Ken on kätevä käsistään

 

 

 

 

 

Anoppila on kauniiden esineiden ihastelijan ja kuvaajan aarreaitta. Anopilla on kunnioitettava taito luoda mitä kauneimpia pitsejä omin käsin - sekä virkaten että nypläten. Taidokkaiden liinojen lisäksi etenkin joulunaikaan joka paikka hänen kotonaan pursuaa pieniä, siroja, seitinohuesta langasta nyplättyjä koristeita. Kaikki nämä pitsit ovat hänen tekemiään. Kuvista viimeisin on lahjaksi saamamme pieni pitsiverho, jonka on tarkoitus päätyä Suomen kotimme kylpyhuoneen pikkuruiseen ikkunaan. Sitten kun kesällä palaamme Suomeen lopullisesti.

Meidän tekeleitämme ovat nuo tontut, jotka joulusta toiseen pääsevät kunniapaikalle keittiönpöydän yläpuolelle. Ne ovat siltä ajalta, jolloin jaksoin vielä askarrella lapsen kanssa. Toisin sanoen ajalta, jolloin esikoinen oli pieni ja ainokainen. Tuolloin hän avullani askarteli noita tonttuja lahjaksi kaikille sukulaisille. Samana jouluna taisimme tehdä myös kaikille isot sydänpiparit, jotka koristelimme kauniisti, nimikoimme ja ripustimme punaruudulliseen nauhaan roikkumaan. Se oli niitä jouluja. Nykyään lapset leipovat piparit keskenään ja minä keitän leipureille glögiä. Paitsi tänä jouluna, jolloin Pekingin Ikeasta ei saanut valmista piparitaikinaa, enkä (viime vuodesta viisastuneena)jaksanut/ehtinyt käyttää aikaani tuntikausia tuloksettomaan mausteiden etsiskelyyn. Lähtöämme edeltävänä päivänä esikoinen vilkaisi pakastimeen ja löysi sieltä vuoden vanhan Ikea-taikinan. Ehkä joku leipoo sen loppiaiseksi palattuamme Pekingiin.

Tuon komean pienen kaarnalaivan on muuten itse tehnyt seitsenvuotias serkkupoika. Selvää veneenveistäjäainesta! <3




Junassa paluumatkalla

 

Viimeinen joulu vieraissa

Kinkkujumppaa - tai sitten kinkku jumppaa :)
(tyttöjen voimisteluhetki ennen syömismaratonia) 

 "Joulu on kärsimyksen aikaa", totesi mielenterveyspotilaiden parissa työskentelevä ystäväni. "Et uskokaan, kuinka moni ahdistuu joulusta." 

Pitää varmasti paikkansa monen suomalaisen kohdalla, mutta on olemassa toisenlainenkin joulu. Pikainen vilkaisu seuraamiini blogeihin antaa iloisen kuvan tavallisten ihmisten joulusta. Samanlaisen kuin minun tuntemukseni. Kuinka ihanaa aikaa onkaan joulu, kun saa sytyttää kynttilät (piilottaa pölypallerot hämäriin nurkkiin, jotka toki imuroidaan jouluksi), viehättyä nostalgisista koristeista, vangita tunnelmallisuutta valokuviin, luvan kanssa viehättyä kauneudesta ja itkeä melankolisen musiikin sanomasta. Syödä herkkuja, joita ei saa vuoteen, syödä runsaasti tuntematta syyllisyyttä. Viettää aikaa perheen kanssa kaikessa rauhassa. Lukea ja löhöillä. Kun on saanut joulun tehtyä, voi kerrankin ottaa ihan rennosti. 

Tämän joulun vietimme Suomessa sukulaisten nurkissa. Yleensä he tulevat meille, mutta tällä kertaa valmistin joulua vieraassa talossa. Paljon annoin periksi perfektionismilleni, kaikkea ei tarvinnut tehdä itse. Olihan jouluvalmisteluiden lisäksi niin paljon muutakin tekemistä. Veli huolehti kinkusta, käly tilasi laatikot. Minä tein bravuurini rosollin sekä graavasin kalat. Toiset olivat vielä töissä, kun Kolmonen ja minä kävelimme viisi kilometriä pikkukaupungin jättimarkettiin jouluostoksille (onneksi saimme sieltä kyydin paluumatkalle eikä tarvinnut kävellen raahata painavia ostoskasseja). Isä lensi Kiinasta vasta aatonaattoiltana.

Pukkikin löysi perille parin päivän varoitusajalla ja tapansa mukaan hän muisti vähän minuakin. Starfish projectin hopeisen rannekorun oli pukinapuri löytänyt joulumarkkinoilta Pekingistä. Starfish project on organisaatio, joka auttaa ihmissalakuljetuksen uhriksi joutuneita naisia työllistämällä heitä. 

Muutoin kaikki lahjat tontut hankkivat Suomesta käsin - aivan kuten mekin teemme kaikki hankintamme kotimaassa. Kiinassa myytävä tavara on enimmäkseen joko erittäin huonolaatuista tai suhteettoman kallista, joten korun lisäksi oli Pekingistä pukinkonttiin päätynyt ainoastaan "kashmir"-ponchot isoäideille ja kälylle, niitä samoja joita minullakin on ennestään (ja nähtävästi kaikilla Pekingin suomalaisrouvilla) - ne ovat mielestäni harvoja hyviä tuliaisia Pekingistä, sillä väärennettyjä merkkejä ja kopiotavaraa en tuliaisiksi raahaa (ja harvoin itsellenikään ostan). Itselleni kyllä sorruin ostamaan Helsingistä tuubihuivin aitoa kashmiria ja autoin siten pukkia, huivi kun oli niin minun näköiseni, pitsineulosta ja kaikkea. Ja varmasti aitoa tavaraa. Jäihän minulla mietintäaikaa yli joulun, raaskinko pitää sen vai ei. Tapanani on aina avustaa pukkia omien lahjojeni valinnoissa, ja tällä kertaa otin lahjani käyttöön jo etukäteen. Nimittäin kenkäfriikkinä autoin pukkia valitsemaan itselleni kiinalaistyyliset glitterkengät. Kotimaan kamaralla hankittiin nämäkin. Oikeat joulukengät vuosiksi eteenpäin, eikä leveä korko edes pilaa kotimme vanhoja lautalattioita. Tällaisia glitterunelmia löytyisi toki Pekingistäkin, muttei riittävän isoja minun siroon kaviooni, nyyh. 


Tapanina palattiin vuosikymmenien takaiseen perinteeseen ja vietettiin joulua serkkutytön kanssa. Tapaninajelu, joka aikoinaan ajettiin serkun hevosella, jäi kuitenkin humman puutteessa tekemättä. Ruokapöydän antimien jälkeen tuskin olisi jalka edes noussut kiipeämään rekeen.


Niin oli toisenlainen joulu tämä kuin edeltäjänsä, Pekingin joulu. Ensi joulu tulee olemaan erilainen myös, sen vietämmekin taas kotona, ihan omissa rakkaissa nurkissamme. Koti-Suomessa. <3 

Toivottavasti teillä lukijoillani oli myös hyvä ja rentouttava joulu ja jouluherkkuja on edelleen riittämiin, jottei tarvitse ryhtyä ruoanlaittoon. Nyt kannattaa nauttia välipäivistä, kun vielä voi... Onhan ensi joulu on vasta vuoden päästä. Ja sitä ennen ehtii jumpata nämä kinkut pois :)

Joulu lukitulla osastolla

Joka toinen päivä käyn sairaalassa, vierailulla muistiosastolla. Paikka on hyvinkin tuttu, täällä olen käynyt aiemminkin, neljä vuotta sitten kerran viikossa muutaman kuukauden ajan. Kuopus oli vain pari vuoden ikäinen, kun joka viikko matkustimme junalla vierailulle samaiselle osastolle, viivyimme nelisen tuntia, kävelytimme ja autoimme monissa asioissa. Kuopus nukkui päiväunensa potilassängyssä tai sairaalahuoneen lattialla. Kaikki asukkaat ja hoitajat tulivat hänelle tuolloin tutuiksi, kaksivuotiaana hän teki reissuja yksinään ympäri osaston käytäviä ja vieraili kenties potilashuoneissakin.

Jotkut arkailevat lasten viemistä muistiosastolle, näkeehän siellä monenmoisia potilaita. Koska se voisi pelästyttää lapsen. Mutta minusta on tärkeää, että lapset näkevät erilaisia ihmisiä ja oppivat suhtautumaan heihin oikein, normaalisti. Sata vuotta sitten lapset näkivät ympärillään vanhuutta, vammaisuutta ja kuolemaa, ja olivatko he sen traumatisoituneempia kuin nykylapset?

Vuosien jälkeen ensimmäisellä vierailullamme viikko sitten sairaalassa kuopuksemme arkaili, oli jäykistynyt ja katseli ympärilleen jännittyneenä. Sairaalasta lähdettyämme hän kyseli miksi-kysymyksiä. Muutaman kerran jälkeen hän menee sairaalaan ja on taas kuin kotonaan. Keksii omia leikkejään. Laskee tauluja ja tuoleja, kuinka monta kappaletta hän löytää käytäviltä. Juttelee potilaiden ja hoitajien kanssa. Välillä hän katoaa meiltä, seikkailee omia seikkailujaan. Jokaista hänen askeltaan tarkkailee joku. Sillä hänen touhujaan potilaat seuraavat kiinnostuneina ja riemastuneina. Heille hän on merkki vaihtelusta. Sekä elämästä lukitun oven toisella puolen. Ja siitä, että joku suhtautuu heihin ihmisenä.

Välillä ihmettelen, miksi monet sairaalan käytävillä näkemäni vieraat ovat niin vakavia, suorastaan myrtsejä. Onko se suomalaista varovaisuutta, vieraille ei saa hymyillä? Ettei vaan otettaisi kontaktia vieraisiin. Vai onko sairaalassa vieraileminen niin vakava asia, missään nimessähän ei siellä sovi naureskella? Tai ehkä heillä on juuri ollut kohtaus oman potilaansa kanssa, kenties itkettääkin.

Muistiosastolla moinen hymyttömyys, vaivaantuneisuus tuntuu erityisen tylyltä. Kun ollaan potilaiden joukossa, sisimmässään pienten lasten, jotka ovat yksin ja eksyksissä, kaipaavat kontaktia toiseen ihmiseen, toivovat, että joku huomioisi heidät ja veisi äidin luo. Kuin pieniä lapsia tunteineen, ajatuksineen ja pelkoineen.

Tämän viikon aikana olen vieraillut lasteni kanssa muutaman kerran osastolla, olemme istuneet käytävällä ja jutelleet kaikkien kanssa. Osallistuneet keskusteluihin ja hymyilleet kaikille, yhtä lailla hoitajille kuin potilaille. Saaneet ystäviä. Kuinka moni heistä onkaan taas tullut meille tutuksi viikon aikana.

On eksyksissä oleva pikkuruinen täti, joka etsii sänkyään joka huoneesta. Kerran hän erehtyi miesten huoneeseen, käpertyi kai siellä vieraan miehen sänkyyn. Oven läpi kuulin, kuinka sängyn omistaja palattuaan äkämystyi kunnolla ja ajoi tädin huutaen pois huoneesta. Silmän pyöreinä täti sujahti ovesta ja kertoi minulle, kuinka se on joulupukki se, joka noin huutaa. ”Onko se sinun isäsi, onhan se”, hän kuiskasi minulle lopuksi. ”Tuollaisia ne ovat miehet humalassa”, hän sutkautti sitten sanojensa painoksi.

Käytävällä istuu usein mies, jolla on lempeät kasvot, mutta hänen silmänsä pyöristyvät ulos kuopistaan, kun katson häntä silmiin. ”V*** p***, mitä tuijotat siinä”, hän huutaa kulkiessani ohi. Kun hän suuttuu, on hänellä hevosen voimat. Eräänä päivänä hän heitti kuulantyöntäjän voimin fysioterapeutin rautatelineen ja osui sillä erääseen potilaaseen. Surkeimpana hetkenään hän puolestaan huutaa äitiään ja itkee kuin avuton pieni lapsi.

On myös sukkamummo, jonka ekan kerran tapasin laulutapahtumassa. Seurakunnan nuoret laulattivat potilaita ja autoin heitä löytämään oikean laulun vihkosesta. Sukkamummo istui kypärämummon vieressä ja katseli minua ja lapsia uteliaana, valmiina ottamaan kontaktia pilke silmäkulmassa. Selailin kypärämummon ja dekkarisedän lauluvihkosia. Kypärämummo nosti maasta sukkamummon kassin ja veti ulos kutimet, pudotteli kerät maahan. Autoin heitä poimimaan kutimet, selvittämään kerät, jutelin samalla. Sukkamummo kaivoi kassistaan keksejä ja tarjosi niitä meille kaikille hymyillen leveästi: ”Itse leivoin nämä tänään.” Kiitimme ja maistelimme, tosin ihan maistuivat kaupan kekseiltä.

”Minun täytyy lähteä junalle. Matkustan Helsinkiin poikani luo joulunviettoon”, kertoo sukkamummo iloisesti hymyillen. Juttelemme kutomisesta, valmistuvista joululahjoista. ”Mutta minun pitää ensin käydä vessassa”, hän pohtii ja etsii vessaa. Kolmas lapsemme lähtee hänen avukseen etsimään WC:tä. ”Onko tuo vieras vai potilas?” kuiskaa esikoinen minulle. ”En ole varma, mutta ei hänellä ole kenkiä”, vastaan epävarmana.

Sukkamummo haluaa kävellä naapuritaloon, pelkissä villasukissaan. Neuvon, ettei se kannata, onhan niin liukasta ulkona. Sukankutimiaan täynnä olevaa kassiaan hän kantaa joka paikkaan. Hän on reipas ja iloinen, katsoo meihin aina veikeästi.  Tänään hän kysyy kuopukselta kolmeen kertaan tämän ikää. ”Kuusivuotias, sittenhän menet kouluun tänä vuonna”, hän toteaa joka kerta. Innokkaasti, pilke silmäkulmassaan hän seuraa kuopuksen touhuja. Ylpeänä kuopus esittelee tälle laskutaitojaan ja valitsee seuraavan laskukohteensa. Huonetoverilleen, isokokoiselle keski-ikäiselle naiselle, joka istuu pyörätuolissa ja on osastolla fyysisessä kuntoutuksessa, sukkamummo ilahtuneena selittää, kuinka mukavaa on tavata noin mukava ihminen: ”Todella hauska tutustua teihin.” ”Johan me ollaan tunnettu pidempään, ollaan koko ajan asuttu samassa huoneessa”, toteaa isokokoinen rouva pyörätuolissa ja pyörittelee minulle silmiään puoliksi huvittuneena.

Entinen poliisi, vakavailmeinen viiksimies on huolissaan. Hän tulee omaisemme luo, istuu vieremme ja tarkkailee ympärilleen. ”I am worried for her sake”, hän sanoo osoittaen omaistamme. Keskustelemme englanniksi. Hän puhuu englantia hyvin, kuitenkin suomalaisella aksentilla. Mietin, onko hän työssään käyttänyt paljon englantia. Englanniksi hän käskee minua mittaamaan verenpaineen. ”Nyt pitää soittaa auto”, hän sanoo vakavalla äänellä. Kysyn, mikä auto. ”No ruumisauto”, selventää hän. ”Mutta eihä kukaan ole kuollut”, kerron hänelle ja saan vastaukseksi pienen hymynpoikasen: ”Ai, ei vai. No hyvä.” Pian hän taas unohtaa ja pyytää kahteen kertaan vielä kutsumaan ruumisauton paikalle. Minua hän kehottaa pakkaamaan tavarani, sitten lähdetään. Olenkohan joku epäillyistä, jonka hän aikoo viedä säilöön? Kuopukselle hän juttelee ilmeettömän rauhallisesti, toteaa lopuksi, että lokero 3. "Tule sitten, kun olet valmis!"

Omaiseni asento on huono, yritän kohentaa sitä nostamalla häntä kainaloista. ”Älä tee noin”, varoittaa viiksipoliisi päätään pudistaen. ”Tuo voi vahingoittaa.” Hetken päästä hän kääntyy puoleeni ja kysäisee ohimennen: ”Saitko 50-vuotislahjaksi kierukan?” Hän yllättää minut kysymyksellään. ”Ei sellaisia enää 50-vuotiaille anneta”, vastaan ja naurahdan hämmentyneenä. Viiksipoliisi hymähtää mietteliäänä: ”Ai jaa!”

Hoitajia naurattaa, kun he huomaavat, kuka istuu keskuudessamme. Kyllä seurustelemaan mahtuu useampikin, toteamme yhdessä. Onhan potilaille tärkeätä ottaa kontaktia ja saada vaihtelua, ja kyllähän meidän seuraan mahtuu.  Ei, missään nimessä ei pidä jäädä yksin omaan huoneeseen.

Kun odottelemme omaisemme huoneen ovella, juttelen käytävän jakavan portin taakse suljetun sukkamummon kanssa. Hän etsii takkiaan ja ihmettelee, miksi portti on lukossa. En edelleenkään henno kertoa hänelle hänen olevan potilaana sairaalassa. Portin yli juttelemme hänen lapsenlapsistaan, sisaruksistaan, vanhemmistaan. Toivottelemme hyvät joulut ja lupaamme tavata parin päivän päästä.

Hyvästelemme omaisemme sänkyyn. Yhtäkkiä viiksipoliisi seisoo keskellä huonetta, on aivan eksyksissä. Saattelemme rauhallisesti hänet käytävälle, antaa huoneen asukkaiden nukkua. Hän seuraa meitä kiltisti, ihmettelee, mihin hänen pitäisi mennä. Minä näppäilen salaa koodin oveen ja ohjaan lapset huomaamattomasti ulos, samalla kun mieheni lähtee viemään viiksipoliisia tämän huoneeseen. ”Three-oh-six”, kertoo tämä pyynnöstä huoneensa numeroksi. ”Oikein meni”, toteaa mieheni toimitettuaan tämän perille - huoneeseen 306.

Taas viimeinen reissu

Tämä on viimeinen reissu. Taas on Äiti tehnyt viisaita päätöksiä. Ei enää koskaan mihinkään matkalle, ei enää ikinä yhdenkään ylimääräisen laukun pakkaamista. 

 

Koko matkaa edeltävän päivän hän pesee pyykkiä ja pakkaa. Valitsee vaatteet kolmen lapsen puolesta, etsii kaikille toppatakit ja miettii, kenelle pitää ottaa mukaan toppahousut. Hän kaivaa talvikengät esiin varastosta, johon ne on tungettu likaisina helmikuussa, ja pakottaa vastahankaiset lapset sovittamaan.

 

”Ota noi paperit pois sisältä”, sanoo Kolmonen välinpitämättömästi nostamatta katsettaan lukemastaan kirjasta, potkaisten puoliksi jalkaan työnnetyn saappaan pois jalastaan.

”SINÄ otat ne itse”, kivahtaa äiti kiiruhtaessaan toimittamaan seuraavaa asiaa. Hän harkitsee jo vakaasti matkan peruuttamista.

 

Punainen varoitus annetaan Pekingissä. Se tarkoittaa sitä, että ilmanlaatu on niin huono, että sen hengittäminen on suorastaan vaarallista, pienhiukkasten arvo ilmassa ylittää terveydelle haitalliset raja-arvot parikymmenkertaisesti. Ensimmäisen ja edellisen kerran tämä varoitus annettiin vuosi sitten joulukuussa, silloin tosin kahteen otteeseen. Illalla esikoinen hakee neuleensa pihalta tuulettumasta. Neule haisee vahvasti savulle, kuin savusaunasta tulleelle. ”Päätit sitten tuulettaa ULKONA”, toteaa Äiti ykskantaan. Esikoista naurattaa asian ristiriitaisuus, Pekingissä tuulettamisella on aivan oman merkityksensä.

 

Paitsi että koulut suljetaan, vaikuttaa punainen varoitus myös autolla ajamiseen: autoilua rajoitetaan, vain joka toinen päivä saa ajaa. Rekisterikilven viimeinen numero määrittää sen, osuuko ajokielto parillisiin vai parittomiin päiviin. Isän autolla ei saa ajaa sunnuntaina, perheen lähtöpäivänä, joten Isä tilaa kyydin perheelleen. Illalla nukkumaan käydessä hän panee kellonsa soimaan vain tuntia ennen auton saapumista. ”Et siis aio auttaa lähtömme tekemisessä?” kummastelee Äiti. Uni ei meinaa tulla, hermostuttaa, sillä aamulla vielä riittää pakkaamista ja tekemistä eikä koko päivän kestänyt päänsärky hellitä edelleenkään, johtuuko se sitten saasteista vai stressistä.

 

”Äiti, montako villatakkia tarvitsen mukaan? Äiti, mitä mä puen koneeseen?” latelee esikoinen kysymyksiään, kun äiti paniikissa kaivelee omaa matkalaukkuaan etsien itselleen jotain vaatetta päälleen lennolle. Epähuomiossa kaikki on tullut jo pakattua.

 

”Äiti”, narisee kuopus oven takana, kun äiti istuu vessassa. ”Älä tule äidin luo, mene isän luo”, rallattelee Äiti mielessään tutun hiekkalaatikkorallatuksen tahtiin. 

 

Auto odottaa ulko-oven edessä ja Äidillä on yhä vain pakkaaminen kesken. Isoveljet seisovat eteisessä sukkasillaan tien tukkeena. Heillä on kesken vain omat keskinäiset juttunsa. ”Kengät jalkaan”, ärisee Äiti ohi rientäessään. Hän kyykkii ja kumartelee, kiroaa kiireessä päälleen valitsemiaan liian kireiksi käyneitä housuja, jotka kumartuessa valahtavat, sekä paitoja, joiden pituus ei riitä peittämään takamuksen.

 

Esikoisen edellisenä päivänä pestyn toppatakin hän kaivaa kuivausrummusta edelleenkin vielä kosteana ja sulloo käsimatkatavaroihin. Takki on kaivettava koneessa esiin kuivumaan. Tila matkalaukuissa ei riitä, vielä on haettava varastosta yksi pieni laukku mukaan.

 

Kymmentä minuuttia myöhemmin lapset yhä seisovat eteisessä ja jatkavat samoja juttujaan. Isä yrittää päästä ohi kantaessaan matkalaukkuja autoon. ”Kymmenettä kertaa: KENGÄT JALKAAN!” karjuu äiti kun hermojen kuminauha katkeaa. ”Autoon äkkiä niin kuin olis jo!”

Isä hyvästelee perheen kotiovella. Hänellä koittaa nyt vapaa (työ)viikko. Vasta perjantaina hän astuu koneeseen ja lentää Suomeen valmiiseen jouluun. Ja tuo tullessaan kaiken, mikä unohtui.

 

Saapuessaan kentälle perhettä ei päästetä suoraan terminaaliin vaan heidät ohjataan ensiksi erikoistarkastukseen - nähtävästi valtavan matkalaukkumääränsä vuoksi. Ehkä yksinäinen äiti neljän lapsen kanssa on hyvin epäilyttävä näky. Tai ehkä kaikki isojen matkalaukkujen kanssa matkustavat kerätään jonoon, ja isoja matkalaukkujahan perheellä riittää. Virkailija seisotuttaa heitä nauhan takana odottamassa, ei avaa nauhaporttia ennen kuin heidän taakseen on kertynyt lisää jonoa. Ehkä sillä estetään kenttää ruuhkautumasta joululiikenteen vuoksi. Kenttä tosin näyttää aivan hiljaiselta ja rauhalliselta, mutta tiukkailmeinen virkailija ei päästä heitä terminaaliin. Hän seisoo kädet puuskassa ja tuijottaa. Muutama minuutti seistään jonossa, muodon vuoksi, sitten virkailija avaa portin ja päästää jonoon kerätyt matkustajat lähes tyhjälle kentälle.

 

Tsekatessaan laukkuja ruumaan huomaa Äiti vasta, ettei viisi matkustajaa voi panna kuutta laukkua ruumaan ilman lisämaksua. Onneksi viimeisin, aamulla kiireessä pakattu matkalaukku on pieni ja menee käsimatkatavarana. Kunhan on siirretty meikkipussi ja sen sisältämät nesteet toiseen pakaasiin.

 

Koneeseen perhe pääsee kommelluksitta, mutta sitten ongelmat alkavat. Lapset laukkaavat jo väärää käytävää pitkin, kun Äiti vasta tihrustaa viidestä lipusta heidän istuinpaikkojaan. Toisen käytävän tunnuksia ei erota toiselle puolen, joten Äiti yrittää arvailla, mitkä paikat olisivat heidän. Isommat lapset kapuavat tyhjän penkkirivin läpi toiselle puolen ja Äiti huhuilee heitä istumaan ikkunapaikoille, mutta ryysiksen vuoksi he eivät pääse ja ovat liian kohteliaita pyytääkseen päästä jonon läpi. Perheen viimeisten kolmen paikan Äiti arvelee olevan keskirivillä, mutta reunapaikan tukkeena istuu kiinalaisrouva, joka ei ymmärrä, kun Äiti kohteliaasti yrittää englanniksi selittää rouvan vieressä olevien paikkojen kuuluvan heille.

 

Äidin ja lasten taakse kertyy kiinalaisia jonoksi, joka alkaa käydä rauhattomaksi. Länsimaisen silmin on kummallista, kuinka rauhallisina kiinalaiset malttavat odotella liikenteessä, jos joku töpeksii ja tukkii koko liikenteen. Kun joku päättää tehdä tiellä U-käännöksen, hän saa vekslata autoaan ympäri omaan tahtiinsa ja kymmenet autoilijat odottelevat kaikessa rauhassa. Mutta jostain kumman syystä lentokoneessa heillä on aina kauhea kiire, yhtä lailla on päästävä äkkiä omalle paikalleen kuin koneesta poiskin. Aivan kuin he pelkäisivät koneen lähtevän ilman heitä tai jonkun vievän viimeisen istuinpaikan. Niinpä Äidin ja lasten takana seisovat kiinalaiset käyvät malttamattomiksi ja komentavat Äitiä kiirehtimään. Äiti huomauttaa heille matkustavansa yksin neljän lapsen kanssa ja pyytää kärsivällisyyttä. Passit lentävät hermostuksesta hänen kädestä koneen lattialle ja ihmiset huokailevat, kun hän kumartuu poimimaan niitä toisella kädellään ja yrittää kiskoa paitaa alas toisella kädellään. Ja mielessään kiroaa taas väärin valittuja vaatteitaan.

 

Päästäkseen isoista laukuista ja takeista eroon hän pakkaa ne väärän käytävän ylälokeroihin. Vielä viimeiseksi hän muistaa esikoisen yhä kostean toppatakin, jonka hän kaivaa matkalaukusta ulos ja asettelee laukun päälle kuivamaan. Takaa kuuluu äänekästä huokailua ja ärsyyntynyttä naureskelua. Päästyään eroon laukuistaan Äiti pyytää uudestaan penkkirivinsä päätypaikan naista väistämään, mutta tämä vain istuu paikallaan kuin tatti ja pyörittelee paikkakorttiaan kädessään. Hyvin närkästyneenä tämä kysyy, miksi hänen pitäisi siirtyä, tämähän on hänen paikkansa. ”Olen aivan varma, että se on teidän paikkanne, mutta meidän ovat nuo kolme viereistä paikkaa ja mekin haluaisimme päästä istumaan. Kuten myös nuo kymmenet ihmiset jonossa perässämme”, vastaa Äiti ääni kireänä. ”Joten voisitteko mitenkään ystävällisesti päästää meidät sinne?”  

 

Kun Äiti viimein istahtaa paikalleen kiukkua puhisten, hän ensimmäiseksi kaivaa kännykän esiin ja lähettää isälle tekstarin: ”Pyysinkö sua varaamaan meille neljä keskipaikkaa? Vai pyysinkö yhden ääliön meidän viereen?” Hetken päästä Isä vastaa, että paikathan valittiin jo lippuja ostaessa. ” ”Sitten ääliö taitaakin istua penkkirivin tässä päässä”, myöntää Äiti vastausviestissään.

**

”Täällä on viiden tähden vessat”, riemuitsee Kolmonen Helsinki-Vantaan lentokentällä. Kiinalaisiin käymälöihin tottuneelle suomalaisen aivan tavallisen yleisen vessan siisteys on suorastaan luksusta.

 

Esikoinen pukee yhä kostean talvitakin päälleen ja astuu ulos Suomen suojakeliin. Äiti hakee katseellaan expressbussien lähtölaituria. Illan pimetessä bussi jättää Äidin, neljä lasta ja kuusi matkalaukkua erään pikkukaupungin kohdalla moottoritien varteen.

”Kiinassa ei ole lunta”, riemuitsee Kolmonen laukkuja nostelevalle bussikuskille ja tekee lumipallon. ”Kiinassa?” hämmästelee kuljettaja.

 

Kaksi autoa ajaa hämärälle pysäkille ja poimii perheen kyytiinsä. Äiti ja lapset majoittuvat pienenpienen asuntoon pikkukaupungin keskustaan, jonka sukulaiset ovat varustaneet patjoilla, puhtailla lakanoilla ja ruokaa pursuavilla kaapeilla. Isommat lähtevät vierailulle sairaalaan, Äiti jää pienten kanssa purkamaan laukkuja ja laittamaan ruokaa. Lapsilla vielä riittää virtaa, kun Äiti on jo aivan simahtamaisillaan väsymyksestä. Lattioille patjojen päälle Äiti petaa heille siskonpedin. ”Panepas peitto pussilakanaan” komentaa Äiti Kakkosta. ”Pane sä”, vastaa lapsi, nostamatta katsettaan kännykästään. Anteeksi kuinka?

 

Aamuneljältä koko perhe on hereillä. Onhan kello jo kymmenen Pekingissä. Kerrostaloasunnossa on oltava hiirenhiljaa, mihin pitkään seinänaapureitta asuneet lapset eivät ole tottuneet. Seitsemältä Äiti saattelee isommat lapset junaan, he lähtevät kouluun Helsinkiin. Tapaamaan kavereitaan ja palauttamaan viimeisiä tehtäviään. Esikoinen tavatakseen uuden ruotsinopettajan, jolle hän on syksyn aikana tehnyt kokeensa netissä. Opettajan kanssa on sovittu suullisesta ruotsinkokeesta tälle päivälle. Esikoisen pitäisi myös palauttaa aine ja sanastotehtävä, mutta ne ovat unohtuneet kotiin Pekingiin. ”Missä mun pipo on?” lapsi penkoo matkalaukkuaan. ”Etkö sä pakannut sitä mukaan, Äiti…?”

 

Kun Äiti myöhemmin palaa asunnolle, katselee kuopus ikkunasta ulos ja ihmettelee: ”Äiti, oliks siel vieläki yö?” Kyllä, Suomessa yö jatkuu vielä aika pitkälle päivään. Ja kevääseen...

 

No onkos tullut kesä...

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



Kevään paluu - muovikukkien avulla



 



Monet kiinalaiset käyttävät naamareita silloinkin,
kun ilmalaatu on täydellisen hyvä



 

 

 

 

 

 

 

 

Pekingiin tuli kevät. Aivan yhtäkkiä ja yllättäen, sillä lauantaiaamuna ulkona tuntui samalta kuin Helsingissä maaliskuun lopussa. Aivan kuin talven selkä olisi jo taitettu. Vaan ei, sääennustus näytti 5+ astetta; aurinko vain lämmitti siten, että se sai ilman tuntumaan paljon lämpimämmältä.

 

Teimme kävelyn lähiostariin. Lahjaostoksille ja lounaskahville länsimaiseen kahvilaan. Paikkaan, jossa minulle on opetettu, kuinka kiinaksi tilataan latte rasvattomalla maidolla: yī bēi kāfēi latte gĕn tuōzhīnăi. Ei sinänsä, että kiinaa tarvitsisi edes käyttää näissä länsimaisissa kahviloissa, pekingiläisittäin harvinaisissa paikoissa, joissa puhutaan moitteetonta englantia. Mutta minulle ne ovat nimenomaan niitä paikkoja, joissa uskallan käyttää kiinaa kaikkein rohkeimmin. Ja niitä, joissa aina ymmärretään, mitä minä tarkoitan. Sekä korjataan, jos sanon jotain väärin.  Paikkoja, joissa olen opin puhumaan kiinaa.

Kahvittelu toimi "kevyestä lounaasta" ennen naapurikyläilyä. Jätimme tilaa kyläilyyn, jossa pääsimme jälleen joulun makuun: tällä kertaa amerikkalais-saksalaisittain. Mielenkiintoisena asiana keskustelun lomassa selvisi suomen kalkkuna-sanan etymologia. Nimittäin englanninkielinen turkey, saksalaisittain der Truthahn, ranskaksi la dinde onkin afrikaansiksi kalkoen [kalkú:n]. Sana on sama myös hollanniksi, joten sieltä se lienee siis lainattu Pohjoismaihin.

 

Puolitoista vuotta sitten ystävystyimme. Ystävyytemme muodostui samanlaisessa  elämäntilanteessa ja samojen intressien myötä. Ja huomasimme, kuinka hyvin viihdymme yhdessä. Lauantaina tajusimme, että jo puolen vuoden päästä tiemme veisivät meidät eri suuntiin. Yksi meistä ehkä muuttaa takaisin Saksaan, toinen Suomeen. Kolmannen tie vienee muualle kauas pois, aina Mumbaihin saakka. Milloin ja missä tämän jälkeen tapaamme toisiamme? Ehkä Saksan, Suomen tai Ruotsin maaperällä. Kovin spontaanisti tuskin kuitenkaan. Mutta ystävyys varmasti säilyy. Kuten se on säilynyt suhteessa niihin ystäviini, joiden kanssa kaikki alkoi aikoinaan Singaporesta. Ja päätyy nykyhetkeen, nämä ystävät ovat nimittäin nykyään lapsemme kummeja. Vaikka harvoin näemme toisiamme, on ystävyys kuitenkin se, mikä on tärkeää.

 

**

 

Sunnuntaina kylmä ja talvinen ilma palasi. Kuinkas muutenkaan, sillä ovathan kylmimmät kuukaudet vielä edessäpäin. Emme tietysti osanneet pukeutua riittävän lämpimästi hakiessamme kuopuksen synttärijuhlista ja suunnatessamme teatteriin katsomaan Charles Dickensiä mukailevan näytelmän Christmas Carol. Samasta tarinasta olin vastikään viikko sitten tehnyt ja esittänyt Suomi-koulun oppilaiden kanssa näytelmän Saiturin joulu. Meidän versiomme oli hyvin perinteinen ja mukaili täysin Dickensiä (vähäisestä käytettävästä ajasta johtuen). Toista oli sunnuntaina näkemämme China’s English Broadway Theatren parodia. Musikaali oli viihdyttävä, se nauratti isoja ja keskikokoisia kaksimielisyyksillään sekä pieniä kohelluksellaan ja lauluesityksillään. Hauskinta kuitenkin olivat alkuperäisen tarinan parodiset muunnelmat ja mukaelmat, joista sai paljon irti, mikäli Dickensin alkuperäinen tarina oli tuttu ennestään.

Teatterin löytäminen oli tarina sinänsä. Tunnin ajan kiertelimme jalkaisin ympäri likaista hutongia etsien teatteria. Joka loppujen lopuksi löytyi ison tien varrelta, muutaman sadan metrin päästä autostamme. Kovin aiheutimme kummastusta hutongin asukkaiden keskuudessa: iso länkkäriperhe lapsikatraineen ja rouva stylenä aurinkolaseissaan ja huimissa korkosaappaissaan harppomassa yli jätekasojen ja joka tienristeyksessä tutkimassa kännyköitään. Mutta tietähän ei voi kysyä suomalainen, ei vaan voi!

 

 

 



Hutongin sivukujille