maanantai 12. joulukuuta 2016

No onkos tullut kesä...

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Kevään paluu - muovikukkien avulla

 

Monet kiinalaiset käyttävät naamareita silloinkin,
kun ilmalaatu on täydellisen hyvä

 
 
 
 
 
 
 
 

Pekingiin tuli kevät. Aivan yhtäkkiä ja yllättäen, sillä lauantaiaamuna ulkona tuntui samalta kuin Helsingissä maaliskuun lopussa. Aivan kuin talven selkä olisi jo taitettu. Vaan ei, sääennustus näytti 5+ astetta; aurinko vain lämmitti siten, että se sai ilman tuntumaan paljon lämpimämmältä.
 

Teimme kävelyn lähiostariin. Lahjaostoksille ja lounaskahville länsimaiseen kahvilaan. Paikkaan, jossa minulle on opetettu, kuinka kiinaksi tilataan latte rasvattomalla maidolla: yī bēi kāfēi latte gĕn tuōzhīnăi. Ei sinänsä, että kiinaa tarvitsisi edes käyttää näissä länsimaisissa kahviloissa, pekingiläisittäin harvinaisissa paikoissa, joissa puhutaan moitteetonta englantia. Mutta minulle ne ovat nimenomaan niitä paikkoja, joissa uskallan käyttää kiinaa kaikkein rohkeimmin. Ja niitä, joissa aina ymmärretään, mitä minä tarkoitan. Sekä korjataan, jos sanon jotain väärin.  Paikkoja, joissa olen opin puhumaan kiinaa.


Kahvittelu toimi "kevyestä lounaasta" ennen naapurikyläilyä. Jätimme tilaa kyläilyyn, jossa pääsimme jälleen joulun makuun: tällä kertaa amerikkalais-saksalaisittain. Mielenkiintoisena asiana keskustelun lomassa selvisi suomen kalkkuna-sanan etymologia. Nimittäin englanninkielinen turkey, saksalaisittain der Truthahn, ranskaksi la dinde onkin afrikaansiksi kalkoen [kalkú:n]. Sana on sama myös hollanniksi, joten sieltä se lienee siis lainattu Pohjoismaihin.
 

Puolitoista vuotta sitten ystävystyimme. Ystävyytemme muodostui samanlaisessa  elämäntilanteessa ja samojen intressien myötä. Ja huomasimme, kuinka hyvin viihdymme yhdessä. Lauantaina tajusimme, että jo puolen vuoden päästä tiemme veisivät meidät eri suuntiin. Yksi meistä ehkä muuttaa takaisin Saksaan, toinen Suomeen. Kolmannen tie vienee muualle kauas pois, aina Mumbaihin saakka. Milloin ja missä tämän jälkeen tapaamme toisiamme? Ehkä Saksan, Suomen tai Ruotsin maaperällä. Kovin spontaanisti tuskin kuitenkaan. Mutta ystävyys varmasti säilyy. Kuten se on säilynyt suhteessa niihin ystäviini, joiden kanssa kaikki alkoi aikoinaan Singaporesta. Ja päätyy nykyhetkeen, nämä ystävät ovat nimittäin nykyään lapsemme kummeja. Vaikka harvoin näemme toisiamme, on ystävyys kuitenkin se, mikä on tärkeää.
 

**

 
Sunnuntaina kylmä ja talvinen ilma palasi. Kuinkas muutenkaan, sillä ovathan kylmimmät kuukaudet vielä edessäpäin. Emme tietysti osanneet pukeutua riittävän lämpimästi hakiessamme kuopuksen synttärijuhlista ja suunnatessamme teatteriin katsomaan Charles Dickensiä mukailevan näytelmän Christmas Carol. Samasta tarinasta olin vastikään viikko sitten tehnyt ja esittänyt Suomi-koulun oppilaiden kanssa näytelmän Saiturin joulu. Meidän versiomme oli hyvin perinteinen ja mukaili täysin Dickensiä (vähäisestä käytettävästä ajasta johtuen). Toista oli sunnuntaina näkemämme China’s English Broadway Theatren parodia. Musikaali oli viihdyttävä, se nauratti isoja ja keskikokoisia kaksimielisyyksillään sekä pieniä kohelluksellaan ja lauluesityksillään. Hauskinta kuitenkin olivat alkuperäisen tarinan parodiset muunnelmat ja mukaelmat, joista sai paljon irti, mikäli Dickensin alkuperäinen tarina oli tuttu ennestään.


Teatterin löytäminen oli tarina sinänsä. Tunnin ajan kiertelimme jalkaisin ympäri likaista hutongia etsien teatteria. Joka loppujen lopuksi löytyi ison tien varrelta, muutaman sadan metrin päästä autostamme. Kovin aiheutimme kummastusta hutongin asukkaiden keskuudessa: iso länkkäriperhe lapsikatraineen ja rouva stylenä aurinkolaseissaan ja huimissa korkosaappaissaan harppomassa yli jätekasojen ja joka tienristeyksessä tutkimassa kännyköitään. Mutta tietähän ei voi kysyä suomalainen, ei vaan voi!
 
 

 

Hutongin sivukujille






 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mukavaa jos jätät kommentin :)