan jäänyt kotiin ja ilmoitti tulevansa mukaan vain, mikäli siellä tarjottaisiin lemppariaan saksalaista Mettbrötcheniä, joka on ainoa hänen kaipaamansa ruokalaji, jota ei Pekingistä saa. Se kun valmistetaan raa'asta possun jauhelihasta eikä siten täytä hygieniavaatimuksia Kiinassa - tuskin Suomessakaan.

   

(Postaan myöhemmin lisää kuvia vuoden takaiselta brunssiltamme, kun veimme suomalaiset vieraamme NUOhon.)

Ruokailun jälkeen pöytätoverini väsähtävät ja lähtevät päivälevolle kotiin, minä puolestani lähden esikoista saatille, hän on matkalla tapaamaan kiinalaista kaveriaan. Nuoret yhytettyäni hyppään metroon ja matkustan yksin Parkview Greeniin.

Parkview Green on pekingiläinen ostoskeskus, jossa luksuskauppojen ja -hotellin lisäksi on esillä kuuluisien taiteilijoiden tekemää modernia taidetta. Yllä kuvia ostoskeskuksen käytävistä. Muutama vuosi sitten kävin täällä Mari Mannisen järjestämällä opastuskierroksella, jossa saimme kuulla asiantuntijan suusta enemmänkin tästä taiteesta sekä pääsimme tutustumaan myös paikkoihin, jonne normaali turisti tai asiakas ei pääse. Tämäkin postaus minulla on vielä julkaisematta, mutta ehkä joku päivä saan sen valmiiksi tai edes kuvat näytille tänne blogiini.

Tämän hotellin persoonallisissa sviiteissä on yöpynyt paljon suuria kuuluisuuksia, ja huhun mukaan eräässä ostoskeskuksen apartmentissä asuu suomalainen julkimokin...  

Parkview Greeniin tulin aina toisinaan kurkistamaan Pekingin ainoan Ted Baker -liikkeen alennusmyyntien tarjontaa ja muuten vain hengittämään luksustuulta sisääni. Kuten kuvista näkyy, täällä taide on hyvin erikoista ja aika ronskiakin. Sitä ja näyteikkunoita katsellen on hauska kuljeskella ja katsella ympärilleen, pysähtyä välillä valokuvaamaan. Niin tekevät kaikki muutkin!

Ostoskeskuksen alakerrassa on muuten yksi kaupungin parhaista jiaozi eli dumpling-ravintoloista.

Näyteikkunoiden vaatteet kuvasin itselleni muistiin. Ehkä joskus lähetän ne kierrätysompelimoon, jossa pyöräytetään minulle samanlaiset.

"Lähiruokaa" lähikiinalaisessa

Samana maanantai-iltana, kun kaikki lapset olivat palanneet kouluistaan, suuntasimme lähikiinalaiseen. Kävimme siis Pekingissä asuessamme harvoin ulkona syömässä, parasta kiinalaista saimme nimittäin kotona oman ayin tekemänä. Useissa paikoissa ruoka oli pienoinen pettymys, olihan se kaukana siitä tulisesta ruoasta, johon olimme tottuneet Singaporessa asuessamme. Tähän ravintolaan emme olleet tajunneet edes astua sisään, sillä pelkästään jo nimi oli karkoittanut meidät. Linda's. Sen nimisen paikan täytyy olla jotain vastaavaa rupuamerikkaista kuin Hungry Horse, Linda'sin viereinen ravintola Pinnacle Plazalla.
 
Vaan ei, Linda's on ravintola, jossa saa aitoa pekingiläistä ruokaa. Sinne menimme Linnin ja lastemme kanssa maanantai-iltana. Kuopus halusi ehdottomasti tilata lemppariaan, paistettua riisiä, mikä tarjottiin suloisessa lasten emalikattilassa (2. kuva alhaalta). Isommat pojat valitsivat pöytäämme nuudelia, jonka ainekset itse sekoitetaan pöydässä (alin kuva), kung bao -kanaa ja seesamin siemenillä ja joulumausteilla maustettuja kiinalaisia lihapullia. Tytär valitsi tofua ja sieniä (2. kuva ylhäältä).
 
Minä valitsin muutaman must-have -herkkuni: fermentoitua tofua (ylin kuva) ja kuivia tulisia vihreitä papuja (3. alin kuva) sekä munakoisoa raa'alla valkosipulilla maustettuna (alin kuva). Pavut etenkin ovat hyvin tyypillinen pekingiläinen ruoka.
 
Tarjoilija näytti kummastuneelta kuullessaan tilaukseni fermentoidusta tofusta, se tuskin on monen länkkärin herkku. Hän on tuskin ollut töissä ravintolassa vuosi sitten, jolloin usein kävimme siellä vieraiden kanssa syömässä ja aina pöytään tuotiin tätä herkkua.
 
Oi joi, vieläköhän ehtisin kerran tähän ravintolaan tämän lyhyen matkamme aikana...
 
 
 

Isänpäivän viettoa



Kuopuksen tekemä kello ruotsinopiskelun tukena



Ihme: kerrankin SOKEROIMATONTA maustamatonta jugurttia hunajan kera

Tulista nuudelisalaattia

 

 

Maustettua perunamuusia

 

 

 

 

 

 

Vuosi sitten perhe vietti isänpäivää muiden suomalaisperheiden kanssa viiden tähden hotellin luksusbrunssilla, jossa tarjoilupöydät pursuilivat hummereita ja jos jonkin sortin herkkuja ympäri maailmaa. Tarjoilijat kiertelivät pöydän ympärillä täyttämässä laseja aidolla samppanjalla. Äitiä olisi kovin houkutellut tänäkin vuonna osallistua ystäväperheiden kanssa samanlaiselle juhla-aterialle (Suomessa vastaava ei ole mahdollista), mutta Isä halusi tehdä jotain muuta, kokea jotain erilaista. Ehkä jotain liikunnallista? Tutustua Pekingin nähtävyyksiin? Tai ihan vain levätä kotosalla?

Niin siinä kuitenkin kävi, että isänpäivä meni rästitöitä tehden. Viimeisten viikkojen aikana Äiti on ollut erityisen kiireinen, joten moni asia on jäänyt rempalleen. Esikoisen lukion äidinkielenopintojen korvattavuudet ovat jääneet selvittämättä, Kakkosen ruotsinopiskelu keskeytyi heti kokeen jälkeen. Erinäinen määrä sähköposteja odotti vastaamista, pojilla Suomi-koulun läksyt tekemistä. Niinpä sunnuntaiaamuna kaikki paiskivat töitä, jok’ikinen kuopusta lukuun ottamatta.

Illalla perhe lähti mongolialaiseen jurttaravintolaan. Ravintola koostuu erinäisestä määrästä jurttia, jokainen niistä on kuin yksi kabinetti, joka varataan kokonaiselle seurueelle. Isän työpaikan sihteeri M. oli auttanut jurtan varaamisessa puhelimitse, ystävällisesti jopa antanut ravintolaan puhelinnumeronsakin kielivaikeuksien varalta.

Kotoa lähteminen tapahtui kiireessä, Äidillä oli vielä työt kesken, kun muu perhe jo odotteli autossa. Ajomatka kesti lähes tunnin. Perillä mongolialaiseen nahka-asuun pukeutunut jätti ohjasi perheen heidän jurttaansa. Asiakkaat kuljettiin kiertoreittiä, jotta he saivat katsella, kuinka kokonaiset lampaat pyörivät keittiön grillissä. Kun perhe jurtassa istahti paikoilleen, Isä isännänpaikalle kasvot ovea kohti, ja he saivat viimein tilauksensa tehtyä, muisti Äiti tärkeän asian. Ennen lähtöä oli ollut tarkoitus käydä nostamassa rahaa Suomesta luottokortilla. ”Onko sinulla yhtään käteistä?” kuiskasi hän Isälle. ”Unohtui hakea. Mutta maksan kortilla”, vastasi Isä. Äidin mieleen hiipi pahaenteinen aavistus. Hyvin harvassa kaupassa tai ravintolassa Pekingissä voi maksaa ulkomaisella luottokortilla. Äiti ei sanonut mitään.

 

Syötiin kaikessa rauhassa. M. oli tilannut lammasta kahdeksalle hengelle, pienimmän mahdollisen määrän, ja Äiti erilaisia kasviksia lampaan kaveriksi. Kaalikeittoakin tilattiin, luultiin sitä kyllä jälkiruoaksi. Koko ajan vieressä seisoi vähintään yksi tarjoilija, tuijottamassa hievahtamatta kun perhe söi. Kaatamassa puolukkamehua laseihin. Sorkkimassa ruokaa kokoon tarjoilulautasella.

 

Kun tuli laskun maksamisen aika, viisi henkilökunnan jäsentä tungeksi jurtassa ihmettelemässä korttia ja kokeilemassa sitä maksupäätteeseen. Ei huolinut laite. He yrittivät ehdottaa, että Isä maksaisi WeChatillä, kiinalaisten omalla Whatappilla, jolla voi parilla napin painalluksella maksaa myös ostoksia ja laskuja, siirtää jopa rahaa kaverille. Ei toimi, puistelivat tarjoilijat päätään. ”Missä on lähin pankkiautomaatti”, yritti Äiti kysyä. Henkilökunta puisteli päätään. Ei tietoa.  Äiti näytti kännykkäsovellussanakirjastaan sanaa pankkiautomaatti. Kukaan ei vieläkään muka ymmärtänyt tai tiennyt, ravistelivat vain päätään. Méi yŏu (ei ole). Miten niin méi yŏu, ihmetteli Äiti. Eikös me olla edelleenkin Pekingissä, täytyyhän täällä nyt jossain olla automaatti. Méi yŏu, tuli vastaukseksi hyvin pontevasti. Soitetaan ystävällenne M.:lle, hän maksaa WeChatillä, ehdottivat tarjoilijat. No ei taatusti soiteta, puuskahti Isä. Eihän hän voi pyytää firmansa sihteeriä maksamaan omaa ravintolalaskuaan, ei vaikka hän maksaisi heti seuraavana päivänä takaisin.

 

Onneksi Isä sai viimein puhelimensa kartta-appsin avulla etsittyä muutaman minuutin ajomatkan päästä pankkeja. Äiti selitti tarjoilijoille, että Isä ajaa autolla hakemaan rahaa. Henkilökunta pudisti vastaukseksi tiukasti päätään: Ei käy! Äiti vastasi heille yhtä tiukasti, että kyllä käy. ”Ja minä ja lapset odotamme täällä,” hän jatkoi, istutti tomerasti takamuksensa tuolilleen ja otti kirjan käteensä. Henkilökunnan jännitys laukesi silminnähden, kun he kaikki huokaisivat helpottuneina ja jurtta tyhjeni hetkessä. Melkein kaikki lähtivät, yhtä lukuun ottamatta. Koko illan perheelle tarjoillut tarjoilija jäi jurttaan vahtimaan, ettei perhe vaan lähde maksamatta pakoon. Nolommaksi olonsa jurtassa taisi kuitenkin tuntea tämä tarjoilija, etenkin kun kuopus napsi Äidin kännykällä valokuvia koko ajan. Myös tarjoilijasta. Tämän tästä jurtan verho-ovi kävi, aina joku tarjoilija piipahti kurkistamassa perhettä. Joko uteliaisuuttaan tai varmistamassa, etteivät nämä ole pötkineet maksamatta pakoon. Jokaisella kurkistajalla oli muka joku toimitus hoidettavanaan. Jokainen heistä kurkkasi ikkunasta ja työnsi kätensä jurtan ovesta sisään, hapuili ovenviereiseltä tarjoilupöydältä jotain käteen napattavaa. Toiseksi viimeinen nappasi Kleenex-paketin. Viimeinen kävijä yritti hädissään hapuilla kädellään vielä jotain vietävää, mutta työkaverit olivat jo vieneet pöydältä kaiken irtoavan.

 

Puolisen tuntia myöhemmin Isä palasi pelastamaan perheensä. Ja kertoi, että vasta kolmannen pankin automaatti oli toiminut. Skeptisenä hän oli Shanghain ja Beijing -pankkien jälkeen viimein kokeillut myös Rural Bankia, mutta se olikin nimestään huolimatta sittenkin näistä kaikkein kansainvälisin!

 

Maanantaina Isä kuuli sihteeri M.:ltä töissä, että oli ravintolasta ennätetty soittaa hänellekin. Pyydetty maksamaan laowaiden lasku.

 

Kiinassa luottamus asiakkaaseen on hyvin olematonta verrattuna Suomeen. Suorastaan yllättävää on oikeastaan se, että sentään ravintoloissa lasku maksetaan vasta ruokailun jälkeen. Usein hotelleissa nimittäin tehdään asiakkaan luottokortille katevaraus, oikeammin ennakkomaksu, joka kattaa enemmän kuin asiakas ehtii oleskelunsa aikana kuluttaa. Jos katevaraus ylittyy, sitä pitää nostaa. Ja ylijäämä saattaa palautua asiakkaan kortille vasta useita viikkoja myöhemmin. Tästä saimme tuta keväisellä laskettelureissullamme Gentingissä, kun erehdyimme maksamaan loppulaskun käteisellä ja katevaraus palautettiin vasta viikkojen perästä takaisin kortille!