Ystävien jäähyväisjuhlassa

 

 

 

 

 

  

 

 

Ystävämme Pekingistä muuttavat kesällä Suomeen. Siinähän ei muuten olisi mitään erikoista - mutta kun he sattuvat olemaan saksalaisia ja asuneet Aasiassa lähes 20 vuotta.  Keväällä he viettivät viikon Helsingissä ja Espoossa hengaillen ja tulevaan kotimaahansa tutustuen. Saman viikon aikana he näkivät keväisen auringonpaisteen ja talvisen lumisateen. Heistä Suomi on ihmeellisen maa, eksoottisin, jossa he ovat ikinä käyneet.

Ystävästäni on siis jo alkanut fanittaa Suomea. Ensimmäisenä merkkinä on ollut Marimekon ja Uniqlon yhteistyöpallokuosi, josta esimerkkejä alimassa kuvassa. Kaikilla Pekingin "Suomi-rouvilla" kuuluu tätä nykyä olla yllään mustapalloa.

Sunnuntaina iltapäivällä perheeni oli kutsuttu heidän kotiinsa läksiäisiin. Tarjolla oli saksalaisia ja "suomalaisia" herkkuja, aitoja saksalaisia leivonnaisia tosin löytyy Pekingin saksalaisista leipomoista helpommin kuin suomalaisruokia. Lohikupposet olivat kädenojennus suomalaiselle kulinarismille. Lasten riemuksi paikalla oli kokonainen jäätelövaunu - keväisellä matkallaan Suomeen lapsia oli tyydytetty niin useasti jäätelöllä (meilläkin kyläillessään!) että he totesivat jonkin asian olevan ainakin yhteistä entisille ja tulevalle kotimaalleen: kaikissa syödään jäätelöä!

Tapasimme monia vanhoja tuttujamme ja vastasimme moninaisiin kysymyksiin paluusta kotimaahan. Se on kysymys joka askarruttaa jokaista expatriaattia. Mutta siitä lisää myöhemmin.

 

 

Uusivuosi Töölönrannassa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

  

 

 

 

 

  

 

 



 

 

 

Edellinen vuotemme päättyi Helsingissä. Jo aamulla lähdin pikkukaupungista ja matkasin kohti pääkaupungin ostoskatuja, sen verran pakotti päästä alennusmyynteihin. Etsimääni (värikkäitä lasketteluhousuja) en löytänyt ja ilman sovittajaa en jaksanut etsiä lapsille talvikenkiä, joten melkein tyhjin käsin päättyi tämä ostosreissuni.

Koti-ikävä hiipi sisimpääni kulkiessani Helsingin katuja. Liikkeellä oli paljon venäläisiä turisteja, muslimiäitejä lapsineen, joka puolelta kuului vieraiden kielten sorina. Tämä on minun Helsinkini, kansainvälinen ja värikäs. Kuljin jalkaisin rannan kautta Töölöön, katselin juhlalavojen pystyttämistä, siniseksi valaistuja puistoja ja rantaa, ihmisiä. Vastaani tuli suuria perheitä, äitejä ja isiä lastenrattaita työntäen, isommat lapset rattaiden rinnalla toppahaaleissaan laahustaen. Samalla rannalla minäkin kauan sitten työnsin esikoistani uneen, samoilla reittejä olen kulkenut myöhemmin lenkeilläni vaunuja työntäen, myös isompia mukanani raahaten. Tämäkin oli ennen minun Helsinkini. Tajusin, että minun on sitä ikävä.

Majoituimme aitiopaikalle, Crowne Plaza Hesperiaan Töölönrannan reunalle. Kolmen hengen huoneemme ikkunasta oli näkymä suoraan sinisellä valaistuun juhlapaikkaan. Olisimme voineet viettää iltamme huoneessamme, Suomi 100 –juhlan tapahtumia ja ilotulitusta ikkunastamme seuraten. Mutta todellisuudessa tulimme Helsinkiin viettämään uuttavuotta lapsemme kummien seurassa, heidän kotonaan. Herkullisten ruokien (taisi olla seitsemän ruokalajin menu, menin jo aivan laskuissa sekaisin) välissä ulkoilimme tähtisadetta pöllyttäen ja piipahdimme katsomassa rannan tapahtumia. Oopperankulmilla seurasimme vastarannalta lähetettyä runsaampaa tähtisadetta.

Kolmelta yöllä palasimme hiljaisen Töölön läpi kyläpaikasta hotellillemme yksi lapsi mukanamme ja kömmimme tyytyväisinä sänkyihimme herkuista pinkeiden vatsojemme viereen. Kolme poikaa oli nukahtanut kyläpaikan vierassänkyyn jo hieman aikaisemmin, katsottuaan ensin tinasta, mitä uusi vuosi tuo tullessaan.

Näine hyvine on hyvä aloittaa vuosi 2017. Hyvää uutta vuotta teille kaikille!



Siivottu Töölönranta
uudenvuodenpäivän aamuna



Vain siniset valot muistuttivat
edellisen yön tapahtumista...




...ja Finlandia-talon seinässä aavistuksen
erottuva Suomi 100 -kajastus

 

 

Viimeinen joulu vieraissa

Kinkkujumppaa - tai sitten kinkku jumppaa :)
(tyttöjen voimisteluhetki ennen syömismaratonia) 

 "Joulu on kärsimyksen aikaa", totesi mielenterveyspotilaiden parissa työskentelevä ystäväni. "Et uskokaan, kuinka moni ahdistuu joulusta." 

Pitää varmasti paikkansa monen suomalaisen kohdalla, mutta on olemassa toisenlainenkin joulu. Pikainen vilkaisu seuraamiini blogeihin antaa iloisen kuvan tavallisten ihmisten joulusta. Samanlaisen kuin minun tuntemukseni. Kuinka ihanaa aikaa onkaan joulu, kun saa sytyttää kynttilät (piilottaa pölypallerot hämäriin nurkkiin, jotka toki imuroidaan jouluksi), viehättyä nostalgisista koristeista, vangita tunnelmallisuutta valokuviin, luvan kanssa viehättyä kauneudesta ja itkeä melankolisen musiikin sanomasta. Syödä herkkuja, joita ei saa vuoteen, syödä runsaasti tuntematta syyllisyyttä. Viettää aikaa perheen kanssa kaikessa rauhassa. Lukea ja löhöillä. Kun on saanut joulun tehtyä, voi kerrankin ottaa ihan rennosti. 

Tämän joulun vietimme Suomessa sukulaisten nurkissa. Yleensä he tulevat meille, mutta tällä kertaa valmistin joulua vieraassa talossa. Paljon annoin periksi perfektionismilleni, kaikkea ei tarvinnut tehdä itse. Olihan jouluvalmisteluiden lisäksi niin paljon muutakin tekemistä. Veli huolehti kinkusta, käly tilasi laatikot. Minä tein bravuurini rosollin sekä graavasin kalat. Toiset olivat vielä töissä, kun Kolmonen ja minä kävelimme viisi kilometriä pikkukaupungin jättimarkettiin jouluostoksille (onneksi saimme sieltä kyydin paluumatkalle eikä tarvinnut kävellen raahata painavia ostoskasseja). Isä lensi Kiinasta vasta aatonaattoiltana.

Pukkikin löysi perille parin päivän varoitusajalla ja tapansa mukaan hän muisti vähän minuakin. Starfish projectin hopeisen rannekorun oli pukinapuri löytänyt joulumarkkinoilta Pekingistä. Starfish project on organisaatio, joka auttaa ihmissalakuljetuksen uhriksi joutuneita naisia työllistämällä heitä. 

Muutoin kaikki lahjat tontut hankkivat Suomesta käsin - aivan kuten mekin teemme kaikki hankintamme kotimaassa. Kiinassa myytävä tavara on enimmäkseen joko erittäin huonolaatuista tai suhteettoman kallista, joten korun lisäksi oli Pekingistä pukinkonttiin päätynyt ainoastaan "kashmir"-ponchot isoäideille ja kälylle, niitä samoja joita minullakin on ennestään (ja nähtävästi kaikilla Pekingin suomalaisrouvilla) - ne ovat mielestäni harvoja hyviä tuliaisia Pekingistä, sillä väärennettyjä merkkejä ja kopiotavaraa en tuliaisiksi raahaa (ja harvoin itsellenikään ostan). Itselleni kyllä sorruin ostamaan Helsingistä tuubihuivin aitoa kashmiria ja autoin siten pukkia, huivi kun oli niin minun näköiseni, pitsineulosta ja kaikkea. Ja varmasti aitoa tavaraa. Jäihän minulla mietintäaikaa yli joulun, raaskinko pitää sen vai ei. Tapanani on aina avustaa pukkia omien lahjojeni valinnoissa, ja tällä kertaa otin lahjani käyttöön jo etukäteen. Nimittäin kenkäfriikkinä autoin pukkia valitsemaan itselleni kiinalaistyyliset glitterkengät. Kotimaan kamaralla hankittiin nämäkin. Oikeat joulukengät vuosiksi eteenpäin, eikä leveä korko edes pilaa kotimme vanhoja lautalattioita. Tällaisia glitterunelmia löytyisi toki Pekingistäkin, muttei riittävän isoja minun siroon kaviooni, nyyh. 


Tapanina palattiin vuosikymmenien takaiseen perinteeseen ja vietettiin joulua serkkutytön kanssa. Tapaninajelu, joka aikoinaan ajettiin serkun hevosella, jäi kuitenkin humman puutteessa tekemättä. Ruokapöydän antimien jälkeen tuskin olisi jalka edes noussut kiipeämään rekeen.


Niin oli toisenlainen joulu tämä kuin edeltäjänsä, Pekingin joulu. Ensi joulu tulee olemaan erilainen myös, sen vietämmekin taas kotona, ihan omissa rakkaissa nurkissamme. Koti-Suomessa. <3 

Toivottavasti teillä lukijoillani oli myös hyvä ja rentouttava joulu ja jouluherkkuja on edelleen riittämiin, jottei tarvitse ryhtyä ruoanlaittoon. Nyt kannattaa nauttia välipäivistä, kun vielä voi... Onhan ensi joulu on vasta vuoden päästä. Ja sitä ennen ehtii jumpata nämä kinkut pois :)