Vatsan eksotiikkaa

Äidin lapsuudessa ruoalla ei ollut kovin kummoista asemaa. Ruokaa pidettiin välttämättömyytenä, ei nautintona. Toki Mummi valmisti päivittäin töiden jälkeen perheelleen päivällisen, yleensä alusta lähtien itse, koska harvoja eineksiä löytyi kaupasta, mutta tämän tästä hän muisti mainita, kuinka ikävänä puuhana hän ruoanlaittoa piti. Ja kuinka vähän hänelle syöminen merkitsi. Juhlapäiviä toki kunnioitettiin juhlaruoalla, mutta periaatteessahan ruoka oli aina samanlaista: perinteistä suomalaista kotiruokaa, joka sisälsi perunoita ja lihakastiketta, sekä aikakaudelle harvinaisesti jopa keitettyjä kasviksia ja vihreää salaattia. Pienin variaatioin, vähin maustein toistui samantapainen ruoka lähes päivittäin. Kuten varmaan jokaisessa suomalaisperheessä.

Joskus (lasten suureksi riemuksi) oli tarjolla spagettia tai riisiä, niitä ”eksoottisia ruokia”, joiden valmistamista Mummi piti kauhean vaikeana. Pastaa ei kutsuttu tietenkään pastaksi vaan makaroniksi. Lauantai-iltaisin sentään syötiin saunan jälkeen pizzaa, joka vakiintui nopeasti suomalaiseen ruokapöytään. Äiti kyllä muistaa vielä ensimmäisen kerran, jolloin Mummi teki pizzaa löydettyään uuden tulokkaan reseptin jostain naistenlehdestä, varmaankin Kotiliedestä. ”Italialaista”, kehui Mummi ylpeänä tarjotessaan sitä vieraille, jotka arvioiden maistelivat uutta eksoottista tuttavuutta. ”Pizzapiirakkaa”, väheksyi Isä vuosien päästä maistaessaan kerran Äidin samalla vanhalla reseptillä tekemää paksupohjaista pizzaa . Tämän jälkeen Äiti ei enää koskaan tehnyt pizzaa, vaan hän jätti sen Isän huoleksi.  

Ei siis ihme, että vielä pari vuosikymmentä sitten lapset olivat hyvin ronkeleita ruokapöydässä. Oliivejakin oli vasta opittu syömään Suomessa, kymmenisen vuotta aikaisemmin niitä olivat tainneet maistaa vain etelässä matkanneet. Valkosipulia syöneitä vieroksuttiin, haistoihan sen nimittäin heti, jos joku oli sellaista suuhunsa pannut. Hyi. Mausteina olivat suola ja pippuri. Kala oli arkena seitä ja silakkaa, viikonloppuisin uunilohta. Pappa sentään laski kesäisin verkot, joten Äiti oppi syömään myös valkoista kalaa - kypsänä tietenkin. Sienet hän hylkäsi murekkeestakin. 
 

Ruoka kyllä maistui ja outo ruoka kiinnosti. 80-luvun lopussa avattiin kotikaupunkiin ensimmäinen kiinalainen. Ensimmäisen kerran siellä vierailtuaan osti Äiti kotiin Hackmanin uuden tulokkaan, wokkipannun, jonka mukana tuli puikot ja niiden käyttöohjeet. Kun Äiti sitten ensimmäisen kerran matkusti Singaporeen, oli hänen pakko oppia syömään mitä vain. Olihan se noloa mennä Isän ystävien kanssa syömään ulos, jos ei pystynyt syömään sitä, mitä toiset tilasivat pöytään. Kun Äiti nosteli lusikalla vaaleanpunaisia mustekalan lonkeroita imukuppeineen  tom yam –keitostaan ja sai vaivoin liemen niellyksi, päätti hän sen olevan ensimmäinen ja viimeinen kerta. Vähitellen hän oppi syömään melkein mitä vain. Ja hän huomasi, että kun kerran maistaa, ja sitten toisenkin, oppii ajattelemaan mitä tahansa ruoaksi. Ja vähitellen alkaa jopa himoitsemaan kyseistä makua. Kuten valkosipulivoissa paistettuja etanoita. Tai vaaleanpunaiseksi värjättyä meduusaa. Ei mennyt pitkään, kun Äiti jo katseli yläpuolellaan liidellen uivaa rauskua Underwater Worldin akvaariotunnelissa ja näki silmissään RUOKAA: tuossa ui tulinen sambal stingray. Nam!

 

Kuva on lainattu täältä

 

Tuolloin ei Äidillä ja Isällä vielä omia lapsia ollut. Äiti kuitenkin muistaa Singaporessa vierailleen suomalaisperheen, jonka kymmenvuotiaat lapset eivät syöneet spagettia muun kuin ketsupin kera. Koska ketsuppia ei löytynyt italialaisesta ravintolasta (aasialainen ravintolahan ei tullut kyseeseenkään), söivät he pelkästään spagettia - ilman kastiketta. Tosin saattavat Äidin omat lapsetkin välillä syödä spagettia sellaisenaan, Äidin suureksi ihmetykseksi.

Äiti muistaa myös noilta ajoilta ruotsalaisen tuttavaperheen, jonka kanssa he kävivät usein ulkona syömässä, aina aasialaisravintoloissa. Joka kerta tuon perheen teinit söivät pelkkää valkoista riisiä, koska kaikki muut ruoat olivat aivan liian ”outoja” heidän mielestään. Samalla perheen äiti kertoi tyytyväisenä lisäävänsä kotona aina inkivääriä kaikkeen lasten ruokaan - terveellisyyden vuoksi. Äiti ihmetteli, mikä ero oli inkiväärillä maustetulla ruotsalaisella lihakastikkeella ja kiinalaisella: nimi kenties?

Tuolloin Äiti päätti itsekkäästi, että kun hän joskus saa lapsia, ei ravintolaa valita aina lasten ehdoilla eikä kotona valmisteta useampia ruokalajeja syöjien erilaisten vaatimusten mukaan. Vaan että kaikkien on syötävä samaa ruokaa tai oltava syömättä. Niinpä jo esikoisvauvalleen Äiti paistoi riisiä intialaisin höystettynä maustein. Kurkuma ja kardemumma tuoksuivat keittiössä, kun Äiti pakasti niitä pilttipurkkeihin. Pienestä pitäen esikoisen eteen kannettiin erinäköisiä ja erimaalaisia ruokia. Ja hyvinhän ne upposivat. Kaksivuotias pisteli himoiten poskeensa mustekalan vaaleanpunaisia lonkeroita imukuppeineen päivineen. Jo pienenä tämän lempiruokia olivat raaka kala ja sushi. Äidin oli opeteltava rullaamaan vaivalloiset sushit itse.  Tänä päivänä Äiti väistelee kysymystä: "Koska me taas tehdään niitä...?"

Jotkut asiat ovat kuitenkin makukysymyksiä. Sillä aivan kaikkea eivät Äidin lapset sittenkään oppineet syömään. Kerran kasviksia vihaava lapsi kysyi Äidiltä: ”Onko mun ihan pakko AINA maistaa kesäkurpitsaa. Olen maistanut sitä ainakin tuhat kertaa ja tiedän etten edelleenkään pidä siitä!” Äiti tiesi, ettei lapsi lainkaan liioitellut maistamiskertojen lukumäärässä, mutta vastasi toiveikkaasti: ”Ehkä JONAIN päivänä opit tykkäämään… ” Tämän jälkeen lapsi neuvoi pienempiä sisaruksiaan että kaikkea on toki pakko maistaa. Lisäsi kuitenkin vielä ohjeeksi: ”Mutta jos et tykkää, niin ota nenästä kiinni ja nielaise...”

 

 

 

Pekingin ensimmäisen päivän "pikalounas" ennen Isän lähtöä töihin: höyrytettyjä dim sumeja (näitä kutsutaan nimellä bao).

 

 

Nykyaikaisten länsimaisten ostoskeskusten ravintoloissakaan ei välttämättä kukaan puhu englantia, mutta tilaaminen on helppoa ja modernia. Tarjoilija näyttää pikaisesti, kuinka kosketusnäyttömenulta liitetään ruokalajeja ostoskoriin. Listalla ruokalajit ovat onneksi kuvina ja joskus jopa englanninkielisin nimin. Kun on valmista, viittoilee Äiti tarjoilijan paikalle. Ja sitten peukut pystyyn, että menihän tilaus oikein, sillä "ostoskorin" sisältö näyttää tältä:
 

 

 

Nähtävästi meni, sillä pöytään kannettu ruoka taitaa näyttää siltä kuin tarkoituskin:
 

Bambunversoja
 

 

 

Ruokalistalta löytyvät jauhomadot Äiti ja Isä jättävät tilaamatta. Tarjoilija tuo listan ulkopuolelta alkupaloiksi pöytään JOTAIN. Tuskin silti mitään, joka olisi joskus kiemurrellut. Rapeat pötköt maistuvat lähinnä inkiväärillä ja kanelilla maustetuilta kuivatuilta juurilta

 

Luineen päivineen pilkottua kanaa ja vihreää kasvista, jota Kiinassa kutsutaan kaleksi. Mikähän mahtaa olla Kiinassa nimitys lehdille, joita singaporelaisittain kutsutaan nimellä 'kailan'? Kananpaloja täytyy oppia syömään kuten kivelliset mustat oliivit: luunpalat kannattaa sylkäistä suusta ennen nielaisemista.

 

 

Tofua pyöritellään mausteessa
 

 

Sieniä ja jauhelihaa
 

 

 

 

Taas JOTAIN. Mitähän tuli tilattua?

 

 

 

 

Näitä eivät Äiti ja Isä ole ennen maistaneet: dijonsinapilla maustettuja kanan räpylöitä. Äiti yrittää rouskutella niistä pari, nielaisee ne lähes kokonaisena ja toteaa, että ensikertalaiseen ei tämä "herkku" uppoa. Kanan räpylöitä näyttäisi olevan myynnissä lähes joka kaupassa, jopa säilöttyinäkin, mutta Äidin mielestä suutuntuma on kuin söisi sinappisia rustoja. Auttaisiko jos pitäisi nenästä kiinni?

 

Isä yrittää syödä niitä sivistyneesti, imeskelee pehmeät varpaanvälit ja toteaa, että menetteleehän nämä. Jättää loppuosat lautasen reunalle.

 

 

 

Äiti miettii, että paremmalta ehkä maistuisivat, jos ne uppopaistaisi rapeiksi. Niin singaporelainen varmaan tekisi. Löytyyköhän Kiinasta sellainenkin variaatio?

 

Komeat kulissit.

Follow my blog with Bloglovin

 

Koulu ja kielipolku

Kuinka paljon miettimistä ja järjestämistä onkaan yhdessä muutossa. Fyysisen laatikoiden pakkaamisen päälle tulevat kaikki paperisotkut ja kaavakkeiden täyttämiset. Mutta kuitenkin isoin ja työllistävin osa muutosta tapahtuu ihmisen päässä.

Ensin muuttoa harkitaan joka kantilta ja jokaisen perheenjäsenen näkökulmasta: Kuinka muutto vaikuttaa perheenjäseniin, etenkin lapsiin? Löytävätkö he uusia kavereita? Mihin kouluun he menevät? Millainen koulumatka?

Entä mistä löytyisi uusi asunto? Millaiselta alueelta? Kerrostalo, rivitalo vai omakotitalo? Onko uusi asunto mieleinen vai pakon sanelema kompromissi? Tullaanko siinä viihtymään? Onko pihaa ja ulkoleikkimahdollisuutta lapsille? Kavereita lähistöllä? Millaiset naapurit? Näitä kaikkia seikkoja joutuu pohtimaan myös muuttaessaan kotimaassa, etenkin jos muuttaa paikkakunnalta toiselle. Mutta se on vielä pientä siihen nähden, mitä joutuu miettimään muuttaessaan ulkomaille. Kun ei tunne ihmisiä eikä maantapoja, ja lisäksi päänvaivaa aiheuttaa myös kieli. Kuinka Kiinassa selviää ilman kiinan kielen taitoa? Ei ongelmitta.   

Ulkomaankomennuksella lapsiperheen kannalta tärkeysjärjestyksessä asiaksi yli muiden nousevat lasten koulut. Onneksi nykyään on kuitenkin internet. Koko syksyn ajan Äiti ja Isä ovat surffailleet Pekingin koulujen sivuilla, ja kielitaitokysymyksiä on pohdittu ja selvitelty, eri koulujen curriculumeja tutkittu huolella netissä. Lapsille olisi turvaa toisistaan, mikäli he saisivat aloittaa samassa koulussa. Mutta olisiko heillä uudessa koulussa mahdollisuus jatkaa kaikkien aloitettujen vieraiden kielten opintoja? Vai katkeaako jo hyvin alkanut kielipolku? Entä kuinka tämä vaikuttaa lasten koulunkäyntiin perheen palatessa Suomeen?

Kielikysymys on kaikkein kuumin peruna, sillä lapsilla on ennestään hyvä kielitaito harvinaisemmissa vieraissa kielissä ja niillä on tärkeä asema heidän nykyisissä kouluissaan. Lasten kannalta kaikkein tärkeintä on, että heillä olisi mahdollisuus palata omiin vanhoihin kouluihinsa, vanhoille luokilleen, vanhojen kavereidensa pariin. Paluun pitää olla turvattu. Ja se on nyt ongelma. Jo lokakuussa Äiti otti ensimmäisen kerran yhteyttä sekä mahdollisiin tuleviin että nykyisiin kouluihin. Viestejä, kysymyksiä, vastauksia ja kohteliaisuuksia on vaihdettu Pekingin ja Suomen koulujen kanssa ja niidenkin välillä. Rehtoriakin äiti kävi kerran tapaamassa.

Lasten kadonneita koulutodistuksia kahdelta viimeiseltä vuodelta etsittiin kissojen ja koirien kanssa. Eipä kevät- ja joulujuhlien jälkeen tajuttu niiden tulevan vielä tarpeeseen, joten osa on kadonnut kuin tuhka tuuleen ja koulusta jouduttiin pyytämään kopiot. Todistuksia käännettiin vieraalle kielelle ja lasten passien kopioita faksattiin Kiinaan.

Joulukuussa lähetettiin hakemukset ensimmäiseen kouluun. Esikoiselta puuttuu aikaisemmat opinnot koulun vaatimasta vieraasta kielestä, eivätkä Suomen koulujärjestelmän pakolliset ruotsin opinnot kelpaa vastaamaan koulussa vaadittua vierasta kieltä. Tähän anottiin poikkeusta. Muutaman korjauksen ja lisäyksen jälkeen hakemukset olivat kunnossa. Koulun vaatimuksesta Äiti aloitti kieliopinnot nuorimman koululaisen kanssa. Kouluasian piti olla selvä.

Pekingissä Äiti ja isä vierailevat kolmessa kansainvälisessä koulussa. Tapaamiset on varattu etukäteen netissä. Ensimmäisessä koulussa he saavat kokonaisvaltaisen esittelyn: high schoolista early years centeriin – onhan heillä mahdollisesti tulokkaita joka osastolle. Koulu on valtava, mutta samalla myös viehättävä. Kampuksen läpi kuljettaessa ylitetään joki siltaa pitkin ja kävellään kiinalaisen portin alta. Ilmapiiri on rento ja opetusmetodit vaikuttavat skandinaavisilta: opettaja on ohjaava ’mentor’ eikä autoritäärinen ’leader’. Koulua esittelevä kiinalaisnainen kertoo innostuneena, että heillä halutaan opiskelun olevan kivaa. Että kouluun on mukava tulla joka päivä. Ruotsalainen terveydenhoitaja, jonka äiti ja isä ovat sattumalta tavanneet edellisenä päivänä eräällä asuma-alueella, tulee juttelemaan heidän kanssaan ja ylistää koulua maasta taivaaseen. Hänen omatkin lapsensa ovat vaihtaneet tänne toisesta koulusta.

Koulu tarjoaa paljon harrastusaktiviteetteja urheilusta elokuvantekoon ja näytelmäkerhoon. Omakotialueelta koulumatkakin bussissa olisi lyhyt, naapurinlapset koulukavereita. Lähikoulu ja vieläpä unelmakoulu. Täällä Äiti ja Isä haluaisivat kaikkien lastensa opiskelevan! Matkassa on vain yksi mutka: koulussa ei ole mahdollisuutta pitää yllä sitä vierasta kieltä, joka turvaisi lasten paluun heidän nykyiseen kouluunsa.

 

 

 

 

 

 

Heti perään on sovittu vierailu toiseen kouluun, joka sijaitsee vielä lähempänä tulevaa kotia. Tämä oli vaikuttanut nettisivujen perustella viehättävältä koululta. Sen oppilaat ovat vielä lomalla, joten äiti ja isä tapaavat ainoastaan koulun henkilökuntaan kuuluvan hymyilevän kiinalaisnaisen, joka muistelee innolla opiskeluvaihtovuottaan Suomessa. Kysyttäessä kuinka hänen koulunsa eroaa muista kansainvälisistä kouluista, hän ylpeänä kertoo koulunsa valttina olevan akateemiset suoritukset. Hän ojentaa listan, johon on kirjattu kaikki ne yliopistot, joissa koulun edellisen vuoden ylioppilaat tällä hetkellä opiskelevat. Joukossa Eton ja Harvard, totta kai. Vaativan koulun lisäksi useilla oppilailla käy kotonaan kotiopettaja antamassa lisäopetusta. Oletettavasti lapset opiskelevat aamusta iltaan. Täällä koulutetaan Pisa-menestyjiä!

 
Myöhemmin Äiti ja Isä kuulevat, että kyseinen koulu on erityisesti aasialaisten vanhempien suosiossa. Monet oppilaat tulevat Singaporesta, Hongkongista, Taiwanista, nopean talouskehityksensä vuoksi Aasian tiikereiksi kutsutuista maista. Tosin oppilaista puolella on kuulemma pohjoisamerikkalainen passi mutta heilläkin aasialainen ulkonäkö. Tiikeriäiti Amy Chuan lapsia oletettavasti.

 

Viimeiseksi Äiti ja Isä vierailevat kolmannessa koulussa, siinä johon hakemukset on jo lähetetty. Koulu sijaitsee bisneskeskustassa, jonne omakotitalosta on 45 minuutin bussimatka. Ystävällinen mutta tiukanoloinen mies esittelee koulua. Ihan kivan näköistä, muistuttaa suomalaista koulua ja koululuokkia. Tässäkin koulussa on mahdollisuus monenlaisiin kerhoihin ja harrastuksiin sekä hyvä kirjasto. Kaiken kaikkiaan aika samanlaiset puitteet kuin ensimmäisessäkin koulussa, mutta pienemmässä mittakaavassa. Oma uima-allas toki puuttuu ja piha on aika pieni. Pihalla tiedostaa olevansa muurien ympäröimänä.

Kierroksen jälkeen mies johdattelee heidät työhuoneeseensa ja kaivaa paperit esiin. ”Meillä on vielä yksi ongelma…” hän aloittaa. ”…riittääkö lasten kielitaito?”

Koulu haluaa testata kielitaidon, mutta se olisi mahdollista vasta sitten, kun lapset ovat saapuneet Pekingiin. Tuolloin on kuitenkin jo liian myöhäistä hakea muihin kouluihin. Isä yrittää vienosti ehdottaa videohaastattelua. Mies pudistaa päätään tiukasti: eihän sellainen käy. Äiti ehdottaa, että koulu pyytäisi lasten nykyisiltä opettajilta lausunnon, ovathan nykyisetkin opettajat natiiveja kielenpuhujia. Mies katsoo Äitiin ja pudistaa epäilevästi päätään.

 Kotiin palattuaan Äiti kirjoittaa viestejä lastensa opettajille ja pyytää heiltä lausuntoa. Opettajat suostuvat mielihyvin ja Äiti ilmoittaa heidän yhteystietonsa Pekingin kouluun. Seuraavana päivänä mies Pekingistä vastaa sähköpostitse, ettei kahden vanhimman lapsen kohdalla pitäisi olla estettä saksantaidon suhteen.

Vielä ei kuitenkaan ole tullut vastausta siihen, meneekö anomus esikoisen vieraan kielen opintojen poikkeuksesta läpi.

(jatkoa tarinoissa: Ensimmäinen ongelma: kuinka vaikeaa on päästä kouluun ja Haku kansainväliseen kouluun)

P.S.
Muita kirjoituksiani aiheesta löytyy näiltä sivuilta: eurooppalaisessa koulussa, kansainvälisessä koulussa, Suomi-koulussa (eli kuinka pysytään suomalaisina) sekä  näistä: Ensimmäinen ongelma: kuinka vaikeaa on päästä kouluun, Haku kansainväliseen kouluun  ja Koulu ja kielipolku. 

Follow my blog with Bloglovin

Ensivaikutelma

Kaksikymmentä vuotta sitten Isä muutti Singaporeen ja pian tämän jälkeen Äiti matkusti tämän luokse elämänsä ensimmäisen kaukomatkansa, muutamaa kuukautta ennen kuin itsekin muutti perässä. Tuolloin Singaporea kutsuttiin nopean talouskehityksensä ansiosta ’Aasian tiikeriksi’. Kaupungin julkisivu oli moderni ja tyylikäs, metro kiiltävä, ostoskeskukset suorastaan luksusostosparatiiseja pienen Stockmannin ja nuhjuisen Itäkeskuksen rinnalla. Suomalaisen pikkukaupungin tytön silmin ensivaikutelma ja julkisivu oli upea. Mutta takapihalle kurkistaessa löysi toisenlaisen Singaporen: ostoskeskusten kuluneet ankeat vessat, mopoilijat väärinpäin tuulensuojaksi puettuine takkeineen, rivikansalaisten nuhjuiset kerrostalolähiöt, joiden pihoilla hampaattomat kiinalaispapat polttivat tupakkaa ja pelasivat mahjongia valkoisissa aluspaidoissaan.  

Peking tuo Äidin mieleen juuri tuon Singaporen parinkymmenen vuoden takaa. Hienoja ostoskeskuksia länsimaisine luksusputiikkeineen ja valtavine kukkaistutuksineen. Vasta käyttöönotettuja metroasemia, jotka hohtavat metallinloistoa ja kiiltävyyttään. Korkeita pilvenpiirtäjiä, joita ympäröivät korkeat muurit ja joiden portilla seisovat vartijat ojennuksessa. Ostoskeskusten vessat ovat tosin siistimpiä kuin Singaporessa aikoinaan: WC:stä löytyy sekä saippuaa että paperia suorastaan ilmaiseksi eikä sitä tarvitse kuljettaa itse mukana. Mutta pöntölle ei täälläkään kannata istuutua vaan harjoituttaa reisilihaksiaan. Ja pöntön yläpuolella lukee tuttu teksti:
 

Paikallista väriä näkee jo ensimmäisenä päivänä. Mopoilijoiden tuulisuojat tuovat Äidin mieleen singaporelaiset mopoilijat nurinpäin puettuine takkeineen. Pekingiläisissä mopoissa on lisävarusteena myös kädensijoihin valmiiksi kiinnitetyt muhkeat rukkaset. Pekingissä erottuvat polkupyörällä liikenteen seassa puikkelehtivat paperinkerääjäsedät ja ruokakärrytädit. Singaporesta Äiti muistaa lava-autot, joiden lavalle työmiehet lastattiin päivän päätteeksi.

Modernin pilvenpiirtäjähotellin ikkunasta näkyy kaupungin puristuksiin jäävä matala asuinalue, joka vielä uhkaa olemassaolollaan rakentamista. Milloinkohan sillekin koittaa viimeinen niitti, kun tarvitaan tilaa uusille toimistorakennuksille?

Varakkaamman väen ja ulkomaalaisten asuttamien asuinalueiden portilla seisovat vartijat karvalakeissaan. Kun välittäjä on hoitanut heidän kanssaan muodollisuudet ja auto kaartaa portista sisään, Äiti kuiskaa Isälle: ”Upea paikka.”

”Täällä pääsee hyvin kiinni paikalliseen elämään”, toteaa Isä sarkastisesti.

 

 

 

Follow my blog with Bloglovin

Pohjoinen kaupunki

Pistävä haju tuntuu jo lentokoneen putkessa. Ilma on sakeaa ja haisee. Nenässä pistelee ja päätä särkee.

Lämpimästä etelästä tulleita matkaajia odottelee jatkolentoaan nukkumalla lentokentän käytävillä shortseissa ja t-paidoissa. Kiinalaiset kuljeskelevat sisällä päässään paksut villapipot ja lämpimät karvalakit. Ulkomaalaisten passien tarkastuspisteellä jono on pitkä ja virkailijoita vain muutama. Kiinan passin tai oleskeluluvan haltijoista ei jonoa synny, sillä niiden tarkastajia on paljon. Pian nämä istuskelevat toimettomina katsellen tylsistyneinä matelevaa ulkomaalaisten jonoa, jota ohjailee tiukkailmeinen mies. Käsimerkeillä osoittamalla tämä lähettää matkustajia vapautuvien virkailijoiden luo.

 

 

 

 

Äidin takana seisova työmatkalainen hermostuu, kerää salkkunsa ja lentolaukkunsa ja painelee kiinalaispassien tarkastajaa kohti. Tiukkailmeinen mies yrittää viittoilla tämän palaamaan paikoilleen, mutta matkustaja jatkaa määrätietoisesti eteenpäin. Vaikka miehen ääni ei kanna jonottajien luo, hänen eleistään ja liikkeistään voi päätellä, mitä mieltä hän on jonotussysteemistä. Tarkastaja ottaa  hänen passinsa ja ryhtyy tutkimaan sitä. Tiukkailmeinen mies heltyy ja viittoilee jonottajia siirtymään tyhjien tarkastuspisteiden luo. Jonoon tulee vauhtia.

Äiti ja isä pääsevät samanaikaisesti tarkastettaviksi. Koneessa valmiiksi täytettyyn maahantulolomakkeeseen on isä ruksittanut matkan syyksi työn, kun taas äiti on merkinnyt vapaa-ajan. Hymytön nuori virkailija tarkastelee epäluuloisesti äidin passia ja toistaa kysyvästi äidin etunimen. Silmäkulmastaan äiti näkee isän saavan jo oman passinsa takaisin ja jatkavan matkaansa eteenpäin.  Ilmeetön virkailija tutkii ja tutkii äidin passia, kunnes viimein luovuttaa sen takaisin. Äidin olo on helpottunut.

 

 

Matkalaukut saapuvat saman terminaalin toiseen rakennukseen, jonne pääsee vain junalla. Matkan varrella on vielä yksi rakennus ja sen pysäkki, ja äiti painaa reittiä mieleensä, jotta hän osaisi sen kesällä lentäessään Pekingiin yksin neljän lapsen kanssa. 

Onneksi asunnonvälitystoimiston tarjoamat palvelut ovat monipuoliset ja niihin kuuluu myös asiakkaan noutaminen kentältä. Kello on vasta seitsemän aamulla, mutta välittäjä on jo tullut autonkuljettajan kanssa äitiä ja isää vastaan. Välittäjä on nuori nätti nainen, joka puhuu erinomaista englantia ja jonka siroja kasvoja kehystää villapipon alta näkyvä pitkä musta tukka. Sen enempää hänen tukastaan äiti ja isä eivät koskaan näe, sillä nainen ei koko viikon aikana kertaakaan riisu pipoaan. Ei edes tunnin kestävien automatkojen aikana, vaikka lämmitin puhaltaa täysillä. Kaninkarvainen tupsu keikkuu harmaan pipon laella.

Kuljettaja osaa varautua ruuhka-aikaan ja valitsee syrjäisemmän pikkutien. Auto matelee harvapuisten metsien läpi. Paljon on pikkutielläkin autoja matkalla kaupunkia kohti, mutta vähän ajan päästä välittäjä kertoo saaneensa juuri viestin kollegaltaan, joka oli toista samalla koneella tullutta miestä vastassa. Heidän kuskinsa on valinnut moottoritien ja siellä he nyt nököttivät autossaan seisovassa jonossa.

Äidin ja isän kuljettaja on isokokoinen romuluinen mies, jolla on paksusankaiset lasit ja gangsterimainen ilme. Häikäilemättömästi hän ohittaa matelevassa jonossa vuoroin pientareen kautta, vuoroin ajaen vastaantulijoiden kaistaa. Kun vastaan tulee iso bussi eikä tielle mahdu kolmea  autoa rinnakkain, tukkiutuu koko tie. Kuski yrittää palata omalle kaistalleen, mutta muut autoilijat pitävät kiinni paikoistaan. Torvet huutavat, mutta silti kuljettajien pokka pitää. Neutraalit ilmeet säilytetään eikä kukaan eleillään näytä kimmastustaan. Kansainvälisiä käsimerkkejä ei käytetä. Äidin tekee mieli kaivaa kameransa esiin, mutta hän ei kehtaa. Vähä vähältä kuski hivuttaa auton röyhkeästi oman kaistansa autojen väliin. Liikenne alkaa taas sujua ja matka jatkuu.

Hotellista isä jatkaa tulevalle työpaikalleen pomoaan tapaamaan. Äitiä väsyttää kauheasti nukkumattoman yön jälkeen, mutta lepäämisen sijaan hän ottaa kameransa ja lähtee kiertelemään tutkiakseen hotellin ympäristöä. Japanilaistyylinen pilvenpiirtäjähotelli sijaitsee korkeiden toimistorakennusten ja asuintalojen lähistöllä, ruuhkaisten katujen varrella. Äiti seisahtaa risteykseen ja kuvaa liikennettä.  Vai tällainen on Peking, kiinaksi ”Pohjoinen kaupunki”.
 

 

 

 

 

Follow my blog with Bloglovin

 

Look & See

Tammikuun alussa äiti ja isä lähtevät kahdestaan Pekingiin previsiitille tutustuakseen asuma-alueihin ja etsiäkseen kotia ja koulua lapsille. Tällaista muutaman päivän tutustumisreissua kohdemaahan ennen suunniteltua muuttoa kutsutaan Pekingin expattislangilla ”look and see” –matkaksi.

Lentokentällä äiti ja isä pääsevät ensikosketuksiin pekingiläiselämän kanssa. Lähtöportin lähestyessä kanssamatkustajien enemmistö kiinalaistuu. Useilla on kasvoillaan hengityssuojain. Äitiä ihmetyttää. Influenssakausi on tuskin alkanut ja Helsingin ilman pienhiukkasarvo alle neljässadasosaa siitä mitä Kiinan pääkaupungissa!

Portilla heidät ohitetaan tylysti jonossa. Isä tökkää äitiä kylkeen: "Nyt se sitten alkaa. Vieläkö voi perua..."

Äiti ei ole vuosiin ollut pitkällä lennolla. Hän on muistellut kaiholla sitä tunnetta, jonka kokee matkustamon valojen hämärtyessä yöksi. Kun suurin osa matkustajista nukkuu käpertyneinä penkkeihinsä ja käytävää pitkin kulkiessaan voi katsella nukkuvia kasvoja, viltteihin kääriytyneitä hahmoja. Silmälappuja, korvatulppia. Kun sieltä täältä pilkottaa pieni hohde matkustajien lukuvaloista. Vielä edellisellä äidin pitkällä lennolla illan viimeistä elokuvaa katseltiin isoista kuvaruuduista. Oli pakko katsoa mikäli oli hereillä - halusi tai ei. Liian jännittävän elokuvan kohdalla ei auttanut muu kuin sulkea silmänsä. Ja toivoa että kaikki lapset nukkuivat. Mutta nykyään jokaisella matkustajalla on oma päätteensä edessä istuvan selkänojassa. Kosketusnäyttö toimii huonosti ja edessä istuvan penkki nykii, kun takana oleva matkustaja painelee kuvaruutuaan.

Matkan aikana lentämisen hohde häviää. Penkit ovat pienentyneet (vai ovatko äidin omat koivet jäykistyneet keski-iän myötä?). Jalkoja puuduttaa. Vetää suonta. Ei väsytä, sisäinen kello näyttää vasta alkuiltaa. Vieruskaveri vetää sikeitä ja levittää jalkansa äidin puolelle. Äidin tekisi mieli työntää miehensä jalat takaisin mutta hän ei raaski. Miesparallahan on sentään työpäivä edessään. Äiti valvoo ja vaihtaa jatkuvasti asentoaan. Juuri kun hän on nukahtamassa, hän tuntee kuin putoavansa. Edessä oleva istuin heilahtaa äidin potkusta ja matkustaja korahtaa unisena. Toivottavasti hän saa uudelleen unen päästä kiinni. Äiti ei saa. Kun valot syttyvät vähitellen matkustamoon, ei Suomessa kello näytä vielä edes puoltayötä. On aika herätä Kiinan aamuun!


Follow my blog with Bloglovin

Pakkailua ja pähkäilyä

Ensivisiitin ajankohta ”Pohjoiseen kaupunkiin” päätettiin vasta hieman ennen joulua. Olihan se ollut suunnitelmissa koko syksyn, mutta vanhempien kiireiden vuoksi matkanjärjestäminen oli jäänyt muiden touhujen jalkoihin. Kaksi päivää ennen joulua äiti lähti ”jouluostoksille” passikuvaan ja isä vei viisumihakemukset konsulaattiin. Konsulaatissa työskenneltiin jouluaattonakin ja viisumit ennättivät sittenkin ajoissa.

Äiti tuskaili pakkaamisen vaikeutta. Pitäisikö mukana olla siisti villakangastakki, jota äiti käytti yleensä vain juhlissa. Se oli isoäidiltä peritty, vintagea eli aito 50-luvun takki, erittäin hyvää villaa. Mutta menisikö se pilalle suurkaupungin pölyissä ja lioissa, sateen yllättäessä? Vai ottaako texillä suojattu ulkoilutakki, se jota äiti käytti enimmäkseen kosteina talvina, menihän se säällä kuin säällä, suojasi sateelta ja kuralta, mutta hengitti paisteella. Vieläpä piristi mieltä värikkyytensä ansiosta. Mutta kehtaisiko siinä näyttäytyä Pekingissä? Kuinka pukeutuivat kaupungin asukkaat: tiptop kuin pietarilaiset vai näyttävätkö he tavallisilta kadun tallaajilta?

Matkalle lähtisivät vain isä ja äiti. Isovanhemmat matkustivat toiselta paikkakunnalta viikoksi hoitamaan lapsia vanhempien poissa ollessa.

Matkasta ja sen tarkoituksesta oli keskusteltu paljon lasten kanssa etukäteen. Kaksi päivää ennen matkaa kömpi kuopus sänkyyn äidin viereen ja kiersi kätensä tämän kaulaan: ”Tullaanko mekin sitten joskus teidän luo sinne Kiinaan?”


Follow my blog with Bloglovin
 

Uusi elämä

Ensimmäisen kerran isä otti Kiinaan muuton puheeksi lämpimänä elokuun iltana, kun valtava kuu nousi järven ylle.

Mutta oikeastaan tarina sai alkunsa jo 80-luvulla, kun äiti oli itsekin vasta lapsi. Äidin isä oli aina ollut innokas Tekniikan maailman tilaaja, ja vaikkeivat tekniset vempaimet kiinnostaneet äitiä, oli hänestä hauska selata lehteä. Toisinaan siinä julkaistiin kertomuksia jännittävistä matkoista ympäri maailman. Eräässä numerossa oli pitkä tarina ja paljon kuvia erään miehen rohkeasta junamatkasta Siperian halki Pekingiin. Sen jutun äiti luki moneen kertaan, kuvitteli itse olevansa tuolla matkalla. Ja haaveili kerran elämässään tekevänsä tuon samaisen junamatkan. Mutta vuosikymmenen vaihteessa alkoivat myllerrykset sekä Tiananmenin aukiolla että Neuvostoliitossa. Äiti hautasi haaveensa ja kasvoi aikuiseksi. Tapasi miehensä, jonka kanssa hän seikkaili maailmalla, kunnes he asettautuivat kotimaahan lämminhenkiseen ja kodikkaaseen naapurustoon kasvattamaan perhettään. Mutta seikkailumieli jäi kytemään.

Oli äiti kerran ehdottanut isälle vastaavaa junamatkaa Pekingiin. Kauan sitten, kun he vielä asuivat Singaporessa. Isän komennuksen päättyessä ja heidän suunnitellessaan paluutaan Suomeen ehdotti äiti matkustamista junalla Kaakkois-Aasian halki Pekingiin ja siellä parin viikon lomailua. Äiti oli aikaisemmin matkustanut junalla Intian ja Malesian halki, joten pitkä junamatka houkutteli häntä Suurena Seikkailuna. Työt kuitenkin odottivat isää kotimaassa, ja niin he palasivat sinivalkoisin siivin.

Perhe kasvoi neljällä lapsella ja kotiutui Suomeen. Lapset juurtuivat kotipaikkaansa, jota parempaa he eivät uskoneet maailmasta löytyvän eikä mikään maailman kolkka olisi pystynyt heitä houkuttelemaan. Kotiympäristö oli heidän maailmansa ja näin oli heistä hyvä.

Mutta sitten tuli tuo kaunis elokuun ilta, jolloin lasten mentyä nukkumaan superkuu valaisi järven pintaa ja isä kertoi äidille mahdollisesta muutosta Kiinaan. Tuona iltana heidän päätöksensä oli vakaa: ei, ei nyt, ei tässä elämänvaiheessa. Vanhimmat lapset murrosiässä, äiti palaamassa kuopuksen syntymän jälkeisten kotivuosien jälkeen työelämään, omatkin vanhemmat olivat jo vanhoja ja tarvitsivat apua. Ja ne Pekingin saasteet, kuinka sinne voisi viedä pienet lapset saastuttamaan keuhkonsa! Väitetäänhän Pekingin ilman hengittämisen vastaavan yhden tupakka-askin polttamista vuorokaudessa. Kuinka vastuuttomat vanhemmat voisivat altistaa 4-vuotiaan tupakalle?

Seuraavana aamuna aamupalaa kattaessaan äiti kuiskasi isälle, että harkitaan sittenkin vielä asiaa...

Syksyn mittaan asia eteni hyvin hitaasti. Pitkään oli täysin epävarmaa, oliko muutto edes mahdollinen. Ensin isä näytti työpaikalle vihreää valoa, mutta työnantajasta ei kuulunut mitään pitkään aikaan. Se siitä sitten, äiti ja isä ajattelivat. Vähitellen he sammuttivat jo mieleensä syttyneen kipinän ja asennoituivat jatkamaan elämäänsä kuten ennenkin, rakensivat maailmansa ja suunnittelivat tulevaisuutensa uudelleen koti-Suomeen. Kunnes eräänä päivänä tuli pieni vihje pomolta ja kipinä alkoi taas hohtaa. Jonkin ajan päästä tuli toinen vihje: soitto ulkomailta. Kipinä syttyi jälleen. Äiti ja isä loivat maailmansa uudelleen: oli alkamassa uusi elämä, uudet suunnitelmat oli mietittävä tulevaisuutta varten.

Esikoiselle oli jo aikaisemmin kerrottu mahdollisesta muutosta. Tämä oli ottanut sen näennäisen rauhallisesti, mutta illalla tullessaan sanomaan hänelle hyvää yötä oli äiti löytänyt teinin peiton alta nyyhkyttämästä. 

Kun muutto alkoi viimein näyttää todennäköiseltä, äiti ja isä kutsuivat isommat lapset alakertaan ruokapöydän ääreen, mutta pienimmäinen houkuteltiin jäämään yläkertaan leikkimään. Esikoinen arvasi, mistä oli kyse eikä suostunut tulemaan pöydän luo. Hän jäi seisomaan matalan kaapin viereen, kirja kädessään, selkä muihin päin. Luki muka kirjaa. Lysähtäneistä harteista vanhemmat kuitenkin tiesivät lapsen arvaavan, mistä olisi kyse. Keskimmäiset lapset touhusivat keskenään, höpöttelivät omiaan. Kesti hetken saada heidät rauhoittumaan ja vakavoitumaan perheneuvotteluun. Pojat virnistelivät.

Isä kertoi että hänelle on tarjottu töitä muualta ja että koko perhe muuttaisi mahdollisesti vuodeksi pariksi toiseen maahan, mutta palaisi sen jälkeen taas omaan kotiinsa. Pojista isompi purskahti itkuun: ”Ei kyllä muuteta. Mä en haluu lähteä mihinkään.” Nuorempi veli otti mallia, itki tekoitkua ja toisteli samoja sanoja. Esikoinen oli raivoissaan ja heitteli syytöksiä ja kysymyksiä, vaati vastauksia. Kapinoi ja vastusti.

Äiti ja isä selittivät, mitä oli tapahtumassa. Kuinka perhe muuttaisi Pekingiin pariksi vuodeksi, lapset menisivät kouluun, jossa olisi paljon samanlaisessa tilanteessa olevia ulkomaalaisia lapsia. Kuinka he saisivat kaikki uusia kavereita, sekä kiinalaisia että monista muista maista kotoisin olevia. Oppisivat useita kieliä. Kesäisin perhe vierailisi Suomessa ja tapaisi vanhoja ystäviään. Kuinka suomalaisiin tuttaviin voisi pitää yhteyttä netin välityksellä: Facebookin, Instagramin... Skypettämällä voisi pitää ystävien kanssa lukukerhoa, olla melkein kuin olisi yhdessä, vaikka ei olisikaan samassa tilassa.

Nuoremman pojan itku kesti kymmenen sekuntia. Hän kuunteli kiinnostuneena, alkoi selvästi pohtia ajatuksen jännittävyyttä: Asua ihan oikeasti Kiinassa, eihän hän ollut koskaan käynyt Euroopan ulkopuolellakaan. Syödä Mama-nuudeleita joka ikinen päivä. Oppia sellaista vierasta kieltä, jota harva osasi kotimaassa. Saada ihan oikeita ulkomaisia kavereita (olihan omassa koulussakin 'ulkomaalaisia', mutta että hänestä itsestään tulisi sellainen… mikä jännittävä ajatus!). Hetken päästä hän jo riemuitsi muutosta.

Vanhempi poika veti takin päälleen ja paineli ulos ovesta.

Äiti ja nuorempi poika katselivat netistä kuvia. Hetken päästä poika oli käynyt Kiinan muurilla, pohtinut sen pituutta sekä osasi ensimmäiset kiinankieliset sanansa: ”Ni hao!”

Kuopus huuteli yläkerrasta: ”Saanko mäkin tulla jo alas?”


Follow my blog with Bloglovin