Tämä on viimeinen reissu. Taas on Äiti tehnyt viisaita päätöksiä. Ei
enää koskaan mihinkään matkalle, ei enää ikinä yhdenkään ylimääräisen laukun
pakkaamista.
Koko matkaa edeltävän päivän hän pesee pyykkiä ja pakkaa. Valitsee
vaatteet kolmen lapsen puolesta, etsii kaikille toppatakit ja miettii, kenelle
pitää ottaa mukaan toppahousut. Hän kaivaa talvikengät esiin varastosta, johon
ne on tungettu likaisina helmikuussa, ja pakottaa vastahankaiset lapset
sovittamaan.
”Ota noi paperit pois sisältä”, sanoo Kolmonen välinpitämättömästi
nostamatta katsettaan lukemastaan kirjasta, potkaisten puoliksi jalkaan
työnnetyn saappaan pois jalastaan.
”SINÄ otat ne itse”, kivahtaa äiti kiiruhtaessaan toimittamaan seuraavaa
asiaa. Hän
harkitsee jo vakaasti matkan peruuttamista.
Punainen varoitus annetaan Pekingissä. Se tarkoittaa sitä, että
ilmanlaatu on niin huono, että sen hengittäminen on suorastaan vaarallista,
pienhiukkasten arvo ilmassa ylittää terveydelle haitalliset raja-arvot
parikymmenkertaisesti. Ensimmäisen ja edellisen kerran tämä varoitus annettiin vuosi
sitten joulukuussa, silloin tosin kahteen otteeseen. Illalla esikoinen hakee
neuleensa pihalta tuulettumasta. Neule haisee vahvasti savulle, kuin
savusaunasta tulleelle. ”Päätit sitten tuulettaa ULKONA”, toteaa Äiti
ykskantaan. Esikoista naurattaa asian ristiriitaisuus, Pekingissä tuulettamisella on aivan oman merkityksensä.
Paitsi että koulut suljetaan, vaikuttaa punainen varoitus myös
autolla ajamiseen: autoilua rajoitetaan, vain joka toinen päivä saa ajaa. Rekisterikilven
viimeinen numero määrittää sen, osuuko ajokielto parillisiin vai parittomiin
päiviin. Isän autolla ei saa ajaa sunnuntaina, perheen lähtöpäivänä, joten Isä
tilaa kyydin perheelleen. Illalla nukkumaan käydessä hän panee kellonsa soimaan
vain tuntia ennen auton saapumista. ”Et siis aio auttaa lähtömme tekemisessä?” kummastelee
Äiti. Uni ei meinaa tulla, hermostuttaa, sillä aamulla vielä riittää
pakkaamista ja tekemistä eikä koko päivän kestänyt päänsärky hellitä
edelleenkään, johtuuko se sitten saasteista vai stressistä.
”Äiti, montako villatakkia tarvitsen mukaan? Äiti, mitä mä puen koneeseen?”
latelee esikoinen kysymyksiään, kun äiti paniikissa kaivelee omaa matkalaukkuaan
etsien itselleen jotain vaatetta päälleen lennolle. Epähuomiossa kaikki on tullut jo pakattua.
”Äiti”, narisee kuopus oven takana, kun äiti istuu vessassa. ”Älä
tule äidin luo, mene isän luo”, rallattelee Äiti mielessään tutun hiekkalaatikkorallatuksen
tahtiin.
Auto odottaa ulko-oven edessä ja Äidillä on yhä vain pakkaaminen
kesken. Isoveljet seisovat eteisessä sukkasillaan tien tukkeena. Heillä on kesken vain
omat keskinäiset juttunsa. ”Kengät jalkaan”, ärisee Äiti ohi
rientäessään. Hän kyykkii ja kumartelee, kiroaa kiireessä päälleen
valitsemiaan liian kireiksi käyneitä housuja, jotka kumartuessa valahtavat, sekä
paitoja, joiden pituus ei riitä peittämään takamuksen.
Esikoisen edellisenä päivänä pestyn toppatakin hän kaivaa kuivausrummusta
edelleenkin vielä kosteana ja sulloo käsimatkatavaroihin. Takki on kaivettava
koneessa esiin kuivumaan. Tila matkalaukuissa ei riitä, vielä on haettava varastosta
yksi pieni laukku mukaan.
Kymmentä minuuttia myöhemmin lapset yhä seisovat eteisessä ja jatkavat
samoja juttujaan. Isä yrittää päästä ohi kantaessaan matkalaukkuja autoon. ”Kymmenettä
kertaa: KENGÄT JALKAAN!” karjuu äiti kun hermojen kuminauha katkeaa. ”Autoon äkkiä niin kuin olis jo!”
Isä hyvästelee perheen kotiovella. Hänellä koittaa nyt vapaa (työ)viikko.
Vasta perjantaina hän astuu koneeseen ja lentää Suomeen valmiiseen jouluun. Ja tuo tullessaan kaiken, mikä unohtui.
Saapuessaan kentälle perhettä ei päästetä suoraan terminaaliin vaan
heidät ohjataan ensiksi erikoistarkastukseen - nähtävästi valtavan
matkalaukkumääränsä vuoksi. Ehkä yksinäinen äiti neljän lapsen kanssa on hyvin epäilyttävä
näky. Tai ehkä kaikki isojen matkalaukkujen kanssa matkustavat kerätään jonoon,
ja isoja matkalaukkujahan perheellä riittää. Virkailija seisotuttaa heitä nauhan takana odottamassa,
ei avaa nauhaporttia ennen kuin heidän taakseen on kertynyt lisää jonoa. Ehkä
sillä estetään kenttää ruuhkautumasta joululiikenteen vuoksi. Kenttä tosin näyttää
aivan hiljaiselta ja rauhalliselta, mutta tiukkailmeinen virkailija ei päästä heitä terminaaliin. Hän seisoo kädet puuskassa ja tuijottaa. Muutama minuutti
seistään jonossa, muodon vuoksi, sitten virkailija avaa portin ja päästää jonoon
kerätyt matkustajat lähes tyhjälle kentälle.
Tsekatessaan laukkuja ruumaan huomaa Äiti vasta, ettei viisi
matkustajaa voi panna kuutta laukkua ruumaan ilman lisämaksua. Onneksi viimeisin,
aamulla kiireessä pakattu matkalaukku on pieni ja menee käsimatkatavarana.
Kunhan on siirretty meikkipussi ja sen sisältämät nesteet toiseen pakaasiin.
Koneeseen perhe pääsee kommelluksitta, mutta sitten ongelmat
alkavat. Lapset laukkaavat jo väärää käytävää pitkin, kun Äiti vasta tihrustaa
viidestä lipusta heidän istuinpaikkojaan. Toisen käytävän tunnuksia ei erota toiselle
puolen, joten Äiti yrittää arvailla, mitkä paikat olisivat heidän. Isommat
lapset kapuavat tyhjän penkkirivin läpi toiselle puolen ja Äiti huhuilee heitä istumaan
ikkunapaikoille, mutta ryysiksen vuoksi he eivät pääse ja ovat liian kohteliaita
pyytääkseen päästä jonon läpi. Perheen viimeisten kolmen paikan Äiti arvelee olevan keskirivillä,
mutta reunapaikan tukkeena istuu kiinalaisrouva, joka
ei ymmärrä, kun Äiti kohteliaasti yrittää englanniksi selittää rouvan vieressä olevien paikkojen kuuluvan heille.
Äidin ja lasten taakse kertyy kiinalaisia jonoksi, joka alkaa
käydä rauhattomaksi. Länsimaisen silmin on kummallista, kuinka rauhallisina
kiinalaiset malttavat odotella liikenteessä, jos joku töpeksii ja tukkii koko
liikenteen. Kun joku päättää tehdä tiellä U-käännöksen, hän saa vekslata autoaan ympäri omaan tahtiinsa ja kymmenet autoilijat odottelevat kaikessa rauhassa. Mutta
jostain kumman syystä lentokoneessa heillä on aina kauhea kiire, yhtä lailla on
päästävä äkkiä omalle paikalleen kuin koneesta poiskin. Aivan kuin he pelkäisivät
koneen lähtevän ilman heitä tai jonkun vievän viimeisen istuinpaikan. Niinpä Äidin
ja lasten takana seisovat kiinalaiset käyvät malttamattomiksi ja komentavat Äitiä
kiirehtimään. Äiti huomauttaa heille matkustavansa yksin neljän
lapsen kanssa ja pyytää kärsivällisyyttä. Passit lentävät hermostuksesta hänen kädestä koneen
lattialle ja ihmiset huokailevat, kun hän kumartuu poimimaan niitä toisella
kädellään ja yrittää kiskoa paitaa alas toisella kädellään. Ja mielessään kiroaa taas väärin valittuja
vaatteitaan.
Päästäkseen isoista laukuista ja takeista eroon hän pakkaa ne
väärän käytävän ylälokeroihin. Vielä viimeiseksi hän muistaa esikoisen yhä kostean
toppatakin, jonka hän kaivaa matkalaukusta ulos ja asettelee laukun päälle kuivamaan.
Takaa kuuluu äänekästä huokailua ja ärsyyntynyttä naureskelua. Päästyään eroon
laukuistaan Äiti pyytää uudestaan penkkirivinsä päätypaikan naista väistämään,
mutta tämä vain istuu paikallaan kuin tatti ja pyörittelee paikkakorttiaan
kädessään. Hyvin närkästyneenä tämä kysyy, miksi hänen pitäisi siirtyä, tämähän
on hänen paikkansa. ”Olen aivan varma, että se on teidän paikkanne, mutta meidän
ovat nuo kolme viereistä paikkaa ja mekin haluaisimme päästä istumaan. Kuten
myös nuo kymmenet ihmiset jonossa perässämme”, vastaa Äiti ääni kireänä. ”Joten
voisitteko mitenkään ystävällisesti päästää meidät sinne?”
Kun Äiti viimein istahtaa paikalleen kiukkua puhisten, hän ensimmäiseksi
kaivaa kännykän esiin ja lähettää isälle tekstarin: ”Pyysinkö sua varaamaan
meille neljä keskipaikkaa? Vai pyysinkö yhden ääliön meidän viereen?” Hetken
päästä Isä vastaa, että paikathan valittiin jo lippuja ostaessa. ” ”Sitten
ääliö taitaakin istua penkkirivin tässä päässä”, myöntää Äiti vastausviestissään.
**
”Täällä on viiden tähden vessat”, riemuitsee Kolmonen
Helsinki-Vantaan lentokentällä. Kiinalaisiin käymälöihin tottuneelle suomalaisen
aivan tavallisen yleisen vessan siisteys on suorastaan luksusta.
Esikoinen pukee yhä kostean talvitakin päälleen ja astuu ulos Suomen
suojakeliin. Äiti hakee katseellaan expressbussien lähtölaituria. Illan
pimetessä bussi jättää Äidin, neljä lasta ja kuusi matkalaukkua erään pikkukaupungin
kohdalla moottoritien varteen.
”Kiinassa ei ole lunta”, riemuitsee Kolmonen laukkuja nostelevalle
bussikuskille ja tekee lumipallon. ”Kiinassa?” hämmästelee kuljettaja.
Kaksi autoa ajaa hämärälle pysäkille ja poimii perheen kyytiinsä.
Äiti ja lapset majoittuvat pienenpienen asuntoon pikkukaupungin keskustaan, jonka sukulaiset ovat varustaneet patjoilla, puhtailla lakanoilla ja ruokaa pursuavilla kaapeilla. Isommat lähtevät vierailulle sairaalaan, Äiti jää pienten kanssa purkamaan laukkuja ja laittamaan ruokaa. Lapsilla
vielä riittää virtaa, kun Äiti on jo aivan simahtamaisillaan väsymyksestä. Lattioille
patjojen päälle Äiti petaa heille siskonpedin. ”Panepas peitto pussilakanaan”
komentaa Äiti Kakkosta. ”Pane sä”, vastaa lapsi, nostamatta katsettaan
kännykästään. Anteeksi kuinka?
Aamuneljältä koko perhe on hereillä. Onhan kello jo kymmenen
Pekingissä. Kerrostaloasunnossa on oltava hiirenhiljaa, mihin pitkään seinänaapureitta
asuneet lapset eivät ole tottuneet. Seitsemältä Äiti saattelee isommat lapset
junaan, he lähtevät kouluun Helsinkiin. Tapaamaan kavereitaan ja palauttamaan
viimeisiä tehtäviään. Esikoinen tavatakseen uuden ruotsinopettajan, jolle hän
on syksyn aikana tehnyt kokeensa netissä. Opettajan kanssa on sovittu suullisesta
ruotsinkokeesta tälle päivälle. Esikoisen pitäisi myös palauttaa aine ja
sanastotehtävä, mutta ne ovat unohtuneet kotiin Pekingiin. ”Missä mun pipo on?”
lapsi penkoo matkalaukkuaan. ”Etkö sä pakannut sitä mukaan, Äiti…?”
Kun Äiti myöhemmin palaa asunnolle, katselee kuopus ikkunasta ulos
ja ihmettelee: ”Äiti, oliks siel vieläki yö?” Kyllä, Suomessa yö jatkuu vielä
aika pitkälle päivään. Ja kevääseen...