Joulu lukitulla osastolla

Joka toinen päivä käyn sairaalassa, vierailulla muistiosastolla. Paikka on hyvinkin tuttu, täällä olen käynyt aiemminkin, neljä vuotta sitten kerran viikossa muutaman kuukauden ajan. Kuopus oli vain pari vuoden ikäinen, kun joka viikko matkustimme junalla vierailulle samaiselle osastolle, viivyimme nelisen tuntia, kävelytimme ja autoimme monissa asioissa. Kuopus nukkui päiväunensa potilassängyssä tai sairaalahuoneen lattialla. Kaikki asukkaat ja hoitajat tulivat hänelle tuolloin tutuiksi, kaksivuotiaana hän teki reissuja yksinään ympäri osaston käytäviä ja vieraili kenties potilashuoneissakin.

Jotkut arkailevat lasten viemistä muistiosastolle, näkeehän siellä monenmoisia potilaita. Koska se voisi pelästyttää lapsen. Mutta minusta on tärkeää, että lapset näkevät erilaisia ihmisiä ja oppivat suhtautumaan heihin oikein, normaalisti. Sata vuotta sitten lapset näkivät ympärillään vanhuutta, vammaisuutta ja kuolemaa, ja olivatko he sen traumatisoituneempia kuin nykylapset?

Vuosien jälkeen ensimmäisellä vierailullamme viikko sitten sairaalassa kuopuksemme arkaili, oli jäykistynyt ja katseli ympärilleen jännittyneenä. Sairaalasta lähdettyämme hän kyseli miksi-kysymyksiä. Muutaman kerran jälkeen hän menee sairaalaan ja on taas kuin kotonaan. Keksii omia leikkejään. Laskee tauluja ja tuoleja, kuinka monta kappaletta hän löytää käytäviltä. Juttelee potilaiden ja hoitajien kanssa. Välillä hän katoaa meiltä, seikkailee omia seikkailujaan. Jokaista hänen askeltaan tarkkailee joku. Sillä hänen touhujaan potilaat seuraavat kiinnostuneina ja riemastuneina. Heille hän on merkki vaihtelusta. Sekä elämästä lukitun oven toisella puolen. Ja siitä, että joku suhtautuu heihin ihmisenä.

Välillä ihmettelen, miksi monet sairaalan käytävillä näkemäni vieraat ovat niin vakavia, suorastaan myrtsejä. Onko se suomalaista varovaisuutta, vieraille ei saa hymyillä? Ettei vaan otettaisi kontaktia vieraisiin. Vai onko sairaalassa vieraileminen niin vakava asia, missään nimessähän ei siellä sovi naureskella? Tai ehkä heillä on juuri ollut kohtaus oman potilaansa kanssa, kenties itkettääkin.

Muistiosastolla moinen hymyttömyys, vaivaantuneisuus tuntuu erityisen tylyltä. Kun ollaan potilaiden joukossa, sisimmässään pienten lasten, jotka ovat yksin ja eksyksissä, kaipaavat kontaktia toiseen ihmiseen, toivovat, että joku huomioisi heidät ja veisi äidin luo. Kuin pieniä lapsia tunteineen, ajatuksineen ja pelkoineen.

Tämän viikon aikana olen vieraillut lasteni kanssa muutaman kerran osastolla, olemme istuneet käytävällä ja jutelleet kaikkien kanssa. Osallistuneet keskusteluihin ja hymyilleet kaikille, yhtä lailla hoitajille kuin potilaille. Saaneet ystäviä. Kuinka moni heistä onkaan taas tullut meille tutuksi viikon aikana.

On eksyksissä oleva pikkuruinen täti, joka etsii sänkyään joka huoneesta. Kerran hän erehtyi miesten huoneeseen, käpertyi kai siellä vieraan miehen sänkyyn. Oven läpi kuulin, kuinka sängyn omistaja palattuaan äkämystyi kunnolla ja ajoi tädin huutaen pois huoneesta. Silmän pyöreinä täti sujahti ovesta ja kertoi minulle, kuinka se on joulupukki se, joka noin huutaa. ”Onko se sinun isäsi, onhan se”, hän kuiskasi minulle lopuksi. ”Tuollaisia ne ovat miehet humalassa”, hän sutkautti sitten sanojensa painoksi.

Käytävällä istuu usein mies, jolla on lempeät kasvot, mutta hänen silmänsä pyöristyvät ulos kuopistaan, kun katson häntä silmiin. ”V*** p***, mitä tuijotat siinä”, hän huutaa kulkiessani ohi. Kun hän suuttuu, on hänellä hevosen voimat. Eräänä päivänä hän heitti kuulantyöntäjän voimin fysioterapeutin rautatelineen ja osui sillä erääseen potilaaseen. Surkeimpana hetkenään hän puolestaan huutaa äitiään ja itkee kuin avuton pieni lapsi.

On myös sukkamummo, jonka ekan kerran tapasin laulutapahtumassa. Seurakunnan nuoret laulattivat potilaita ja autoin heitä löytämään oikean laulun vihkosesta. Sukkamummo istui kypärämummon vieressä ja katseli minua ja lapsia uteliaana, valmiina ottamaan kontaktia pilke silmäkulmassa. Selailin kypärämummon ja dekkarisedän lauluvihkosia. Kypärämummo nosti maasta sukkamummon kassin ja veti ulos kutimet, pudotteli kerät maahan. Autoin heitä poimimaan kutimet, selvittämään kerät, jutelin samalla. Sukkamummo kaivoi kassistaan keksejä ja tarjosi niitä meille kaikille hymyillen leveästi: ”Itse leivoin nämä tänään.” Kiitimme ja maistelimme, tosin ihan maistuivat kaupan kekseiltä.

”Minun täytyy lähteä junalle. Matkustan Helsinkiin poikani luo joulunviettoon”, kertoo sukkamummo iloisesti hymyillen. Juttelemme kutomisesta, valmistuvista joululahjoista. ”Mutta minun pitää ensin käydä vessassa”, hän pohtii ja etsii vessaa. Kolmas lapsemme lähtee hänen avukseen etsimään WC:tä. ”Onko tuo vieras vai potilas?” kuiskaa esikoinen minulle. ”En ole varma, mutta ei hänellä ole kenkiä”, vastaan epävarmana.

Sukkamummo haluaa kävellä naapuritaloon, pelkissä villasukissaan. Neuvon, ettei se kannata, onhan niin liukasta ulkona. Sukankutimiaan täynnä olevaa kassiaan hän kantaa joka paikkaan. Hän on reipas ja iloinen, katsoo meihin aina veikeästi.  Tänään hän kysyy kuopukselta kolmeen kertaan tämän ikää. ”Kuusivuotias, sittenhän menet kouluun tänä vuonna”, hän toteaa joka kerta. Innokkaasti, pilke silmäkulmassaan hän seuraa kuopuksen touhuja. Ylpeänä kuopus esittelee tälle laskutaitojaan ja valitsee seuraavan laskukohteensa. Huonetoverilleen, isokokoiselle keski-ikäiselle naiselle, joka istuu pyörätuolissa ja on osastolla fyysisessä kuntoutuksessa, sukkamummo ilahtuneena selittää, kuinka mukavaa on tavata noin mukava ihminen: ”Todella hauska tutustua teihin.” ”Johan me ollaan tunnettu pidempään, ollaan koko ajan asuttu samassa huoneessa”, toteaa isokokoinen rouva pyörätuolissa ja pyörittelee minulle silmiään puoliksi huvittuneena.

Entinen poliisi, vakavailmeinen viiksimies on huolissaan. Hän tulee omaisemme luo, istuu vieremme ja tarkkailee ympärilleen. ”I am worried for her sake”, hän sanoo osoittaen omaistamme. Keskustelemme englanniksi. Hän puhuu englantia hyvin, kuitenkin suomalaisella aksentilla. Mietin, onko hän työssään käyttänyt paljon englantia. Englanniksi hän käskee minua mittaamaan verenpaineen. ”Nyt pitää soittaa auto”, hän sanoo vakavalla äänellä. Kysyn, mikä auto. ”No ruumisauto”, selventää hän. ”Mutta eihä kukaan ole kuollut”, kerron hänelle ja saan vastaukseksi pienen hymynpoikasen: ”Ai, ei vai. No hyvä.” Pian hän taas unohtaa ja pyytää kahteen kertaan vielä kutsumaan ruumisauton paikalle. Minua hän kehottaa pakkaamaan tavarani, sitten lähdetään. Olenkohan joku epäillyistä, jonka hän aikoo viedä säilöön? Kuopukselle hän juttelee ilmeettömän rauhallisesti, toteaa lopuksi, että lokero 3. "Tule sitten, kun olet valmis!"

Omaiseni asento on huono, yritän kohentaa sitä nostamalla häntä kainaloista. ”Älä tee noin”, varoittaa viiksipoliisi päätään pudistaen. ”Tuo voi vahingoittaa.” Hetken päästä hän kääntyy puoleeni ja kysäisee ohimennen: ”Saitko 50-vuotislahjaksi kierukan?” Hän yllättää minut kysymyksellään. ”Ei sellaisia enää 50-vuotiaille anneta”, vastaan ja naurahdan hämmentyneenä. Viiksipoliisi hymähtää mietteliäänä: ”Ai jaa!”

Hoitajia naurattaa, kun he huomaavat, kuka istuu keskuudessamme. Kyllä seurustelemaan mahtuu useampikin, toteamme yhdessä. Onhan potilaille tärkeätä ottaa kontaktia ja saada vaihtelua, ja kyllähän meidän seuraan mahtuu.  Ei, missään nimessä ei pidä jäädä yksin omaan huoneeseen.

Kun odottelemme omaisemme huoneen ovella, juttelen käytävän jakavan portin taakse suljetun sukkamummon kanssa. Hän etsii takkiaan ja ihmettelee, miksi portti on lukossa. En edelleenkään henno kertoa hänelle hänen olevan potilaana sairaalassa. Portin yli juttelemme hänen lapsenlapsistaan, sisaruksistaan, vanhemmistaan. Toivottelemme hyvät joulut ja lupaamme tavata parin päivän päästä.

Hyvästelemme omaisemme sänkyyn. Yhtäkkiä viiksipoliisi seisoo keskellä huonetta, on aivan eksyksissä. Saattelemme rauhallisesti hänet käytävälle, antaa huoneen asukkaiden nukkua. Hän seuraa meitä kiltisti, ihmettelee, mihin hänen pitäisi mennä. Minä näppäilen salaa koodin oveen ja ohjaan lapset huomaamattomasti ulos, samalla kun mieheni lähtee viemään viiksipoliisia tämän huoneeseen. ”Three-oh-six”, kertoo tämä pyynnöstä huoneensa numeroksi. ”Oikein meni”, toteaa mieheni toimitettuaan tämän perille - huoneeseen 306.