Paniikkipäivä koulussa

 

 

 

 

 

 

 

 

Viikon aikana olemme enimmäkseen kiertäneet vanhoja koulujamme, tervehtimässä vanhoja tuttujamme.

 

Ensimmäinen kouluvierailumme tapahtui ihan hirvittävällä kaaoksella. Kouluihin ei voi kävellä sisään, vaan kyseistä koulua käyvän ystävän pitää järjestää kouluvierailu. Olin jo viikkoja aiemmin sopinut saksalaisen ystäväni kanssa, että hänen kuopuksensa anoo koulupäivää ystävälleen eli minun kuopukselleni. Hänen tyttärensä on Kolmoseni vanha luokkakaveri ja olisi voinut anoa koulupäivää pojalleni, mutta ajattelimme että poikani mieluummin käy koulua jonkun pojan mukana. Tässä kansainvälisessä koulussa luokat hajotetaan ja järjestetään uudelleen joka vuosi ja tämä tyttö ja Kolmoseni vanhat kaverit olivat tätä nykyä eri luokilla. Niinpä olin vuoden tauon jälkeen ottanut yhteyttä Kolmosen kiinalaisen kaverin J:n äitiin ja pyytänyt hänen poikaansa kutsumaan poikani.

 

Maanantaina minun piti saada siis lapset kouluun, mutta samana päivänä piti hoitaa poliisilaitoksella käynti, käydä ilmoittautumassa lähimmässä ulkomaalaispoliisitoimistossa. Compoundin managementtoimisto olisi voinut hoitaa asian, joten en tiedä oliko kyse haluttomuudesta vai oliko kyse vain kummallisesta kiinalaisesta nuukuudesta (raha tuntuu olevan Kiinassa kalliimpaa kuin aika, mikä näkyy välillä muutamien pennien säästöinä ja valtavana vaivannäkönä), mutta he halusivat minun itse hoitavan asian. Poliisiasema ei nimittäin ole kuin muutaman kilometrin päässä ja tunnen reitin hyvin. Lopulta suostuin että vierailen itse poliisiasemalla - ja säästän siinä muutaman euron!

 

Joten muutaman euron vuoksi koko päivä meni perskattia ja ansaitsee tämän megapitkän päivityksen!

 

 Järjestin lapsille aamuksi tilatun autokyydin tutulta kuskilta herra W:ltä. Yöllä en nukkunut kuin pari tuntia, kun heräsin hermoilemaan ja suunnittelemaan aamun kulkua. Viideltä luovutin ja nousin ylös kirjoittamaan. Voi sen sängyssä pyörimisen paremminkin käyttää.

 

Yöllä olin muistanut senkin, etten ollut sopinut mitään tapaamispaikkaa J:n äidin A:n kanssa, joten ensimmäiseksi aamuvarhain aloin viestailla hänen kanssaan, samanaikaisesti kun kiirehdin lapsia kouluun. Kuopus hangoitteli vastaan, häntä jännitti kouluunmeno.

 

Kolmosen luokka oli muuttanut Middle Schoolin puolelle toiseen rakennukseen ja käytti eri sisääntuloporttia kuin aiemmin, joten tapaamispaikan sopiminen oli vaikeaa A:n kanssa. Tilattua autoa ei kuulunut sovittuun aikaan ja kiukuttelin herra W:lle. Lopulta A soitti ja annoimme poikien neuvotella tapaamispaikan, samalla kun Kolmonen sitoi kengännauhojaan ja auto odotti jo ovella.  

 

Ainoa kouluun lähtenyt, jolla oli Kiinassa toimiva puhelin mukanaan, oli esikoisemme, Ykkönen. Hänen tehtävänsä oli varmistaa, että pikkuveljet selviävät luokkiinsa. Jotta porukka pääsisi portista sisään ilman lupalappua, piti ensimmäiseksi löytää saksalainen kaverini.  

 

Puolisen tuntia myöhemmin sain viestiä monesta suunnasta ja saatoin huokaista helpotuksesta: pojat olivat löytäneet kaverinsa. Herra W lähetti tiedon, että auto on perillä, saksalainen ystäväni ja esikoinen viestittivät, että pojat ovat ok. A lähetti kuvan Kolmosen ja J:n tapaamisesta. Hän oli itse henkilökohtaisesti vienyt poikansa kouluun ja tullut mukaan varmistamaan, että kaikki sujuu hyvin! Enkä ollut muistanut edes antaa Kolmoselle mukaan Suomesta tuotua tuliaislahjaa vietäväksi kaverilleen. 

 

Koulun luota on erittäin vaikeaa saada napattua taksia liikenteestä, joten latasin itselleni Didi-sovelluksen, jolla saa tilattua taksin. Englanninkielinen apps ilmestyi vasta vuosi sitten ja olin ollut Linnin mukana tämän käyttäessä sitä ensimmäisen kerran. Lisäsin luottokorttini maksutavaksi. Yritin myös moneen kertaan tilata kohtuuhintaisen Elisan Reissunetin, jolla pääsisin nettiin ilman wifiä, mutta se ei onnistunut. Ilman sitä ei Wechat toimisi wifin ulkopuolella ja Wechat on ainoa yhteydenpitomahdollisuuteni Kiinassa. Jos se ei toimi, en saa ystäviäni kiinni.

 

Olin aiemmin sopinut korealaisen ystäväni kanssa tapaavamme koululla lounaalla. Wechattailin hänen kanssaan aikataulusta ja hän ilmoittikin lähtevänsä ennen puoltapäivää ystävänsä jäähyväisjuhliin. Minulle tuli kiire: jos haluaisin nähdä tätä korealaista R:ää, minulla ei olisi aikaa käydä ensin poliisiasemalla. Juoksin klubitalolle ja pyysin managementia hoitamaan passiasian. Maksoin palvelusta ja tilasin Didillä taksin.

 

Koululle tullessani kaikki oli sujunut mutkitta. Nousin kyydistä ja ihmettelin, kuinka maksan ja kuski viittoili minua lähtemään. Selvä, maksu menee luottokortilta. Kuten olin R:n kanssa sopinut, menin läheiseen kahvilaan wifin luo. Kahvilassa oli ovet auki mutta muutoin täysin pilkkosen pimeää. Hämärässä erotin omistajarouvan tiskin takana ja hän huusi jo kaukaa: "Meillä ei ole sähköjä tänään!" Ei siis lattea eikä wifiä. Ei R:ää eikä ketään, joka hankkisi minut sisään kouluun.

 

Käännyin ja menin koulun portille, sille tutulle, josta olen sadat kerrat ajanut tai marssinut läpi kulkulupaani liehutellen. Kävelin ovesta sisään pieneen koppiin, josta haetaan vierailijoiden passit. Tuttu vartija iski minulle vierailijatagin käteen ja sen enempiä kyselemättä näytti vieraskirjaa, johon kirjoitetaan omat tiedot ja ketä on tullut tapaamaan. Muistin esikoisen menneen kirjastoon tapaamaan erästä ystäväänsä ajalta, jolloin hän oli tämän koulun kirjastossa työharjoittelussa. Kirjoitin erään virkailijan nimen vieraskirjaan.

 

Olin jo marssimassa portista sisään tagi rintapielessäni, kun minut pysäytti toinen vartija, minulle ennestään tuntematon.

 

"Oletko oppilaan vanhempi?"

 

"Öö, en. Olen tullut tapaamaan kirjastoon xx:ää." 

 

"Onko sinulla tapaaminen?"

 

"Ei, tyttäreni on käymässä hänen luonaan ja sovimme tulostani koululle myöhemmin."

 

Vartija yrittää etsiä henkilön puhelinnumeroa, tuloksetta. Annan toisen kirjastovirkailijan nimen. Tämän numero löytyy, muttei vastaa.

 

Olen vaivaantunut. Mitähän seuraavaksi selitän ja kenen nimen annan. Tuttuja olisi vaikka kuinka paljon, mutta kuka saadaan helposti kiinni ja ketä kehtaan vaivata? Vartija on ihmeissään. Takanani on pitkä jono kiinalaisia tulossa toimittamaan ties mitä asiaa.

 

Lopulta kerron olevani alumnien äiti ja että kaksi poikaani on koulussa tänään vierailijoina vanhoissa luokissaan. Vartija päästää minut sisään.

 

Vieläkin jännittää, kun kävelen kansliaan ja pyydän wifi-tunnuksen. Yritän tutkia Didi-sovelluksesta, kuinka saisin maksettua kuskille. Vaihtoehdoissa ei lue kansainvälistä luottokorttia. Kävelen kirjastoon tervehtimään tytärtäni ja virkailijoita, joiden väitin kutsuneen minut sisään. Samalla luen R:n lähettämää viestiä. Hän on Middle Schoolin puolella jossain tapahtumassa. Vastaan olevani Elementaryn kirjastossa ja hetkeä myöhemmin hän pyytää minua odottamaan siellä.

 

Juttelen kirjastovirkailijoiden kanssa ja aikaa kuluu. Didimaksu ei toimi eikä R:ää näy. Lähdemme esikoisen kanssa Middle Schoolin puolelle häntä etsimään. Tapaan tuttuja ihmisiä, näen vilauksen Kolmosesta kavereittensa kanssa ja hänen entisen opettajansa, joka opettaisi häntä tänäkin vuonna.

 

Lopulta soitan R:lle Wechat-puhelun ja muutamaa minuuttia myöhemmin hän piipahtaa minua tervehtimään. Hän haluaa, että menisimme syömään korealaiseen ravintolaan viikonloppuna. Ehdimme tavata 5 minuutin ajan, sitten hänen on riennettävä jo eteenpäin.

 

Itsevarmoin askelin kävelemme koulun portista ulos - vierailijatagit rintapielissämme - ja menemme syömään siihen kahvilaan, jossa ei ole sähköä. Syön lempiannokseni kurpitsasalaatin, sen jonka olen syönyt kymmeniä kertoja, mutta se ei maistu yhtä hyvälle kuin muistin. Tuskin enää toiste palaan sitä maistamaan.

 

Palaamme kouluun ja loppukoulupäivän ajan yritän saada Didi-sovelluksen kautta ajoni maksettua. Pyydän apua koulussa työskentelevältä suomalaisnaiselta, joka on asunut maassa parinkymmenen vuoden ajan. Hän lähettää minulle rahaa Wechatillä. Vastaanotan sen ja yritän lähettää kuskille. Wechat pyytää numerokoodia. Mikä koodi? Olen unohtanut koodin täysin. En ole kirjoittanut sitä ylös mihinkään, sen pitäisi joku aivan helppo ja helposti muistettava tunnus. Testaan kaikki mahdollisuudet. Yritän kuusi kertaa, sen jälkeen Wechat on vaarassa mennä kokonaan lukkoon. Unohtunutta koodia en voi tilata, koska minulla ei ole enää kiinalaista pankkikorttia. Täysin matti-tilanne. Ei koodia, ei wechatmaksua - eikä taksimaksua ollenkaan!

 

Saamme luvan matkustaa kotiin koulubussin kyydissä. Etsin puhelittoman Kolmosen käsiini, löydän hänet liikuntatunnilta ja neuvon häntä tulemaan bussille. Antaisin hänelle kaverin tuliaissuklaat mukaan, mutta tunti on ulkona 30 asteen helteessä ja suklaa sulaisi auringossa. Päätän yrittää etsiä hänet uudelleen myöhemmin.

 

Palaan kirjastoon, johon saksalainen ystäväni on onneksi viimein saapunut, kesken omien maastamuuttokiireittensä.  Hän osaa hyvin kiinaa ja yrittää soittaa kuskille, mutta hänen puhelimensa ei saa yhteyttä. Lopulta asia hoituu siten, että kiinalainen virkailijatuttumme soittaa kuskille ja selittää tilanteen. Tämän jälkeen hän tekee kuskista Wechat-kontaktinsa ja maksaa Wechatin kautta. Kuski kuittaa maksun maksetuksi ja siten vapauttaa taas Didin käyttööni. Ystävät neuvovat minua seuraavalla kerralla maksamaan käteisellä.

 

Meillä on jo hirvittävä kiire bussiin enkä ennätä enää viemään tuliaissuklaata Kolmosen kaverille kiittääkseni häntä mukavasta päivästä.  (Muutamaa päivää myöhemmin palaamme koululle päätösjuhlaan. Kolmonen käy vielä pikaisesti etsimässä ystävänsä J:n, muttei kehtaa ojentaa tälle lahjaa, koska vieressä on muita kavereita, joille hänellä ei ole lahjaa mukanaan. Lahja jää siis antamatta ja minua nolottaa. Lahjat ovat kiinalaisille niin tärkeitä. Lähetän A:lle vielä kerran suuret kiitokseni ja anteeksipyytöni.)

 

Syntyi siis kauhea sekasorto ja minulle valtava stressi - pelkästään muutaman euron säästön tähden. Ja itse asiassa rahaakin kului loppujen lopuksi enemmän: erillisiin taksimatkoihin.

 

Palattuamme kotiin käy managementissa kysymässä passejamme. Ne eivät ole vielä saapuneet ja minulle kerrotaan, että virkailija oli aamulla velottanut liian vähän. Maksan puuttuvan summan - alle 3 euroa!

 

Iltakävelyllä poikkean Linnin kanssa noutamaan passeja. Tällöin selviää, että jo aamulla lähdettyäni hänelle oli soitettu, että olin maksanut 20 rmb:tä liian vähän ja häntä oli kehotettu tulemaan maksamaan vieraansa puolesta. Silloin hän oli kypsähtäneenä todennut puhelimeen, ettei hän todellakaan lähde kävelemään kilometriä kolmen euron vuoksi ja että viitsitte sellaisen summan vuoksi edes vaivata!

 

 

Paluu Peksulaan

 

Perjantaina saavuimme perille. Arvaatte varmaan mihin: entiseen kotikaupunkiimme Pekingiin - suomalaisittain tuttavallisesti Peksulaan! Itse asiassa aivan oman kotimme naapuriin, rakkaiden saksalaisten ystäviemme Linnin perheen luo.

Matka sujui suuremmitta kommelluksitta. Lentokentällä lähtiessämme olin sen verran pää pyörällä ja se kai näkyi ulospäin, sillä luoksemme saapui heti avulias virkailija neuvomaan matkalaukkutagien tulostamisessa.

"Ensimmäistä kertaako lennätte?", hän kyseli ystävällisesti. Jätin kertomatta, kuinka monta kertaa olen lentänyt ja kainosti otin vastaan hänen tarjoamansa avun. Kun on neljä lasta häsläämässä vieressä omia juttujaan, on keskittymiskykyni ihmispaljoudessa aika olematon, ja siinä olisi mennyt ikuisuus, ennen kun olisin saanut tagit tulostettua. Ja taatusti pari passia olisi kadonnut siinä hälinässä. Onnistun päivittäin jopa kotona kadottamaan kännykkäni muutamaan kertaan, ja välillä se löytyy vaikkapa likapyykkikasan päältä vain siksi, että lasken sen ajatuksissani aina lähimpään paikkaan.

Mies oli viemässä autoa parkkiin, joten kun hän ennätti paikalle, meillä oli jo tagit paikoillaan kiinni laukuissa ja lähdimme kolistelemaan ne itsepalvelutiskille. Koska meillä oli kaksi erillistä matkavarausta ja sen myötä boarding passitkin kahdessa eri paikassa kännykälläni (ks. edellinen postaukseni), osa tekstiviestinä ja osa Finnair-appsissa, oli matkalaukkujen lähettäminen ruumaan aikamoista sohlausta, etenkin kun meitä oli siinä useampi ihminen hääräämässä yhtä aikaa. Mieskään ei malta olla osoittamatta avuliaisuuttaan, vaikka se vain sekoittaa ajatuksiani lisää.

Viimein laukut olivat lähteneet ruumaan ja me suunnistimme turvatarkastukseen. Hyvästelimme isän ja marssin etunenässä joukkuettani johtaen perheille tarkoitettuun jonoon, jota edelleen käytän röyhkeästi, vaikka lapseni kuopusta lukuun ottamatta ovat jo aika isoja. Mutta siitä huolimatta liikkuminen heidän kanssaan ei ole kauheasti helpottunut, ihan samanlaista kaaosta se on edelleen kuin kolme vuotta sitten.

Juuri kun läpivalaisun jälkeen pakkasin tavaroitani takaisin käsilaukkuun, virkailija huhuili minua ja osoitti pientä matkalaukkuani.

"Kuuluuko tämä teille?"

"Kyllä kuuluu."

"Siellä on sisällä laptop ja pullo!" 

Öö tuota, voihan vitsi, olen unohtanut ottaa laptopin esiin, mietin kuumeisesti ja kaivoin sen matkalaukusta.

"Ja vielä se pullo!"

"Mikä pullo?" ihmettelin,  kunnes muistin, että olin siististi pakannut Suomi 100 -tuliaissampanja Ayalanin käsimatkatavaroihini, jottei se vain särkyisi. Vasta silloin tajusin, että eihän käsimatkatavaroissa saa viedä pulloja. Olin huolella etsinyt sopivankokoisen muovipussin pienelle käsirasvaputelilleni ja jättänyt vesipullon suosiolla kotiin, muttei päähäni ollenkaan pälkähtänyt, että sampanjakin on nestettä. Onneksi loput tuliaiset: suomalaisen palkitun Teerenpeli 10 Years -viskin ja pienpanimon Kaski-olutpullon oli pakannut ruumaan menevään matkalaukkuun.

Vaihtoehtoja oli kaksi: joko palata takaisin viemään koko laukku ruumaan (jonka jälkeen olisin loppumatkan kantanut läppärin kainalossani) tai luovuttaa pullo. Onneksi tajusin, että mieheni ei ole ehtinyt vielä kauas. Onnistuin saamaan hänet kiinni ja hän palasi takaisin. Ohikulkeva lentokenttähenkilökuntaan kuuluva mies nappasi pullon kädestäni ja toimitti läpivalaisuportin kautta miehelleni.

Löysin tilalle samanlaisen sampanjapullon tax freestä, vaikka monissa Alkoissa ne on myyty jo loppuun.

Portilla kuulutettiin vielä vapaita paikkoja bisneksessä ja upgradausmahdollisuutta. Yritin vielä kerran tarjota mahdollisuutta, että lunastaisin paikat pisteillä ja rahalla, mutta Finnair ei ollut kiinnostunut tällaisesta tarjouksesta (vaikka mahdollisuudesta kerrotaan Finnair Plus -sivuilla). Paikat jäivät kai täyttämättä, sillä vielä koneessakin kuulutettiin vapaista paikoista.

Peking muuttuu päivässä. Lentokentälle saapuessamme minua alkoi jännittää, kun selvisi, että nykyisin kaikkien 14-70 -vuotiaiden pitää antaa sormenjäljet ennen passintarkastukseen menoa. Olemmeko me antaneet jo jossain sormenjälkemme, mietin kuumeisesti. Osaisinko toimia oikein? Loppujen lopuksi se oli suhteellisen helppoa. Vaikka passia hakiessani en meinannut millään saada sormenjälkiä jätettyä eikä iPhoneni ja iPadini avaudu sormenjälkitunnistuksellani, tällä kertaa kaikki sujui suuremmitta ongelmitta.

Lapset laskivat kulkeneensa samasta passintarkastuksesta läpi 10 kertaa, minulle tämä oli jo 13. kerta. Tuttua reittiä kuljimme takseille ja tilasimme erikoistaksin, normaalia isomman. Valokuvaankin asetuimme erään virkailijan toivomuksesta. Iso perhe hämmästyttää aina kiinalaisia.

Perillä meitä odottivat Linni ja tämän vierailulla oleva sisko, LM, vastaleivottu suklaakakku, kadulta meitä varten noudetut jian bingit ja kyltti, jossa luki suomeksi "TERVETULOA".

Päiväunet nukuttuamme oli jo myöhäinen iltapäivä. Linnin vanhin poika oli kirjoittanut minun vanhimmalle pojalleni pitkän herttaisen tervetulokirjeen, jossa hän opasti ystäväänsä tietokoneensa saloihin, jottei tällä tulisi aika pitkäksi, mutta näin ei ehtinyt käydä.

Kun heräsimme, Linnin ja LM:n samanikäiset lapset saapuivat jo koulusta ja koitti riemuisa jälleennäkemisen hetki. Minkään näköistä vuoden eroa ei näkynyt, jutut jatkuivat heti siitä, mihin vuosi sitten oli jääty.

Tämän jälkeen oli perjantainperinteen aika: äitien kokoontuminen klubitalon ravintolan terassilla lasten leikkiessä vieressä leikkipaikassa ja nurmikolla. Joka päivähän äidit ovat lapsia vastassa koulubussilla. Bussit kolistelevat letkassa portille ja vanhemmat poimivat omansa kyydistä. Talviaikaan kaikki huikkaavat äkkiä hei heit ja suuntaavat kotiinsa, mutta lämpimään aikaan lapset jäävät leikkipaikalle leikkimään ja jäätelöä syömään ja vanhemmat kerääntyvät juttelemaan. Minulla oli aina saksalaisporukka, jossa höpöttelimme joka päivä koulun jälkeen. Kun muina päivinä istuimme kiviaidalla tai seisoskelimme ravintolan vieressä, oli meillä, kuten monella muullakin porukalla, tapana perjantaisin istahtaa ravintolan terassin pöytään, kiipeilytelineen viereen, lasilliselle Watsonin sodavettä, limsaa tai tilata yhteinen valkoviinipullo, josta kukin sai lasillisen. 
 
Tähän osallistuimme tulopäivänämme vanhan perinteen kunniaksi ja samalla sain tavata monia vanhoja tuttujani. Kun muut suuntasivat koteihinsa tai muualla, me jäimme terassille syömään. Kuopuksen suurin haave ennen Pekingin matkaa oli saada syödä klubitalon ravintolassa. Ensimmäinen toive toteutettu ensimmäisenä iltana!

Viidakon lait eli kaaosta liikenteessä




Kolme cowboyta ratsastaa

Kun kaksi ulkomaalaista tapaa toisensa Pekingissä, ilmanlaadun ohella heidän suosikkipuheenaiheenaan on liikenne:

”Olipa taas kauheat ruuhkat. Jingmi Lu oli ihan tukossa.”

”Kauanko teillä meni matkaan? Meillä kesti työmatka puolitoista tuntia.”

”Ihanko totta, me ajoimme samaa tietä ja meillä meni yli kaksi tuntia!”

Väliin huikkaa kolmas, omaan nokkeluuteensa tyytyväisenä: ”Mä tulin toista kautta, eikä siellä ollut ruuhkia lainkaan!”

Ruuhkissa istuminen pidentää koulu- ja työpäiviä tuntikausia viikossa. Jok’ikiseen matkaan on varattava reilusti ylimääräistä aikaa ja silti usein saapuu myöhässä perille. On siis hyvin vaikeaa sopia mitään, koska todellista matka-aikaa on mahdotonta ennustaa. Toisaalta myöhästyminen ruuhkien vuoksi on ymmärrettävä syy, kukaan ei ihmettele vaan huokaisee ”Pekingin liikenne” ja kohauttaa olkiaan. (Mahdetaanko tosin lentokentällä olla yhtä ymmärtäväisiä myöhästyviä matkustajia kohtaan.)

Lähes joka aamu lapsemme, ”pitkämatkalaiset”, myöhästyvät ja ennättävät kouluunsa vasta ensimmäisen oppitunnin puolivälissä. Vaikka koulubussin lähtöaikaa on syksyn aikana siirretty jo kymmenen minuuttia taaksepäin. Matka aamuruuhkassa keskustaan kestää vähintään tunnin, mutta pahimmillaan on mennyt jopa kolme tuntia (ilman ruuhkia matka kestäisi vain 20 minuuttia).  Kahden pienemmän koulu ja päiväkoti sijaitsevat kampuksella vain neljän kilometrin päässä kotoamme, mutta joenylityspaikkoja on harvassa ja siksi bussin on ajettava reittiä, joka on hyvin usein tukossa. Viikonloppuna välimatkan voi ajaa kymmenessä minuutissa, mutta ruuhka-aamuina ja -iltapäivinä koulubussilla menee puolisen tuntia ja kerran jopa kaksi tuntia.

Jopa pienetkin päiväkotilaiset joutuvat istumaan tuntikausia omalla paikallaan bussissa. Osa lapsista istuu hiljaa ja katselee ikkunastaan ulos autojen valtamerta, tai leikkii itsekseen ja vierustoverinsa kanssa, osa puolestaan tylsistyy ja riehaantuu. Välillä koulubussissa on kova meno, kun paperitollot lentelevät, tuolit heiluvat takana istuvien potkuista ja möykkä on sen mukaista. Joskus joku älypää keksii aloittaa kirkumiskilpailun ja muut pitelevät korviaan. Ayit eli tädit, jotka huolehtivat lapsista matkan ajan, ovat aika voimattomia, arkoja puuttumaan ja sanomaan tiukasti. ”Linja-autossa ompi tunnelmaa” saa aivan uuden merkityksen pekingiläisessä koulubussissa.

 

 

 

Koulubussissa on sentään turvavyöt, tosin tiukimmillaankin niihin mahtuisi kaksi äitiä,

joten arvata sopii kuinka monta pientä koululaista...

 



 

Yleisimpiä ruuhkien syitä lienevät onnettomuudet. Pienetkin peräänajot tukkivat täysin yhden kaistan, kun osapuolet jäävät odottelemaan poliisia paikalle. Autojen valtavasta määrästä johtuen vauhti ei ole kova, joten yleensä onnettomuudetkaan eivät ole vakavia. Paitsi jos auton kanssa kolaroivana toisena osapuolena sattuu olemaan mopo tai pyörä, sillä kypäriä  mopoilijoilla ja pyöräilijöillä on varsinkin kesällä harvoin, niitä näkee lähinnä kilpapyöräilijöillä ja länsimaalaisilla. Tai sitten kypärä on tarkoitettu vitsiksi, kuten eräälläkin näkemälläni mopoilijalla, joka ajeli päässään toisen maailmansodan aikainen saksalaismallinen sotilaskypärä . Ehkä sekin suojaa päätä? Tai sitten ei. Hauskalta se toki näytti.

Talven tullen mopokypärät sentään yleistyivät, lämmittäväthän ne nimittäin mukavasti kylmässä viimassa... Se lieneekin ainoa hyvä syy käyttää niitä.

Toisinaan liikenteessä käy huonommin, kuten syyskuussa eräälle saksalaisisälle, joka joutui mopokolariin. Epäonnekseen mies sattui kuulumaan täällä erittäin harvinaiseen veriryhmään A-. Kansainvälisten koulujen ja ulkomaalaisyhteisöjen WeChat-viestiketjujen (Kiinassa Whatsappia suositumpi pikaviestisovellus) kautta hänelle etsittiin verenluovuttajia. Tällöin muutkin harvinaiseen veriryhmään kuuluvat ulkomaalaiset havahtuivat siihen tosiasiaan, että jonain päivänä hekin voivat joutua samaan pulaan, ja ryhtyivät tekemään keskenään luovutussopimuksia tai miettimään oman verensä säilömistä.

Koulubusseissa on sentään jonkinlaiset turvavyöt, mutta takseissa on erittäin harvoin minkäänlaisia takapenkillä. Tai on niissä vyöt, mutta vöiden vastakappaleet ovat piilossa penkin alla. Kun istuttaa omia lapsukaisiaan taksin takapenkille ja käärii vyökaistaleen näiden ympärille lenkiksi (muka antamaan edes hieman suojaa), on pakko tuudittautua ajattelemaan, etteivät nopeudetkaan kasva ruuhkissa ja ettei hiljaisessa vauhdissa voi kovin pahasti sattua. Mutta heti kun tiellä tulee tilaa, iskee kuski nastan lautaan ja posottaa niin kovaa kuin kotterollaan pääsee. Kuitenkin äitinä pahin pelkoni ovat liikenteen toiset kuljettajat, jotka yhtäkkiä keksivät vaihtaa kaistaa tai rynnivät sivutieltä suoraan kohti taksimme kylkeä, juuri väistäen tai jarruttaen ennen törmäystään. Kun itse istun takapenkillä keskellä ja pienokaiseni vieressäni reunapaikoilla, ja samalla autoja syöksähtelee sivuiltamme suoraan meitä kohti, en voi kuin sulkea silmäni ja rukoilla parasta.  

Autojen määrän vähentämiseksi on liikennesuunnittelussa pyritty huomioimaan kevyempikin liikenne. Isoilla ja yleensä pienemmilläkin teillä kulkee ajoväylän vieressä pyörätie. Tosin usein se on tukossa: kapeammilla kaduilla pyöräkaista on parkkeerattu täyteen autoja ja isommilla teillä autoilijat käyttävät sitä ohittamiseen. Ruuhkassa se on aivan yhtä tukossa kuin muutkin ajokaistat. Autoilijoilla on etuajo-oikeus: tarvittaessa koukkaistaan surutta ajamaan jopa jalkakäytävälle. Jalankulkijat väistävät, totta kai!

Ohittelua pekingiläisittäin - pyöräilykaistan kautta

Pyörätie tukossa

 

Pyörätie toimii ohituskaistana, vaikka tilaa olisi muuallakin... 



Välillä ohitellaan kummalta puolelta sattuu



Määrätty ajosuunta mielletään vain ohjeeksi - ei säännöksi -, eikä sillä ole mitään merkitystä, mikäli autoilija haluaa ajaa toiseen suuntaan, kuten vaikkapa moottoritien ramppia väärään suuntaan!  Sillä tyhmähän se on, joka asettuu kiltisti jonon perään, jos toisella rampilla on hyvin tilaa… Jotta kiellettyjä ajosuuntia noudatettaisiin, valvotaan ruuhkaisia risteyksiä liikennekameralla, mutta moni kuljettaja nostaa takaluukun auki tai ruuvaa rekisterilaatan irti autonsa takaa. Ja sen jälkeen surutta hurauttaa autollaan kiellettyyn ajosuuntaan. Kamera kun ottaa kuvan vain takaapäin! Mieleni tekisi joskus asettua ruuhka-aikaan risteykseen ja laskea takaluukku auki ajavien autojen määrä. Kymmenessä minuutissa saisin mukavan saaliin. Entä jos poliisi näkee tapahtuman? Ei se mitään, mahtaako häntä edes kiinnostaa. Tuskin kuuluu hänen tehtäviinsä.

Moottoritien ramppi aamuruuhkassa



Kuvasarja siitä, kuinka kurotaan vastaantulevien kaista tukkoon... (sen jälkeen kun olemme minibussilla ensin ohittaneet muut autot ajamalla moottoritien ramppia ylös vastaantulevien kaistaa pitkin):

Tämä auto vielä päästettiin tulemaan, sen jälkeen bussimme
ja muut autot vetivät kaistan aivan tukkoon

Autoilija on liikenteen kingi. Ja mitä isompi (tai hienompi) on auto, sitä isompi kingi. Pienempi väistää aina. Liikennevaloissa laki sallii autoilijoille oikealle kääntymisen punaisten valojen palaessa. Ja vaikka muut liikennesäännöt näyttävät unohtuvan autoilijoilta saman tien ajokokeen suorittamisen jälkeen, niin tämän säännön muistavat kaikki. Kääntyessään autoilijat varoittavat tööttäilemällä jalankulkijoita, jotka suojatiellä ylittävät katua vihreän palaessa: ”Väistäpäs pienempi, täältä MINÄ tulen!” Jos kääntyviä kulkuneuvoja on paljon, ei vihreillä valoilla meinaa lainkaan päästä tien yli. Usein jalankulkijat kerääntyvätkin massaksi ja hivuttautuvat vähitellen punaisilla tien yli.

Jalankulkijat kerääntyvät isoiksi ryhmiksi odottelemaan,
milloin tulee sopiva rako ylittää tie

Yleinen taustaääni liikenteessä on torvien soiminen. Tööttäilemällä herätellään hitaampia kuskeja ja varoitetaan kevyempää liikennettä. Välillä täysin ilman tarvetta ja joskus tuntuu siltä, että soittavatko jotkut torveaan ihan vain tuuttailemisen ilosta! Toisaalta varoittaminen voi olla aivan tarpeenkin, sillä pyöräilijöistäkään ei aina tiedä: heidän ajotapansa on aivan yhtä kaoottinen kuin autoilijoidenkin, eikä koskaan voi tietää, milloin joku päättää kääntyä takana ajavan eteen ihan tuosta noin vain, taakseen (tai sivupeiliin) vilkaisematta.

Autojen parkkeeraaminen on myös oma lukunsa. Ohjesääntö numero 1 (ja samalla ainoa sääntö) näyttää olevan, että auton saa parkkeerata sinne, minne se mahtuu tai mihin autoilija päättää pysäyttää. Miten päin hyvänsä, vaikka keskelle risteystä!

 

Pysähtymiskieltomerkin viereen poikittain tielle

Tämä kuski päätti parkkeerata tähän...

 

...keskelle risteystä

 

Tämäkään ei jaksanut etsiä parkkipaikkaa muualta

 

Länsimaisten mielestä on käsittämätöntä, kuinka solmuun autoilijat onnistuvat täällä välillä saamaan liikenteen. Kun joku päättää kääntyä tai tehdä vaikka U-käännöksen, hän tekee sen heti siinä paikassa, vaikka samalla tukkisi tien sadalta muulta autolta! Tavallisesti muut kuljettajat odottavat kärsivällisesti, että tämä yksi liikenteen sankari veivaa autonsa ympäri. Ja yllätys, yllätys, tällöin harvoin edes torvetkaan soivat. Tilaa hänelle ei kuitenkaan tehdä peruuttamalla tai ajamalla sivuun, ja vaikka kadulla olisi sellainen suma, jossa yksikään auto ei pääse ohittamaan tai liikahtamaan, ei kukaan suin surminkaan astu ulos antamaan ajo-ohjeita käsimerkein. Kaikki autoilijat vaikuttavat ajattelevan ainoastaan itseään. Minä, minä! Mutta joskus sitten jollakulla keittää yli ja pahimmat ”pimahdukset” ja kasvojen menetykset näyttäisivät tapahtuvan juuri liikenteessä. Kuulemma joskus on jonkun nähty raivostuneen jopa niin, että on kirveellä alkanut mäiskimään toisen autoa.

Taksin saaminen on toisinaan erittäin vaikeaa eikä perheemme edes yhteen taksiin mahtuisikaan, joten mieheni hankki keväällä paikallisen ajokortin. Sen saamiseksi on ulkomaalaisten läpäistävä kirjallinen testi, jossa kysytään sata kysymystä 1100:sta, ja niistä on saatava oikein 90. Kysymykset ja vastaukset voi opetella ja on parempikin osata ulkoa, sillä vaikka vastaukset ovat helppoja, on niihin liittyviä kysymyksiä joskus hieman vaikea ymmärtää… Ne lienee käännetty Google kääntäjällä!




Vastaus on selkeä, mutta mikä olikaan kysymys?

  

Heti kun kortin on saanut ja lähtee ajamaan, voi säännöt työntää romukoppaan. Siitä huolimatta liikenne kuulemma pelottaa enemmän apukuskin paikalla ja takapenkillä kuin ratin takaa, sillä mieheni vertasi Pekingin liikenteessä ajamista uimiseen kalaparvessa. Siihen vain solahtaa mukaan… Mutta auta kyllä armias, jos ulkomaalaisena joudut kolariin, sillä syy on mitä todennäköisimmin sinun, aiheutti kolarin kuka tahansa! 

Olen sen verran kyllästynyt istumaan pakokaasujen seassa ruuhkissa ja antamaan taksikuskeille ohjeita kiinan alkeistaidoillani, joten mieluummin matkustan Pekingin kiiltävässä, tyylikkäässä ja uudenoloisessa metrossa, jossa ruuhka-ajan ulkopuolella on paitsi mukavan väljää, myös ilma puhtaampaa, ja metro on aina ajallaan. Verkostoon satsataan paljon: nykyisten viidentoista linjan lisäksi uusia rakennetaan kaiken aikaa, samoin asemaverkkoa tiivistetään ja uusia asemia syntyy kuin sieniä sateella. Vaikka asemat ovat vielä harvassa, on Kiinassa oleskeluni aikana joka kuukausi avattu  uusia paljon käyttämieni reittien varrelle.

Autoilu on kuitenkin Pekingissä statuskysymys. Mitä varakkaampi ihminen, sitä hienompi auto. Ja vaikka ei olisikaan, pitää ainakin näyttää varakkaalta omistamalla auton. Joten esittävät kaupunkisuunnittelijat kuinka hienoja suunnitelmia hyvänsä Pekingin liikenne- ja kuljetusongelmien ratkaisemiseksi ja julkisen liikenteen kehittämiseksi, on vaikea uskoa, että ihmisten päätä käännetään yhdessä yössä. Tai kymmenessä vuodessa. Paitsi kieltämällä autoilun kokonaan. Mutta senhän hallitus välillä tekeekin: esimerkiksi syyskuussa kiellettiin autoilu joka toiseksi päiväksi, kun haluttiin puhdistaa ilmaa voitonpäivän paraatia varten. Joten lienee mahdollista, että joku päivä autoilulle asetetaan tiukat rajat. Mutta siihen saakka saan matkustaa kaikessa rauhassa metrossani.

Totuuden nimissä täytyy myöntää, että nopeasti me olemme itsekin oppineet ajamaan säännöistä tinkien. Kypärä unohtuu kotiin ja täysin tyytyväisenä poljen tarpeen tullen kaistaa väärään suuntaan (jopa ajotiellä, jos niikseen tulee!) Jos joku tööttää, en ole tietääkseni, sillä tööttäyshän on vain varoitus. Siksi liikenteessä on oltava koko ajan tarkkana, silmät selässäkin. Koskaan ei nimittäin voi tietää, mistä suunnasta joku törmää päällesi. Siltä puolelta väistetään, missä tilaa on enemmän. Tai pääsee etuilemaan jonossa.

Valoja ei ole tapana käyttää, kun pyörillä, mopoilla ja toisinaan jopa autoillakin ajetaan pimeillä kujilla. Kotimme lähellä on tie, joka on saanut kalmankuuloiseksi kutsumanimekseen ”Dead Ayi Road”, kuolleiden kotiapulaisten tie. Katu on kapea, lamputon  ja huippuvaarallinen valoisankin aikaan, mutta illalla se on kuolemanloukko. Onhan täysin mahdotonta erottaa tummiin pukeutuneita mopoilijoita, jotka huristelevat valot pilkkosenpimeinä. Välillä ihmetyttää, onko se niin vaikeaa sytyttää niitä valoja. Kunnes huomaa lankeavansa samaan laiskuuteen itsekin. Pari päivää sitten kaahasin pyörällä asuinalueellamme ilman valoja ja vastaani ajoi auto. Se hidasti kohdallani ja takapenkiltä pieni poika ruuvasi ikkunan auki ja huomautti kohteliaasti: ”Anteeksi täti, mutta teidän lamppunne on sammunut!” Hupsista.  

Onneksi heijastin tuo vähän suojaa. Ai, mutta mikä se on…? Ei täällä tunneta heijastimia, ainoastaan katutyömiehillä on keltaiset turvaliivit, muita en muista nähneeni kenelläkään. Arvasin puutteen jo Suomessa ja toin mukanani kasan heijastimia, mutta  laatikossa ne ovat edelleen. Aamuisin lasten lähtiessä kouluun ja illalla palatessa on valoisaa, ja koulubussit toimittavat heidät portilta portille, joten harvoin niitä tarvitaan. Ja kun tarvittaisiin, vilkkaasti liikennöityä tietä ylitettäessä ja kääntyvien autojen valojen häikäistessä pimeässä, ovat heijastimet edelleenkin kotona siellä laatikossa.

 
Kuinka kävi sen mopokolariin joutuneen saksalaisisän? Huonosti: hän kuoli. Siitä huolimatta, että hän jopa käytti kypärää. Eikä mennyt kuin hetki, kun kuvat onnettomuudesta ja uhrista verilammikossa levisivät jo WeChatissä… Kuten aina kun jotain tapahtuu. Varovaisuustietoisuus leviää hitaammin kuin sensaatiouutiset. Eikä Kansalaisjournalismilla ole sensuuria.



Muuttokuorma

Pullo- ja pahvisetä

Vähän korkeampi kuorma

 

Setä polkee styroksikuormaa

 

Metallisetä

Pyörän päällä kuljetetaan ties mitä

 

Tämä ei ole betonimylly vaan jättimäinen tennispallo! Tällaisia tuli kolme meitä vastaan

Mikähän tämäkin liikkuva härveli lienee?
 

Kaikki huoltovalot saattavat palaa taksissa

 

"Turvaistuin"

Älkää tööttäilkö kovaa, täällä kyydissä nukutaan!
(Vaikkei kuvasta erota,
avoimen oven vieressä pötköttää kaveri unessa!
Ja ovi heiluu vauhdissa.)

Tapahan se on matkustaa tämäkin (turvallisuudesta viis)

 

Turvallisuusinfoa selkein kyltein

(Osan kuvista olen lainannut ystäviltäni)

Hälytys annettu – kaasunaamarit päähän

Pekingin saastearvot ylittävät uutiskynnyksen ympäri maailmaa, ja hallitus kehottaa kansalaisia pysyttelemään sisätiloissa. Samaan aikaan, kun pääministeri osallistuu ilmastokokoukseen, rypee pääkaupunki kaikkien aikojen pahimmassa kakkailmassa. Tai sitten mittauslaitteet ovat vuosien varrella kehittyneet ja ihmisistä on tullut tietoisempia kuin aikaisemmin. Pekingin julkiset air quality index - eli AQI-lukemat näyttivät eilen vain 600-700 tai "beyond index", mutta yksityiset ihmiset mittasivat reippaasti yli tuhannen arvoja (jossain päin Pekingiä väitetään mitatun jopa 2242). Kotien ilmanpuhdistuslaitteet huutavat täysillä, kun sisäilmaa filtteröidään puhtaaksi, ja uusinta uutta ovat nk. eggit eli munat, joilla mitataan sisäilmasta saastelukemia. Niitä vertaillaan toisten vanhempien kanssa Whatsappin kaltaisessa WeChatissä. Sosiaalinen media välittää tietoa tehokkaasti.  



Joka huoneessa on tällaiset ilmanpuhdistimet

 

"The egg"

Näin korkea sisäilma huolestuttaa

 

Tällä hetkellä tänäänkin on lukema meillä jo yli arvojen (beyond index) 

 

Eilinen virallinen tulos

 

 

WeChatissä jaettu kuva,lukemasta ei kuitenkaan ole varmistusta

 

 

 

Tällä hetkellä puhtain ilma ei eggin mukaan olekaan kotonamme vaan autossa. Nimittäin sen jälkeen kun isä osti autoonkin parinsadan euron puhdistuslaitteen. Nyt mietimme, pitäisikö meidän pakkautua autoon ja ajella iltaisin ympäri Pekingiä, nimittäin sen verran epäterveellistä on jopa kotimme sisäilma. Paradoksaalista sinänsä, koska yksi saastuttamisen suuri syy ovat nimenomaan autojen pakokaasut. Kivihiilen polton ja tehtaiden ohella. Ajelisimmeko siis ympäriinsä puhtaan ilman vuoksi ja saastuttaisimme ilmaa yhä lisää.

Onneksi yksityiskouluissa on luokissa puhdistimet. Toivoa sopii, että filttereitä myös vaihdetaan riittävän usein (ja sitähän ei tiedä). Puhdas ilma maksaa. Puhdistimet ovat kalliita, yksi hyvälaatuinen maksaa satoja euroja ja niitä tarvitaan useita tavalliseenkin kotiin. Filttereitä on vaihdettava kaksi kertaa vuodessa ja niillekin tulee hintaa. Suurimmalla osalla kiinalaisista ei ole varaa tällaisiin investointeihin ja tuskin myöskään tavallisilla kouluilla. Monissa kodeissa ja kouluissa elellään ja opiskellaan hengittäen juuri sitä samaa saasteista ilmaa kuin ulkonakin.

Lasten koulubusseissa ei suodattamia käsittääkseni ole, ja etenkin isommat lapset istuvat joka päivä bussissa parin tunnin ajan. Ostin heille kaikille kasvomaskit, sellaiset kankaiset naamasuojukset, joissa on filtteri. Ne ovat jopa ihan kauniita, mutta isommat lapset eivät suostu niitä käyttämään. ”Ne ovat niin tyhmännäköiset”, valittaa esikoinen. Näytän hänelle Youtubesta eurooppalaisia uutispätkiä, joissa varoitellaan ilmanlaadun seurauksista terveydelle, jonka seurauksena lapset murjottaen pukevat maskit kasvoilleen. Unohtamatta valittaa, että "mitäs toitte meidät tänne saasteiden keskelle". Onneksi muillakin lapsilla on samanlaiset, joten maskit saavat jäädä päähän.

Kuopus itkee ja tappelee vastaan, kun isä pukee hänelle naamarin päähän. Murjottaen hän kävelee se naamallaan bussille, mutta työntää sitä kädellään alaspäin, kohti leukaa. Nenä on paljaana, joten nostan hänen naamarinsa ylös paikoilleen. Useaan kertaan, sillä aina se jotenkin ”valahtaa” alas. Bussia odottelee lauma kummallisen näköistä väkeä, kaikilla kuonokopat kuin vesikauhuisilla koirilla. Toisilla on vielä tehokkaammat suojukset, ne muistuttavat jo kaasunaamareita ja ovat suorastaan pelottavia. Ovatko avaruusoliot soluttautuneet joukkoomme? Vai tuhotaanko meitä tietämättämme kaasulla? Aika maailmanlopulta ympärillämme näyttääkin, saasteverhon saartaessa meidät, peittäessä näkyvyytemme ja piilottaessa kaiken ympäriltämme synkkään ja toivottomaan harmauteen.

Alien mainoskuvassa, jonka löysin täältä

 

 

Kahdeksantoista vuotta sitten Borneon ja Sumatran kulotukset toivat Singaporeen sankan savusumun. Hazeksi sitä kutsuttiin, vaikka kaikkea muuta se oli kuin kevyttä usvaa, ennemminkin harmaata ja pahanhajuista sumua, joka teki auringosta aavemaisen oranssin tulipallon taivaalle. Silloin monet suomalaisetkin lähettivät lapsensa kotimaahan turvaan, vaikka kyse oli paljon lievemmästä asiasta ja ainoastaan parista viikosta. Pekingin saastehornasta ei tietääkseni ole kukaan vielä hypännyt sinivalkoisille siiville lähteäkseen pakoon. Vaikka myönnettävä on, että mieleeni se on jo juolahtanut. Etenkin kun sisäilmakin on noin huono.


Tänään isä tilkitsee ikkunanvälejä ja ovenrakoja. Ilmastointilaitteen lämmitys sammutetaan, koska se ottaa ilmaa ulkoa. Ennemmin siis palelemme pakkasessa kuin hengitämme huonoa ilmaa. Onneksi osassa huoneista on sentään lattialämmitys. Pattereista kun harva toimii – edelleenkään.

P.S. linkeistäni löytyy paljon hyvin kuvia savuverhoon peittyneestä Pekingistä.



Jälkikirjoitus 7.12.2015:

Seuraavana aamuna tuuli alkaa puhaltaa ja vie saasteet muiden murheeksi, Mongoliaan, Japaniin tai kenties Eurooppaan. Pekingin ilma puhdistuu. Makuuhuoneen oven avatessani panen jo merkille, ettei käytävässä haise savulta. Alakerrassa mittarin lukema todistaa havaintoni oikeaksi. Lukema on yön aikana laskenut neljään, ulkona indeksi näyttää 50, mikä pekingiläisittäin merkitsee erinomaista ilmaa, vaikka WHOn mukaan turvallisen raja on vain 25. Päivä on kirkas ja aurinkoinen, ihmisiä hymyilyttää jälleen. Melkein halaamme toisiamme onnellisina siitä, että voimme taas hengittää.

Viikkoa myöhemmin viranomaiset antavat taas oranssin varoituksen. Ja illalla nostaa sen korkeimpaan luokkaan punaiseen - ensimmäistä kertaa koskaan...

Milloinkohan paljon puhutusta ilmastopakolaisuudesta tulee täyttä totta?