Elämää ja ystävyyttä kansainvälisessä yhteisössä: monipuolisen kielivalikoiman merkityksestä



Kuva lainattu täältä

 

 

Vuosikymmenen ajan on Suomessa ajettu alas muiden vieraiden kielten opetusta, englanti kun muka riittää yksinään. Onhan se koko maailman yhteinen vieras kieli, lingua franca. Mikä on kyllä kukkua. Ensimmäisenä Pekingiin tullessamme käsitykseni englannin kielen yleismaailmallisuudesta romuttui kyllä täysin. Kansainvälisissä firmoissa on toki englannintaitajia, mutta tavallisen kansan kielitaito rajoittuu sanoihin hi ja bye-bye. Siitä huolimatta, että jo kotvan aikaa on kiinalaiskouluissa luettu englantia ensimmäisestä luokasta lähtien. Isoista kaupoista voi joskus löytyä hätätilanteessa joku englantia taitava työntekijä, mutta jokapäiväistä elämääni pääsen harvoin helpottamaan englannin kielellä. Kuinka monet kerrat olen yrittänyt selittää hyvin yksinkertaista asiaa englanniksi nuorelle työntekijälle (jonka pitäisi olla lukenut englantia koulussa aika monen vuoden ajan). Silti hän ei ole ymmärtänyt sanaakaan. Siinä ei tosin ole auttanut kiinanikaan.

 

Pari päivää sitten asioimme rautatieasemalla, jossa nuori virkailija nyökkäsi, kun kysyin kiinaksi, osaako hän englantia. Englanninkielisiin kysymyksiini hän vastasi näpyttelemällä vastauksen kiinaksi kääntäjään. Sanaakaan ei tullut suoraan hänen suustaan. Loppujen lopuksi minä vaihdoin kiinan kieleen, koska en ollut varma, menivätkö englanninkieliset kysymykseni perille.

 

Miehelleni kävi kerran kaupassa siten, että kassalla hänen edessään oli amerikkalainen mies joka vaahtosi nuorelle kassapojalle englanniksi. Kassapoika pyöritteli silmiään ymmärtämättä sanaakaan. Silloin amerikkalainen oli kumartunut tiskin yli kaikessa texasilaisleveydessään kohti tätä pojanrimpulaa ja raivonnut: ”Do you speak English? Say yes or no!” Hintelä kassapoika oli vaipunut yhä pienemmäksi ja yhä vain pyöritellyt silmiään – ymmärtämättä edelleenkään sanaakaan. Mieheni oli puuttunut asiaan ja todennut, että ei poika ymmärrä. Eikö se jo tullut selväksi. Ja sitä paitsi, onko asiasta syytä vaahdota noin. Amerikkalainen oli vilkaissut miestäni ja painellut suorin tein ovesta ulos.

 

Täytyy muistaa, että aivan sama kielitaidottomuustilanne on myös toisinpäin. Kiina on maailman puhutuin kieli, mutta kuinka moni ihminen Kiinan ja muutaman muun maan ulkopuolella osaa sitä sanaakaan? Tullessani ensimmäistä kertaa Pekingiin opettelin ensimmäisen sanani kiinaksi. Hei! Nĭ hăo! Joten jos minulle olisi joku raivonnut suu vaahdossa ni hui shuo Hanyu ma, huibuhui?, en minäkään olisi osannut vastata hänelle sanaakaan. Osaisitko sinä?

 

Vaikka monessa maassa toki pystyy selviämään englannin kielellä, jää kuitenkin paljosta paitsi, jos ei hallitse maan kieltä. Kieli ilmaisee kulttuuria, tapoja, jopa luonteenpiirteitä ja huumorintajua. Luin vuosi sitten Jonas Jonassonin mainion kirjan Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Luin hitaasti nautin jokaisesta lauseesta, kirjan kielellisten ilmausten avulla luodusta sarkastisen humoristisesta hengestä, josta hehkutin myös postauksessani. Tuolloin ylistin kirjaa myös saksalaiselle ystävälleni, johon hän kertoi lukeneensa sen ja tylsistyneensä täysin. Kysyin, millä kielellä hän oli lukenut kirjan. Englanniksi. No siinäpä syy: englannin kieli ei taivu samanlaiseen lauserakenteilla ja sanajärjestyksillä leikittelyyn kuten ruotsi ja etenkin suomi. Hänen olisi kannattanut lukea se edes saksaksi, niin olisi saanut kirjasta aivan toisenlaisen kuvan! Kyse on tuskin vain kansanluonteidemme erilaisesta suhtautumisesta kuivaan mustaan huumoriin, saksalaisethan ovat siinä lajissa mestareita. Sitä paitsi yksi samaisen ystäväni lempikirjailijoista on Arto Paasilinna, joka lienee kenties jonassonilaisen huumorin esikuva. Paasilinnan kirjat ystäväni on lukenut toimivammalla käännöskielellä, nimittäin saksaksi.

 

Sisäpiiriin on myös vaikea päästä, jos ei puhu valtaporukan kieltä. Sen olen erityisesti huomannut asuessamme täällä Kiinassa monikultuurisessa kansainvälisessä yhteisössä. On amerikkalaiset, britit, ruotsalaiset ja suomalaiset. On ranskankieliset, saksankieliset ja lisäksi monta muuta ryhmää. Kuvaavaa on, että heti kun saman kielen puhujia on vähintään kaksi, he valitsevat yhteiseksi kielekseen sen, joka on kummallekin tutumpi tai mieluisampi. Ja aina se ei ole englanti! Naapurustossamme on aivan mielettömän ihana saksankielisten naisten porukka, johon minä kuulun myös. Kyse ei ole pelkästään äidinkielenään saksaa puhuvista, sillä moni meistä on ”ulkomaalainen”: yksi on puolalainen, toinen eteläamerikkalainen, kolmas italialainen. Ja yksi suomalainen, siis minä.

 

Koulubussia odottelee toinen porukka: ruotsalaiset. He muodostavat ison ryhmän, jolla on kivaa yhdessä: jutut lentävät ja nauretaan paljon. Muunkieliset katselevat vierestä kateellisina, ehkä hekin haluaisivat mukaan, muttei heillä ole tämän kielen taitoa. Joukossa on kuitenkin yksi ”ulkomaalainen”: minä jälleen. Ainoa ulkomaalainen ruotsintaitoinen.

 

Kuvaavaa on, että muunkieliset, joita toki myös yhdistäisi yksi kieli – nimittäin englanti – eivät kuitenkaan saa aikaiseksi samanlaista rupattelujengiä keskenään. He seisoskelevat sivussa yksinään tai juttelevat korkeintaan yhden ihmisen kanssa, vaisuun tyyliin how are you. Englanninkielisiä on nimittäin vain liikaa, me kaikki, ei sillä kielellä pysty luomaan samanlaista yhteishenkeä ja toveruutta. Itse asiassa tuskin tunnen edes niitä naapureitani, jotka eivät ole saksan- tai ruotsinkielisiä. Vaikka he asuisivat viereisessä talossa ja lapsemme kulkisivat samalla bussilla kouluun. Heihin en tutustu, koska päädyn aina siihen isoon porukkaan. Siihen jolla on hauskimmat jutut.

 

Vaikea on myös supisuomalaisten porukkaankaan tulla ulkomaalaisena. Vaikka me kuinka yrittäisimme hetken olla kohteliaita vierasta kohtaan ja puhua tälle englantia, vaihtuu kieli hyvin nopeasti kahden suomalaisen kesken suomeksi, tuntuuhan se nimittäin teennäiseltä puhua vierasta kieltä suomalaiselle. Olen muutamaan kertaan nähnyt joukkoomme eksyneen ulkomaalaisen istuvan pöydässä ypöyksin, kun ympärillä sorisee suomen kieli.

 

Huumorintaju ja hauskanpito ovat siis mielestäni erinomaisia syitä opiskella vieraita kieliä, vieläpä mahdollisimman monia.

 

Mutta kuinka onnistuu pitämään kielet erillään, sekoittamatta niitä vahingossa keskenään. Ei mitenkään. Väkisinkin ne menevät sekaisin. Tätä ilmiötä kuvaavat seuraavat nimitykset, jotka on lanseerattu maissa, joissa puhutaan useita kieliä. Singaporelaiset kuvaavat kieltään nimityksellä Singlish, se tulee sanoista Singaporean English. Tämä on tavallaan oma pidgin-kielensä, englantia, jota äännetään singaporelaisittain ja johon on lainattu paljon sanoja ja ilmaisuja muista maassa puhutuista kielistä. Kiinassa vastaavaa englantia kutsutaan nimellä Chinglish. Englannin kieli suomalaisella mausteella on puolestaan Finglishiä.

 

Työkielinäni Pekingissä ovat olleet englanti, suomi ja toisinaan myös ruotsi. Kiinaa soperran jokapäiväisessä elämässäni. Kuten yllä kerroin, ystävieni kanssa puhun enimmäkseen saksaa, naapurien kanssa puolestaan ruotsia. Kuvaavaa kuitenkin on, että me kaikki ulkomaalaiset sekoitamme erikielisiä sanoja puheeseemme, oli keskustelukielenämme mikä hyvänsä. Joko siksi, että jokin vieraskielinen sana vain kuvaa ilmiötä paremmin kuin sillä hetkellä käyttämämme keskustelukielen omaperäinen ilmaisu, tai koska kyseisen kielen sana ei vain sillä hetkellä satu muistumaan mieleemme.

 

Tänään vitsailimme aiheesta saksalaisten ystävieni kanssa. He wechattailivät (huomaa Finglish-sana)siitä, millaista saksan, englannin ja kiinan yhdistelmää, Dchinglishiä (Deutsch + Chinese + English) heistä kukin puhuu. Kaikki repesivät nauramaan wechat-hymiöin, kun liityin keskusteluun ja totesin puhuvani toisinaan Dchinfinglishiä, kotona puolestaan Dchinenguomea, vaikka eniten taidan kuitenkin käyttää Fichingliutschia. Jokapäiväisestä Dengfiyusta puhumattakaan. Ja kaikkea tietysti ruotsalaisittain murtaen ja yleismaailmallisin elein säestäen.

 

Kai Kiinan viranomaisetkin ovat huolestuneet pidgin-kielestään Chinglishistä, sillä viime viikolla astui kuulemma voimaan uusi laki, jonka mukaan ainoastaan natiivit englanninkieliset ulkomaalaiset saavat enää opettaa Kiinassa. Muunmaalaisia ei suvaita, jotteivät he opettaisi kieltä väärin. Hmm, väittäisin kyllä että kiinalaisten onnettoman kielitaidon taso on tuskin harvojen ulkomaalaisten opettajien syytä, mutta byrokraattisia päätöksiä tekevät eivät ehkä ole miettineet asiaa näin pitkälle. Hei, antaisivat opettajien opettaa ja kannustaisivat enemmin ihmisiä opiskelemaan ja käyttämään vieraita kieliä. Niin kuin meillä Suomessa, vai? Juupa juu...

Ladies' night

 

 

 

 

 

 

 

Rankka ja uneton työviikko on takanani, työputki päättyi eilisiltana kello 18. Toinen samanlainen putki alkoi jo tänään sunnuntaiaamuna, kun koko päivän suunnittelin tulevan viikon tunteja - kuudeksi päiväksi eteenpäin. Sen siitä saa, kun tekee samanaikaisesti kahta työtä. Tietokoneella työskentelemisen ansiosta jännetuppitulehduksen ensioireet alkoivat jo viime viikolla tuntua käsivarressa ja ranteessa ja haittaavat stressin ohella yöuniakin.

Niinpä minun on nyt vähennettävä kirjoittamista. Yritän siis olla muutaman päivän hiljaa ja kertoa enimmäkseen kuvien avulla... Tosin aika yksipuolisten, perheeni ja ystäväni kun eivät halua esiintyä omilla kasvoillaan blogissani.

Eilisillan pidin vapaata, vietin sen hyvän ystävättäreni syntymäpäivillä. Ladies’ night oli teemana, vain naiset oli kutsuttu näihin juhliin ja miesten tehtävänä oli hoitaa lapsia kotona. Pikkupurtavaa, kuplivaa juotavaa ja mitä ihaninta seuraa, englannin, saksan ja afrikaansin kielten sorinaa, niistä aineksista oli nämä juhlat tehty. Kuinka läheisiä ystäviä olen saanut tänä aikana Pekingissä, surullisina jo pohdimme, kuinka vähän yhteistä aikaa meillä on enää jäljellä. Koskaan ei aika ole kulunut niin nopeasti kuin ulkomailla asuessani.

Yhden päivän potpourri: kiinan kieltä ja kulttuuria, mongolialaista hotpottia ja pikkuisen myös shoppailua

 

 



Munuaisia



Seesamitahnakastike - bú là

 



Hĕn là




Marinoidut kurkut syödään salaattina



Neljä eri kastiketta: etikkainen yrtti, tulinen,
fermentoitu ja mieto seesaminsiemen

 

 

Opiskelen kiinan kieltä vanhempien lasteni eurooppalaisessa koulussa, jossa vanhempien kiinan jatkoryhmä kokoontuu kahtena päivänä viikossa. Koululle on matkaa n. 20 km, mikä tarkoittaa aamupäiväruuhkassa normaalisti noin tunnin ajomatkaa. Kaiken varalta aikaa on kuitenkin varattava reilusti, joten tiistaisin ja torstaisin tapaan jo aamuyhdeksältä pari naapurinrouvaa klubitalomme edustalla.

 

Yliystävällinen vartija tietää tuolloin olla hollilla, taksin kutsuminen lienee hänen kunniatehtävänsä (kaikkina muina aikoina tilaan itse puhelimellani Über-taksin, mutta tiistai- ja torstaiaamuisin annamme vartijan hankkia meille kyydin). Kun taksi saapuu, vartija avaa meille oven ja kertoo kuljettajalle määränpäämme, eurooppalaisen koulun.

 

Jos saavumme koululle hyvissä ajoin, jää meille mukavasti aikaa käydä naapurissa aamulattella länsimaisessa kahvilassa. Jos taas matkalla on ruuhkaa, ehdimme koululle nippanappa ajoissa.  

  

Opiskelemme kiinaa koulun kielellä, joka ei ole englanti. Tämä on siis myös keinoni pitää yllä tämänkin vieraan kielen taitoani sekä samalla tutustua lasteni koulun vanhempiin. Tavoittelen siis kolmea kärpästä yhdellä iskulla.

 

Kun oppitunnit loppuvat 12.30, suuntaamme usein ryhmän kanssa syömään jonnekin lähiravintolaan. Kiinalaisten lounasaika päättyy yhdeltä, joten tuohon aikaan on jo mukavan väljää ravintoloissa, jotka puolenpäivän aikaan ovat jo tupaten täynnä.

Tuntia paria myöhemmin istahdan samojen rouvien kanssa taksiin (yleensä puhelimella tilaamaani Überiin) ja ajamme kotiin Pekingin laitakaupungille. Ehdimme perille pientä ennen kuin nuorimmaisteni koulubussi saapuu ja minun pitää olla kuopusta vastassa bussilla. Parin tunnin kiinanopiskeluun menee käytännössä kokonainen työpäivä!

 

**

 

Kiinassa suositusta talviruoasta, mongolialaisesta hotpotista, on tullut kieliryhmämme suosikkilounasravintola. Hotpot tarkoittaa kiehuvaa lientä, joka kannetaan padassa pöytään ja jossa asiakkaat itse kypsentävät oman ateriansa. Ruokailu alkaa valitsemalla raaka-aineet. Ensin valitaan kasvikset, lihat, nuudelit ynnä muut keräämällä koodattuja poletteja tarjottimelle. Tämän jälkeen kassalla valitaan polettien avulla yksi tai kaksi lientä kolmesta eri vaihtoehdosta: mieto (bú là), keskitulinen (là yīdiănr) tai hyvin tulinen (hĕn là). Lisäksi asiakas valitsee haluamansa dippauskastikkeen: miedon seesamitahnasta valmistetun (bú là) tai chilisen (hĕn là). Kolmannesta vaihtoehdosta en ole aivan varma: joko sen hapan (suān) tai valkosipulinen (suàn), sanojen ääntämisessä en nimittäin valitettavasti tunnista eroa!

 

Tämän jälkeen istumme pöytään ja tarjoilija tuo meille padan, jonka yin ja yang –mallisissa lokeroissa on mausteet valmiina. Tulisessa lienee tahnaksi rouhittuna hieman kuivattua chiliä sekä paljon Pekingissä hyvin suosittua setsuaninpippuria, joka ei mielestäni ole niinkään tulista vaan pippurista ja jossa on hyvin vahva ja erikoinen jälkimaku. (Täytyy sanoa ettei tämä mauste ole minun ensisijaisia lempimakujani, mutta alan kai jo tottua.)  Mieto liemi vastaa aivan tavallista keittolientä Suomessa: mausteena on lähinnä sieniä, katkarapuja, inkivääriä ja gojimarjoja - Kiinassa suosittua terveysruokaa.

 

Tarjoilija kaataa mausteiden päälle vettä ja sytyttää kaasuliekin padan alle. Raaka-aineet tuodaan pöytään raakoina. Kun vesi kiehuu padassa, asiakkaat itse heittävät ainekset pataan ja noukkivat omilla puikoillaan suoraan suuhunsa sitä mukaa, kun ne kypsyvät. Jokaisella on omassa kulhossaan valitsemansa dippikastike, johon kypsät suupalat kastetaan. Vasta vähän aikaa sitten minulle selvisi, että seesamitahnakastiketta kuuluukin maustaa kastikkeilla ja yrteillä, jotka löytyvät ravintolan sivupöydältä. Yksistään se on aika tylsän makuista. 


Kuvat ovat enimmäkseen viime torstailta, jolloin pääsin viikkojen tauon jälkeen mukaan sekä oppitunnille että sen jälkeen syömään opiskelutoverieni kanssa.
 



Sovituskopissa



Pekingiläiseen talvimuotiin kuuluvat turkikset ja kimallus

 

 



Muumitkin ovat löytämässä tiensä Pekingiin

 

Ruokailun päätyttyä poimin koululta mukaan poikani, jonka kanssa saatoin kuluttaa aikaa muutaman tunnin suositussa länsimaisessa ostoskeskuksessa Solanassa - harvinaista herkkua
minulle.

Iltamme jatkui koululla vielä hyvin myöhään Kiinakerhon merkeissä. Kiinakerho kokoontuu kerran kuussa torstai-iltaisin ja lauantaisin, kun muutamasta koulun vanhemmasta ja sitäkin useammasta opettajasta muodostuva ryhmä kerääntyy tutustumaan Kiinan kulttuuriin. Viime vuonna mukana oli muutama lukiolainen, sekä yksi peruskoululainen: esikoiseni. Tänä vuonna muita koululaisia ei näy kuin omani, sillä tyttäreni jatkaa ja kuudesluokkalainen poikani halusi liittyä mukaan.

 

Illalla mieheni soitti. Ayin oli ollut tarkoitus olla kotonamme kuopuksen seurana kunnes Kolmonen saapuu koulusta. Mutta Kolmonen oli myöhästynyt bussista, koska bussiayi ei ollut huomannut hänen puuttuvan. Kun mies saapui töistä kotiin kuudelta illalla päästämään ayimme kotiin, ei Kolmosta näkynyt vieläkään eikä kukaan tiennyt hänen olinpaikastaan. Pojalle ei voinut edes soittaa, koska hänen prepaid-korttinsa on mennyt umpeen jo ajat sitten vähäisen soittelun vuoksi. Onneksi neuvokas poika oli etsinyt toisen bussin ja pääsi sen kyydissä kotiin.




Harhailua koulun käytävällä myöhään illalla

 

Huomenna on taas kiinantunti. Vesi kielellä odotan jo, mihin mahdamme päätyä lounaalle... Kenties tällä kertaa maistamaan hotpotia korealaisittain?

 

Työiloa

Lounashetki töiden jälkeen

 

 

 

Työstäni olen ollut hyvin vähäpuheinen. Niin kuin leikkipuistossa, harvaa täällä expattien leikkikentälläkään kiinnostaa, mitä joku tekee tai on ennen tehnyt työkseen.

 

Olen kuin joka paikan hanslankari opetusalalla. Viime vuonna opetin Pekingissä aikuisia kiinalaisia. Eurooppalaiset tutkinnot ovat kovassa kurssissa Kiinassa, joten tehtäväni oli varmistaa, että opiskelijoillani olisi valmiudet opiskella lännessä. Kielen lisäksi perehdytin opiskelijoita meikäläisiin opiskelu- ja oppimismetodeihin, jotka Kiinassa ovat hyvin erilaiset. Täällä opettaja on todellakin kingi, jota ei kyseenalaisteta eikä kritisoida, mutta jolta ei edes kysytä mitään. Sillä kysyminenhän olisi merkkinä siitä, ettei opettaja ole osannut opettaa kunnolla… Työ oli raskasta johtuen tiiviistä opiskeluputkesta ja pitkistä työmatkoistani, menihän minulla pelkästään jo työmatkoihin päivittäin 3,5 tuntia. Mutta samalla se oli mielenkiintoista ja silmät avaavaa, ja nyt on ihanaa saada seurata sivusta, kuinka opiskelijoitteni taival jatkuu Euroopassa – toivottavasti varmoin askelin.

Kurssini päättyi ennen lomia, joten tällä hetkellä nasevasti kuvattuna englanniksi olen between-the-jobs. Mikä ei kuitenkaan tarkoita löhöämistä laakereillani, vaan työskentelen osa-aikaisesti vapaaehtoisena samassa kansainvälisessä koulussa, jossa omat nuorimmaiseni opiskelevat. Tehtäväni on tasoittaa niiden vastamuuttaneiden lasten tietä, jotka eivät vielä osaa englantia ja joiden äidinkieltä puhun. Toimin siis avustajana ja tulkkina opettajan ja oppilaan välillä.

 Vielä tarkenee tehdä töitä pihalla :) 

Työni on unelmatyötä. En vain ole varma, kummasta nautin enemmän: Siitäkö että saan työskennellä yhdessä sekä erityis- että luokanopettajien kanssa, osallistua heidän mielenkiintoisiin projekteihinsa (vastaaviin, joita viime vuonna kuvailin blogissani useaan otteeseen) ja oppia itsekin koko ajan uutta.  

Vaiko se, että saan auttaa ihania lapsia alkuun siitä kurjuudessa, jossa he täysin ummikkoina seilaavat luokkansa mukana pysymättä perässä. Tajuamatta paljoakaan siitä mitä ympärillä tapahtuu. Teen tehtäviä heidän kanssaan ja nautin nähdessäni, kuinka onnellisia he ovat saadessaan suuria onnistumisen kokemuksia siitä pienestä ilosta, että he pystyvät samaan kuin muutkin luokan oppilaat. Askel askeleelta heidän englannintaitonsa karttuvat ja läsnäoloni käy tarpeettomaksi. Mutta on myös ihanaa olla heille ”äitihahmo”, huomata heidän ilahtuvan nähdessään minut. Kuten pienen ruotsalaispojan, jota ensimmäisenä päivänä lohdutin hänen itkiessään olkaani vasten ja joka nykyään aina ohimennen käy nykäisemässä minua hihasta.  

Lisäksi saan työskennellä monella kielellä, usein jopa yhtä aikaa. Samassa luokkahuoneessa vaihdan kieltä salamannopeasti suomen, ruotsin ja englannin välillä, ja yritän pysyä kärryillä, kuka ymmärtää mitäkin kieltä. Mistä johtuen puhun välillä opettajalle ruotsia ja kielitaidottomille oppilaille englantia. Minulle tämä on myös omien rajojeni (kykyjeni) kokeilemista, sillä vielä vuosi sitten Pekingiin tulessani oli kieleni kankea enkä pystynyt toimimaan samassa tilanteessa usealla kielellä. Nykyään Pekingin kansainvälisissä joukoissa venyn toisinaan puhumaan tunnin sisällä jopa viittäkin eri kieltä. Pitääpä siis varmasti dementian loitolla!

Jotta tekemiseni ei loppuisi kesken, olen jatkanut taas kiinanopintojani, kahtena ”vapaapäivänäni” viikossa.  Niin, ja onhan minulla myös osa-aikatyöni, se joka pitää viikonloppuni vireinä...