Pontikkaa Qianmenillä (eli miehisyydestä ja seksuaalivähemmistöistä)

 

 

 

 

 

 

Jatkan taas kertomustasi lauantaipäivästä, jolloin Pekingin laitakaupungilla sijaitsevan eunukkimuseon ja hutong-kävelyn jälkeen erosimme ystävästämme ja jatkoimme takseilla eri suuntiin. Linnin ja minun didi-kyyti suuntasi keskustaan, Tianmenin kupeessa sijaitsevaan "vanhaan kaupunkiin" eli Qianmenille, jossa aikoinaan on sijainnut kaupungin rajaa merkitsevä muuri. Juuri täällä ovat aamuisin kaupunginporttien aukeamista odotelleet kauppiaat, joilla ei ollut asiaa asukkaiksi kaupunkiin. Joka aamu he saivat kärrätä myytävänsä portista sisään kaupunkiin ja joka ilta heidän piti kärrätä ne mennessään portista ulos. Näin kertoi oppaamme, hollantilainen sinologi, ensimmäisellä opastetulla kierroksellani pekingiläiseen hutongiin.

 

Haettuamme liput Laoshe Teahousen maanantai-illan esitykseen jatkoimme matkaa kävellen kohti Qianmenin kävelykatua. Dragon Boat Festivalista johtuen keskusta oli täynnä väkeä, suurin osa varmaan muualta tulleita kiinalaisia. Harvinaisen vähän kaltaisiamme länkkäreitä tai muita ulkomaalaisia näkyi kaduilla. Niinpä meitä kuvattiinkin innolla sekä salaa että ihan lupaa pyytäen. Äiti, isä ja ehkä jo parhaat nuoruuden päivänsä ohittanut poika pysäyttivät meidät innokkaasti ja halusivat kuvaan kanssamme. Huonohampaista isää vähän nolostutti ja hän yritti jättäytyä pois kuvasta, mutta kukkapaitainen äiti poseerasi kanssamme innoissaan leveästi hymyillen. Komeaan pinkkiin olkihattuun sonnustautunut poika kuvasi meitä kolmea rinnakkain ja saipa lopulta isänsäkin houkuteltua mukaan kuvaan kanssamme. Aivan riemuissaan he olivat, kun huomasivat meidän puhuvan kiinaa ja hetken aikaa yritimme jutella heidän kanssaan. Meidän oli tosin erittäin vaikea saada mitään selvää heidän mandarinkiinan murteestaan.   

 

Pinkistä olkihatusta ei Kiinassa voi tehdä mitään päättelyitä miehen seksuaalisesta suuntautumisesta. Kiinassa ihmiset eivät ujostele pukeutua hassusti. Jos pinkki kukkahattu tuntuu hauskalta, mies panee sen päähänsä kadulle lähtiessään. Jos mummon tekee mieli käyttää strassitiaraa, hän asettelee sen hiuksilleen. Jokainen saa pukeutua niin kuin haluaa.

 

Sen sijaan muulla tavoin miehen on oltava mies, osoitettava sen miehisillä tavoilla, kuten vaikkapa juomalla lasinsa ganbei eli sananmukaisesti "pohjanmaan kautta", lasinpohjaan asti. Ganbei siis sanotaan, kun juhlissa tyhjennetään lasia. Pomon tai juhlakalun tehtävä on nostaa lasi kaikkien kanssa. Tänä päivänä tosin monissa pekingiläisyrityksissä pomon lasissa saa jo olla vettä tai joku muu nostaa lasin hänen puolestaan. Mieheni ylintä pomoa ei kuulemma humalassa juhlissa näkynyt, joten hänkin toimi näin.

 

Sen sijaan mieheni kertoi toisinaan eräästä firmansa aiemmasta keskitason kiinalaispomosta, joka halusi kaataa aina kuppia kaikkien kanssa - ja tietysti kiinalaiseen tapaan erittäin vahvalla viinalla, paikallisella pontikalla, jota kutsutaan nimellä baijiu "valkoinen viina". Mieheni, joka käyttää alkoholia aina hyvin varovaisesti, joutui aina väistelemään lasinnostovaatimusta "oletko mies vai mikä". Kerran hän oli heittänyt vitsinä, että häntä voi tästedes kutsua nimellä Lisa. Tämä vitsi meni kiinalaiselta täysin yli ymmärryksen, humalapäissään tämä oli takertunut lauseeseen ja tivannut aggressiiviseen sävyyn useaan kertaan, mitä mieheni sillä mahtoi oikein tarkoittaa.

 

Seksuaalivähemmistöön kuuluminen on siis Kiinassa vielä suuri tabu, eikä sitä ulospäin osoiteta tai edes kavereille kerrota, kuten esikoisemme kuuli kiinalaiselta ystävältään asiasta kysyessään. 

 

Pontikkamuseoon päädyimme sattumalta, kun näimme kadulla hauskoja patsaita ja poikkesimme taloon sisään. Museoksi oli siis naamioitu baijiu-kauppa, jossa hauskoilla patsailla esiteltiin tämän pontikan vaiheita entisajasta nykyaikaan. Onhan kyse satoja vuosia vanhasta juomasta. Epäselväksi ei jäänyt myöskään baijiun kansallinen merkittävyys Kiinassa, päätellen jättimäisestä isänmaallisesta kuvasta, jonka edessä oli yksinäinen Red Star erguotou-pullo lasivitriinissä. Joka kerta, kun joku käveli kuvan ohi, hän laukaisi pyörimään nauhan, joka soitti kansantasavaltahenkistä laulua - korkealta ja kovaa.

 

Tarkemmin erguotoun historiasta ja Yuanshenghao-museosta löytyy blogeista täältä ja täältä.

Maailman ainoassa eunukkimuseossa

 

 

 

 

 

 

Nainen kokkaa kesäkeittiössään kaalia, joka on Kiinassa köyhien tärkeintä ja monesti ainoaa ravintoa (ainakin Mari Mannisen mukaan).

 

Saavumme hutong-alueelle mustalla premier-taksilla, jonka kuski ei halua ottaa mitään riskejä autolleen ja taiteilla betoniporsaiden välistä. Kuljettaja jättää meidät kadun alkupäähän, mistä jatkamme kävellen. Linnillä meinaa usko loppua, mutta maps.me-appsini mukaan olemme lähellä. Tästä olen kulkenut myös vuosi sitten, silloin kun herra W:n kuskin kyydissä saavuin alueelle yksin ja jäin odottamaan Linnin taksia.

 

Lähtien ensimmäisestä käynnistäni Kiinassa olen suunnitellut tätä museokäyntiä, mutta rohkeutta keräten lykännyt sen ajankohtaan, jolloin osaisin kiinaa. Kielitaidottomana liikkuminen kaupungin ulkopuolella maaseudulla yksin tuntui aika jännittävältä ja opaskirjan mukaan museo oli täysin kiinankielinen.

 

Vuosi sitten pettymykseksemme museo olikin remontissa, mutta tapasimme tuolloin erään miehen ja puhuimme itsemme rakennustyömaan porttien sisäpuolelle Tian Yi -eunukin haudalle, joka on paikan tärkein nähtävyys ja jonka ympärille museo on alun perin rakennettu. 

 

Museo on nyt avattu uudessa loistossaan, tosin rakennustyöt jatkuvat edelleen. Meidän lisäksemme paikalla on vain muutama ihminen. Kaksi nuorta kiinalaispoikaa tutustuu museoon hihitellen ja toisiaan kiusoillaan tökkien, innostuu kuitenkin harjoittelemaan kanssamme englantia. Heidän opastuksellaan ja hyvien englanninkielisten opastustekstien avulla saamme paljon irti museosta.

Tällä hetkellä museo käsittää kolme pientä näyttelyhuonetta, joissa kerrotaan eunukkien elämästä ja kastroinnin syistä ja toimituksesta. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, kuten voi myös todeta tuosta patsaasta, joka esittää pienen pojan kastrointia. Esillä on myös esineistöä, kuten veitsi, jolla kastraation tehtiin. Eräässä lasivitriinissä on pieni posliiniastia, kauniisti Ming-ajan tyylisesti sinisin kuvioin koristeltu. Selitystä astian olemassaololle ei löydy, mutta mieleemme tulee, säilytettiinkö tässä astiassa eunukin miehistä jäämistöä, joka annettiin hänelle mukaan viimeiselle matkalleen. Jotta hän kuoleman jälkeen olisi taas ehyt mies.

Yksi tuntematon muumiokin löytyy myös vitriinistä. Muiden tunnetumpien eunukkien maallista olemusta voi katsella kuvista, joita heistä on piirretty. On Cai Lun, joka keksi paperinvalmistuksen. On Sun Yaoting, Kiinan viimeinen eunukki, joka kuoli vasta vuonna 1996 94 vuoden iässä. Jos osaisin lukea kiinaa, voisin lukea heidän elämästään enemmän.

Katselemme kiinalaista arkitehtuuria, jonka koristeita ja värikkyyttä rakastan, käymme Tian Yin haudalla. Helteestä laskeudumme viileisiin katakombeihin, joissa haisee homeelle.

Yritän jutella työmiehille ja kysyä, miksi he kantavat säkkikaupalla heinää. Mihin sitä käytetään rakennustyömaalla? He eivät ymmärrä minua, hymyilevät vain.

Lähtiessämme tapaan viimevuotisen ystävämme, miehen joka vei meidät hautaa katsomaan. Kysyn muistaako hän meitä. Että kävimme viime vuonna ja hän näytti meille paikkoja. Mies väittää muistavansa, vaikkei silmistä loista tunnistamisen pilke.

Kävelemme museolta syvemmälle hutongiin. Paikka on muuttunut paljon. Vuosi sitten tämä oli vielä maaseutua, vanhoja rapautuneita taloja. Nyt päädymme kauniille, vastavalmistuneelle hutong-kadulle. Kurkistamme upouuteen itsepalvelukirjakauppaan. Meitä ihmettelee koira, jonka korvat on sidottu kuminauhoin. Korvanpäissä ei veri kierrä ja jonkin ajan päästä niihin tulee kuolio. Korvanpäät putoavat itsestään pois. Yleensä olen Aasiassa nähnyt näin tehtävän hännille.

Kaikkialla meitä tuijotetaan ja jopa tervehditään. Eräs vanha rouva yrittää kovasti kysyä meiltä jotain, muttemme ymmärrä hänen kiinaansa. Ehkä hän ihmettelee, kuinka olemme tänne joutuneet ja haluaa auttaa meitä. Jatkamme matkaa ja talot alkavat kasvaa ympärillämme. Kerrostalon vieressä on kasvimaa, jossa kasvaa perunoita. Hetken päästä hutong-alue päättyy ja seisomme vilkasliikenteisen kadun varrella, jossa talot ovat korkeita pilvenpiirtäjiä. Ohitsemme kiitää takseja asiakkaita etsien. "Maaseutumme" on näin lähellä suurkaupunkia.

 

Linnin kirjoituksen museokäynnistämme voit lukea täältä.
Lisätietoja museosta englanniksi löytyy täältä.

Datong - Kiinan rumin kaupunki?



Morsiusparin kuvaustuokio



Temppeliherroja



Uutta "vanhaa"

 

 

Ystäväni <3

 



Perjantai-illan viettoa torilla



Uusi "vanhakaupunki"



Ulkoilmaelokuva keskellä toria







Vanhaa ja uutta rinnakkain



 

Hutongit purkutuomion alla

 

  

Toiset sinnittelevät vielä kodeissaan

 

Uutta "vanhaa" nousee taas

 



Myyntikoju

 


Morsiuspari valokuvattavana

 

 

Kuumia bataatteja

 

Joku on kutsunut Datongia Kiinan rumimmaksi kaupungiksi. Muutama vuosi sitten se oli kenties Kiinan saastuneinta aluetta, paksu saastepilvi peitti jatkuvasti sen taivasta. Nykyään ilma on puhtaampi ja kaupunki yrittää kovasti päästä pois huonosta maineestaan - kiinalaiseen tyyliin. Sitä nimittää purettava ”mennyt maailma” ja uusi ”vanha”. Kaupunki on siis mitä autenttisinta nyky-Kiinaa: revitään pois kaikki oikeasti vanha ja rakennetaan tilalle uutta vanhaa, kiiltävää perinteistä. Datongin vanha keskusta on kuin Disneyland kiinalaisittain. Epäaito mutta kaunis. Ja tähän kaikkeen liittyy niin paljon ihmisten murhetta ja välinpitämättömyyttä yksilöitä kohtaan. Yhden ihmisen koti ei hetkauta ketään, asukkaiden on siis muutettava kodeistaan, jotta kaupunki saisi turistejaan. Hulluinta on, että vielä 50-luvulla kaupunkia kiersi satoja vuosia vanha kaupunginmuuri. Sitten se revittiin alas. Kymmenen vuotta sitten kaupungia ei olisi millään perusteella voinut kuvailla historialliseksi kaupungiksi, kunnes tilalle rakennettiin uusi kaupunginmuuri, jolla ei ole mitään tekemistä alkuperäisen kanssa. Se ei edes muistuta sitä. Silti 50 000 asukasta ajettiin pois kodeistaan, jotta talojen paikalle rakennettaisiin muuri. Ja tämä sama meno jatkuu edelleen: ihmiset lähtevät, vanhaa puretaan ja tilalle tulee uusia kiiltäviä rakennuksia.

 

Kaikesta tästä huolimatta kaupunki on viehättävä. Rakennuskanta on perinteistä Kiinaa eikä turismi ole vielä pilannut sitä. Turistien tuomaa rahaa arvostetaan ja heistä iloitaan. Ihmiset ovat hymyileviä ja aidosti kiinnostuneita turisteista. Luulimme tulevamme katsomaan nähtävyyksiä, mutta päädyimme itse nähtävyyksiksi. Päättelimme, että Datongin englanninopetus on tehokkaampaa kuin Pekigin, tai sitten ihmiset ovat muuten vain kiinnostuneita käyttämään kieltä rohkeammin kuin Pekingissä, sillä puhuimme enemmän englantia kuin kuuna päivänä Pekingissä.

 

Koska Datong ei ole maailman turistikartalla eikä riippuva temppelikään ole massaturismin kansoittama, oli mielenkiintoista seurata paikallisia turisteja siellä. Oli hämmästyttävää, kuinka lainkuuliaista väki oli. Kenellekään ei tullut mieleenkään sytyttää tupakkaa koko temppelin alueella. Temppeliä kuvaavat ihmiset olivat aidosti kiinnostuneita temppelistä eivätkä vain ottamassa itsestään selfietä nähtävyyden edessä.

 

Pitkään mietin, teenkö postauksen temppelistä. Se on mielestäni maailman upein temppeli, mutta onhan se niin hauras, ettei se kestä isoja kävijämääriä. Silti se ansaitsee kaiken kunnioituksen ja paljon ihailua – etenkin maanmiestensä ymmärryksen, että tällaista aarretta on säilytettävä ja vaalittava. Ettei kaikkea vanhaa kannata repiä maan tasalle – ja ettei Disneylandiä tarvita houkuttelemaan turisteja.

 

Tosin löytyy kaupungista Disneylandkin –

kiinalaisena versiona.



Riippuvan temppelin lisäksi luoliin (grottoes) rakennetut Buddha-patsaat  olivat näkemisen arvoiset. Kaupungin keskustassa hiljennyimme kolmessa vanhassa temppelissä, joista minusta viehättävin ja kodikkain oli moskeija. Olen aikaisemmin vieraillut moskeijoissa Singaporessa ja Malesiassa, ja hämmästyin, kuinka erilainen tämä oli niihin verrattuna. Datongin moskeija ei arkkitehtuuriltaan ja koristeiltaan paljoakaan eronnut muista kiinalaisista temppeleistä. Moskeijassa oli hyvin rauhallista, siitä huolimatta tai ehkä juuri siitä syystä, että vierailumme sattui Ramadanin aikaan. Mietimme, pääsemmekö sisään lyhyessä vaatetuksessa, mutta meidät otettiin ystävällisesti ja kohteliaan kiinnostuneesti vastaan.

 

Grand Mosque Ming-dynastian aikakaudelta

 

 

 

 



Rukoushetket

 

 

 

Huayan, tuhatvuotinen mutta uudestaan rakennettu temppeli keskellä Datongin keskustaa

 

 

 

 

 

  

 

  

  

 

  

 

 

  


Töppöset jalassa torniin

  

 



Uutta ja vanhaa arkkitehtuuria vierekkäin



 

 
Shanhua buddhalainen temppeli (perustettu Tang-dynastian aikakaudella 700-luvulla, vanhin säilynyt rakennus on 1000-luvulta).





 

 

Lisää luettavaa Datongista löytyy täältä, täältä ja täältä.

Osa kuvistani on lainattu Linniltä, jonka kuvia ja kertomus löytyy täältä.