Paniikkipäivä koulussa

 

 

 

 

 

 

 

 

Viikon aikana olemme enimmäkseen kiertäneet vanhoja koulujamme, tervehtimässä vanhoja tuttujamme.

 

Ensimmäinen kouluvierailumme tapahtui ihan hirvittävällä kaaoksella. Kouluihin ei voi kävellä sisään, vaan kyseistä koulua käyvän ystävän pitää järjestää kouluvierailu. Olin jo viikkoja aiemmin sopinut saksalaisen ystäväni kanssa, että hänen kuopuksensa anoo koulupäivää ystävälleen eli minun kuopukselleni. Hänen tyttärensä on Kolmoseni vanha luokkakaveri ja olisi voinut anoa koulupäivää pojalleni, mutta ajattelimme että poikani mieluummin käy koulua jonkun pojan mukana. Tässä kansainvälisessä koulussa luokat hajotetaan ja järjestetään uudelleen joka vuosi ja tämä tyttö ja Kolmoseni vanhat kaverit olivat tätä nykyä eri luokilla. Niinpä olin vuoden tauon jälkeen ottanut yhteyttä Kolmosen kiinalaisen kaverin J:n äitiin ja pyytänyt hänen poikaansa kutsumaan poikani.

 

Maanantaina minun piti saada siis lapset kouluun, mutta samana päivänä piti hoitaa poliisilaitoksella käynti, käydä ilmoittautumassa lähimmässä ulkomaalaispoliisitoimistossa. Compoundin managementtoimisto olisi voinut hoitaa asian, joten en tiedä oliko kyse haluttomuudesta vai oliko kyse vain kummallisesta kiinalaisesta nuukuudesta (raha tuntuu olevan Kiinassa kalliimpaa kuin aika, mikä näkyy välillä muutamien pennien säästöinä ja valtavana vaivannäkönä), mutta he halusivat minun itse hoitavan asian. Poliisiasema ei nimittäin ole kuin muutaman kilometrin päässä ja tunnen reitin hyvin. Lopulta suostuin että vierailen itse poliisiasemalla - ja säästän siinä muutaman euron!

 

Joten muutaman euron vuoksi koko päivä meni perskattia ja ansaitsee tämän megapitkän päivityksen!

 

 Järjestin lapsille aamuksi tilatun autokyydin tutulta kuskilta herra W:ltä. Yöllä en nukkunut kuin pari tuntia, kun heräsin hermoilemaan ja suunnittelemaan aamun kulkua. Viideltä luovutin ja nousin ylös kirjoittamaan. Voi sen sängyssä pyörimisen paremminkin käyttää.

 

Yöllä olin muistanut senkin, etten ollut sopinut mitään tapaamispaikkaa J:n äidin A:n kanssa, joten ensimmäiseksi aamuvarhain aloin viestailla hänen kanssaan, samanaikaisesti kun kiirehdin lapsia kouluun. Kuopus hangoitteli vastaan, häntä jännitti kouluunmeno.

 

Kolmosen luokka oli muuttanut Middle Schoolin puolelle toiseen rakennukseen ja käytti eri sisääntuloporttia kuin aiemmin, joten tapaamispaikan sopiminen oli vaikeaa A:n kanssa. Tilattua autoa ei kuulunut sovittuun aikaan ja kiukuttelin herra W:lle. Lopulta A soitti ja annoimme poikien neuvotella tapaamispaikan, samalla kun Kolmonen sitoi kengännauhojaan ja auto odotti jo ovella.  

 

Ainoa kouluun lähtenyt, jolla oli Kiinassa toimiva puhelin mukanaan, oli esikoisemme, Ykkönen. Hänen tehtävänsä oli varmistaa, että pikkuveljet selviävät luokkiinsa. Jotta porukka pääsisi portista sisään ilman lupalappua, piti ensimmäiseksi löytää saksalainen kaverini.  

 

Puolisen tuntia myöhemmin sain viestiä monesta suunnasta ja saatoin huokaista helpotuksesta: pojat olivat löytäneet kaverinsa. Herra W lähetti tiedon, että auto on perillä, saksalainen ystäväni ja esikoinen viestittivät, että pojat ovat ok. A lähetti kuvan Kolmosen ja J:n tapaamisesta. Hän oli itse henkilökohtaisesti vienyt poikansa kouluun ja tullut mukaan varmistamaan, että kaikki sujuu hyvin! Enkä ollut muistanut edes antaa Kolmoselle mukaan Suomesta tuotua tuliaislahjaa vietäväksi kaverilleen. 

 

Koulun luota on erittäin vaikeaa saada napattua taksia liikenteestä, joten latasin itselleni Didi-sovelluksen, jolla saa tilattua taksin. Englanninkielinen apps ilmestyi vasta vuosi sitten ja olin ollut Linnin mukana tämän käyttäessä sitä ensimmäisen kerran. Lisäsin luottokorttini maksutavaksi. Yritin myös moneen kertaan tilata kohtuuhintaisen Elisan Reissunetin, jolla pääsisin nettiin ilman wifiä, mutta se ei onnistunut. Ilman sitä ei Wechat toimisi wifin ulkopuolella ja Wechat on ainoa yhteydenpitomahdollisuuteni Kiinassa. Jos se ei toimi, en saa ystäviäni kiinni.

 

Olin aiemmin sopinut korealaisen ystäväni kanssa tapaavamme koululla lounaalla. Wechattailin hänen kanssaan aikataulusta ja hän ilmoittikin lähtevänsä ennen puoltapäivää ystävänsä jäähyväisjuhliin. Minulle tuli kiire: jos haluaisin nähdä tätä korealaista R:ää, minulla ei olisi aikaa käydä ensin poliisiasemalla. Juoksin klubitalolle ja pyysin managementia hoitamaan passiasian. Maksoin palvelusta ja tilasin Didillä taksin.

 

Koululle tullessani kaikki oli sujunut mutkitta. Nousin kyydistä ja ihmettelin, kuinka maksan ja kuski viittoili minua lähtemään. Selvä, maksu menee luottokortilta. Kuten olin R:n kanssa sopinut, menin läheiseen kahvilaan wifin luo. Kahvilassa oli ovet auki mutta muutoin täysin pilkkosen pimeää. Hämärässä erotin omistajarouvan tiskin takana ja hän huusi jo kaukaa: "Meillä ei ole sähköjä tänään!" Ei siis lattea eikä wifiä. Ei R:ää eikä ketään, joka hankkisi minut sisään kouluun.

 

Käännyin ja menin koulun portille, sille tutulle, josta olen sadat kerrat ajanut tai marssinut läpi kulkulupaani liehutellen. Kävelin ovesta sisään pieneen koppiin, josta haetaan vierailijoiden passit. Tuttu vartija iski minulle vierailijatagin käteen ja sen enempiä kyselemättä näytti vieraskirjaa, johon kirjoitetaan omat tiedot ja ketä on tullut tapaamaan. Muistin esikoisen menneen kirjastoon tapaamaan erästä ystäväänsä ajalta, jolloin hän oli tämän koulun kirjastossa työharjoittelussa. Kirjoitin erään virkailijan nimen vieraskirjaan.

 

Olin jo marssimassa portista sisään tagi rintapielessäni, kun minut pysäytti toinen vartija, minulle ennestään tuntematon.

 

"Oletko oppilaan vanhempi?"

 

"Öö, en. Olen tullut tapaamaan kirjastoon xx:ää." 

 

"Onko sinulla tapaaminen?"

 

"Ei, tyttäreni on käymässä hänen luonaan ja sovimme tulostani koululle myöhemmin."

 

Vartija yrittää etsiä henkilön puhelinnumeroa, tuloksetta. Annan toisen kirjastovirkailijan nimen. Tämän numero löytyy, muttei vastaa.

 

Olen vaivaantunut. Mitähän seuraavaksi selitän ja kenen nimen annan. Tuttuja olisi vaikka kuinka paljon, mutta kuka saadaan helposti kiinni ja ketä kehtaan vaivata? Vartija on ihmeissään. Takanani on pitkä jono kiinalaisia tulossa toimittamaan ties mitä asiaa.

 

Lopulta kerron olevani alumnien äiti ja että kaksi poikaani on koulussa tänään vierailijoina vanhoissa luokissaan. Vartija päästää minut sisään.

 

Vieläkin jännittää, kun kävelen kansliaan ja pyydän wifi-tunnuksen. Yritän tutkia Didi-sovelluksesta, kuinka saisin maksettua kuskille. Vaihtoehdoissa ei lue kansainvälistä luottokorttia. Kävelen kirjastoon tervehtimään tytärtäni ja virkailijoita, joiden väitin kutsuneen minut sisään. Samalla luen R:n lähettämää viestiä. Hän on Middle Schoolin puolella jossain tapahtumassa. Vastaan olevani Elementaryn kirjastossa ja hetkeä myöhemmin hän pyytää minua odottamaan siellä.

 

Juttelen kirjastovirkailijoiden kanssa ja aikaa kuluu. Didimaksu ei toimi eikä R:ää näy. Lähdemme esikoisen kanssa Middle Schoolin puolelle häntä etsimään. Tapaan tuttuja ihmisiä, näen vilauksen Kolmosesta kavereittensa kanssa ja hänen entisen opettajansa, joka opettaisi häntä tänäkin vuonna.

 

Lopulta soitan R:lle Wechat-puhelun ja muutamaa minuuttia myöhemmin hän piipahtaa minua tervehtimään. Hän haluaa, että menisimme syömään korealaiseen ravintolaan viikonloppuna. Ehdimme tavata 5 minuutin ajan, sitten hänen on riennettävä jo eteenpäin.

 

Itsevarmoin askelin kävelemme koulun portista ulos - vierailijatagit rintapielissämme - ja menemme syömään siihen kahvilaan, jossa ei ole sähköä. Syön lempiannokseni kurpitsasalaatin, sen jonka olen syönyt kymmeniä kertoja, mutta se ei maistu yhtä hyvälle kuin muistin. Tuskin enää toiste palaan sitä maistamaan.

 

Palaamme kouluun ja loppukoulupäivän ajan yritän saada Didi-sovelluksen kautta ajoni maksettua. Pyydän apua koulussa työskentelevältä suomalaisnaiselta, joka on asunut maassa parinkymmenen vuoden ajan. Hän lähettää minulle rahaa Wechatillä. Vastaanotan sen ja yritän lähettää kuskille. Wechat pyytää numerokoodia. Mikä koodi? Olen unohtanut koodin täysin. En ole kirjoittanut sitä ylös mihinkään, sen pitäisi joku aivan helppo ja helposti muistettava tunnus. Testaan kaikki mahdollisuudet. Yritän kuusi kertaa, sen jälkeen Wechat on vaarassa mennä kokonaan lukkoon. Unohtunutta koodia en voi tilata, koska minulla ei ole enää kiinalaista pankkikorttia. Täysin matti-tilanne. Ei koodia, ei wechatmaksua - eikä taksimaksua ollenkaan!

 

Saamme luvan matkustaa kotiin koulubussin kyydissä. Etsin puhelittoman Kolmosen käsiini, löydän hänet liikuntatunnilta ja neuvon häntä tulemaan bussille. Antaisin hänelle kaverin tuliaissuklaat mukaan, mutta tunti on ulkona 30 asteen helteessä ja suklaa sulaisi auringossa. Päätän yrittää etsiä hänet uudelleen myöhemmin.

 

Palaan kirjastoon, johon saksalainen ystäväni on onneksi viimein saapunut, kesken omien maastamuuttokiireittensä.  Hän osaa hyvin kiinaa ja yrittää soittaa kuskille, mutta hänen puhelimensa ei saa yhteyttä. Lopulta asia hoituu siten, että kiinalainen virkailijatuttumme soittaa kuskille ja selittää tilanteen. Tämän jälkeen hän tekee kuskista Wechat-kontaktinsa ja maksaa Wechatin kautta. Kuski kuittaa maksun maksetuksi ja siten vapauttaa taas Didin käyttööni. Ystävät neuvovat minua seuraavalla kerralla maksamaan käteisellä.

 

Meillä on jo hirvittävä kiire bussiin enkä ennätä enää viemään tuliaissuklaata Kolmosen kaverille kiittääkseni häntä mukavasta päivästä.  (Muutamaa päivää myöhemmin palaamme koululle päätösjuhlaan. Kolmonen käy vielä pikaisesti etsimässä ystävänsä J:n, muttei kehtaa ojentaa tälle lahjaa, koska vieressä on muita kavereita, joille hänellä ei ole lahjaa mukanaan. Lahja jää siis antamatta ja minua nolottaa. Lahjat ovat kiinalaisille niin tärkeitä. Lähetän A:lle vielä kerran suuret kiitokseni ja anteeksipyytöni.)

 

Syntyi siis kauhea sekasorto ja minulle valtava stressi - pelkästään muutaman euron säästön tähden. Ja itse asiassa rahaakin kului loppujen lopuksi enemmän: erillisiin taksimatkoihin.

 

Palattuamme kotiin käy managementissa kysymässä passejamme. Ne eivät ole vielä saapuneet ja minulle kerrotaan, että virkailija oli aamulla velottanut liian vähän. Maksan puuttuvan summan - alle 3 euroa!

 

Iltakävelyllä poikkean Linnin kanssa noutamaan passeja. Tällöin selviää, että jo aamulla lähdettyäni hänelle oli soitettu, että olin maksanut 20 rmb:tä liian vähän ja häntä oli kehotettu tulemaan maksamaan vieraansa puolesta. Silloin hän oli kypsähtäneenä todennut puhelimeen, ettei hän todellakaan lähde kävelemään kilometriä kolmen euron vuoksi ja että viitsitte sellaisen summan vuoksi edes vaivata!

 

 

Esillä kansallisuuksien kirjo

Kerran vuodessa nuorimmaisten kansainvälisessä koulussa saavat kaikki kansallisuudet loistaa. Aikaisemmin tätä juhlaa vietettiin kuulemma YK:n päivänä 24.10., mutta nykyään tapahtumapäivä sijoittuu marraskuun alkuun.

Viime vuonna kuvailin juhlaa tarkemmin, mutta nyt jätän sanalliset selitykset vähemmälle ja esittelen juhlaa kuvilla.

 

Suomalaisuus näkyviin

 

 

 


Thaimaalainen tanssi



Tänä vuonna suomalaisillakin oli edustajaperhe
kansallispukuparaatissa



Suomi, Kreikka ja Korea



Korea, Meksiko, Kiina ja Etiopia

 

Jos voisin tuoda yhden asian tästä koulusta suomalaisiin peruskouluihin, tahtoisin tuoda tämän päivän. Kuinka onnellisia lapset ovatkaan, kun he saavat esitellä omaa kotimaataan, sen tapoja ja ruokia.

 

Toki tilanne tässä kansainvälisessä koulussa on erilainen kuin sellaisessa koulussa, jossa valtaosalla oppilaista on yhteinen kulttuuri. Onhan ainakin puolet tämän koulun oppilaista jossain määrin vähemmistön edustajia, ja heidän kotikulttuurinsa on eri kuin isäntämaan kulttuuri. Perheemme isompien lasten koulussa tilanne on aivan eri: lapsemme ovat omassa koulussaan vähemmistöä, ulkomaalaisia, jotka yrittävät kaikin tavoin olla huomaamattomia ja sulautua enemmistöön. Kauheimmalta heistä tuntuu se, että joku vähän väliä muistuttaa heitä heidän ”erilaisuudestaan”.

Mutta senkin uhalla. Kuinka loistava tilaisuus olisikaan tällaisen päivän varjolla sekä saada vähemmistökulttuureja edustavat oppilaat tuntemaan ylpeyttä omasta kulttuuristaan ja taustastaan että samalla luoda kaikkien oppilaiden kiinnostusta muita kulttuureja kohtaan koulussa. Voisihan tuona päivänä jokainen oppilas esitellä jonkun muun kuin suomalaisen kulttuurin. Varmasti kaikilla on joku maa ja sen kieli, ruoka, tai jonkin muu asia, joka heitä kiinnostaa, josta he voisivat ottaa selvää lisää ja tuoda sitä tunnetuksi tuona päivänä.  

 

Tasan ei käy onnen lahjat

Jo pitkään on kuopus odottanut tärkeää päivää: päiväkodin vierailua hänen kotonaan! Lähes yhtä tärkeä tapahtuma kuin syntymäpäiväjuhlat. Ellei vieläkin tärkeämpi.

Syksyllä opettajat esittivät vanhempainillassa toiveen, että päiväkotiryhmät voisivat tehdä retkiä lasten koteihin. Onhan se lasten mielestä niin ihmeellistä, että koko ryhmä lähtee bussiretkelle ja pääsee leikkimään kavereiden leluilla. Voi ei, ei meille ainakaan, ajatteli Äiti. Synttärijuhlissa on riittämiin.

Vieressä istuva aina iloinen korealaisäiti hymyili ja nyökytteli opettajan ehdotukselle. ”He tulevat ensimmäiseksi meille”, hän kuiskasi Äidille. ”Siitä on jo sovittu!”

Viikon päästä päiväkodista tuli kotiin allekirjoitettavaksi lupalappu retkelle M-tytön kotiin. Korealaisäiti oli siis pannut jo töpinäksi.

Retkipäivänä kuopus itki. Hän EI halunnut lähteä retkelle. Hän EI halunnut mennä kenenkään kotiin. Äiti raahasi huutavan kuopuksen koulubussille ja työnsi bussiayin huolehdittavaksi. Iltapäivällä lapsi palasi kotiin sädehtien. Kylässä oli ollut niin kivaa.

Siitä lähtien kuopus odotti innolla kaikkia kotivierailuja. Koko kouluvuoden ajan hänen ryhmänsä vieraili lähes parin viikon välein jonkun kotona. Joissakin kodeissa parikin kertaa. Keväällä hän alkoi kyselemään Äidiltä: ”Milloin he voivat tulla meille?” Lopulta Äiti myöntyi. Olisihan ayista onneksi paljon apua. Äiti ilmoitti home visitistä päiväkotiin.

Kahta päivää ennen vierailua ayi sairastui. Ensimmäistä kertaa koko vuoden aikana. Äiti oli valmis perumaan koko vierailun, yksin hän ei siitä ikinä selviäsi. Seuraavana päivänä ayi palasi taas töihin ja leipoi valtavan määrän pieniä suomalaisia voisilmäpullia tarjottavaksi kansainvälisille pienille vieraille.

Perjantaiaamuna kuopus ei lähde päiväkotiin. Hän haluaa olla kotona ottamassa kaverit vastaan.

Aamupäivällä Äiti on käynyt managementissä sopimassa, että bussi saa ajaa sisään compoundiin. Puolikymmeneltä hän lähtee kuopuksen kanssa portille vastaanottamaan vieraita ja ohjaamaan heitä oikeaan suuntaan. Kuopus kipittää niin lujaa, ettei Äiti pysy perässä tuhlattuaan aikaa pyöränsä hakemiseen. Kun Äiti pääsee portille, ei kuopusta näy missään. Viimein tämä saapuu: hän on ehtinyt kipittää molemmille porteille tarkistamaan, näkyykö bussia.

26 lasta ja 7 aikuista tunkeutuu kotiin, jossa ayi vastaanottaa heidät silmiään pyöritellen häkeltyneenä. Äitiä hän vetää kädestä puhelimeen. Kauhean metelin saattelemana Äiti nostaa luurin käteensä. ”Bussi ei saa ajaa sisään compoundiin!” ilmoitetaan managementistä. ”Myöhäistä”, vastaa Äiti, ”se on jo täällä!”

45 minuutin ajan talo näyttää olevan hurrigaanin jäljiltä. Etukäteen osa huoneista on lukittu, lelut on kannettu olohuoneeseen ja keittiöön. Poikien huoneesta on pienet legot kannettu piiloon siskon huoneeseen. Vieraiden saavuttua lelulaatikot on tyhjennetty minuutissa lattialle.

45 minuuttia myöhemmin lelut kerätään laatikoihin ja vieraat kaivavat eväänsä esiin. Äiti kantaa pullavatia ja suomalaiset pikkupullat maistuvat kaikille. Vaikka lapset ja kiinalaiset ovat usein hyvin ennakkoluuloisia ruoan suhteen, pikkupullia ei vieroksu kukaan.

Kun eväät on syöty, lapset saatetaan jonossa takaisin bussille. Pitkän pohdinnan jälkeen kuopus päättää sittenkin lähteä loppupäiväksi päiväkotiin. Onhan yhden tytön syntymäpäivä ja tiedossa on kuppikakkujen koristelua ja syöntiä.

 

 

 

 

**

Näitä etuoikeutettuja lapsia katsellessaan Äiti muistelee edellisen päivän vierailuaan läheisessä orpokodissa. Tai orpo on väärä sana sen kodin asukkaiden kohdalla, sillä hylättyjä he kaikki ovat, eivät orpoja. Yhteistä heille kaikille on myös se, että he ovat sairaita. He ovat tulleet tähän orpokotiin eri puolilta Kiinaa, alueilta, joissa heille ei ole pystytty tarjoamaan asianmukaista hoitoa. Sellaisista paikoista, joista on pitkä matka sairaalaan, tai joissa sairaaloissa ei ole hoitoon tarvittavaa välineistöä tai asiantuntemusta. Heidät on hylätty, koska heidän perheillään ei ole kykyä, varaa tai tahtoa hoitaa heitä. Tai koska he haluavat tilalle terveen lapsen.

Tämän Little Flower –babykodin perusti amerikkalainen pariskunta parikymmentä vuotta sitten kauhistuttuaan kiinalaisten orpolaitosten silloista kurjaa tasoa. Little Flower on kodinomainen  talo, joka sijaitsee tavallisella omakotialueella. Kaksikerroksisen talon muutamaan makuuhuoneeseen on majoitettu yhteensä kuutisenkymmentä 0-5 –vuotiasta lasta. Heitä hoitamaan on työllistetty köyhiä, muualta Pekingiin muuttaneita naisia, jotka hoitavat heitä kuin omia lapsiaan. Lisäksi talossa käy vakituisia vapaaehtoisia leikityttämässä lapsia. Yksi näistä on Äidin suomalainen ystävä, joka on kertonut vapaaehtoisilta vaadittavan hyvän kiinankielen taidon sekä sitoutumisen työhön kerran pari viikossa, 10 tuntia yhteensä, vähintään puolen vuoden ajan.

Suurin osa näistä lapsista on hylätty pieninä vauvoina, osa jätetty lapun kanssa, osa löytynyt roskiksista. Talon vanhin lapsi on nelivuotias tyttö, joka vasta muutama kuukausi sitten löydettiin mukanaan kirje, jossa vanhemmat kertovat tehneensä lapsensa hyväksi kaiken, mihin he pystyivät. Lopulta heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin hylätä lapsi, toivoen tämän saavan muualta paremman avun. Lapsella on hydrokefalia eli kansan suussa vesipää. Kun lapsi saapui Little Floweriin ja hänelle ryhdyttiin tekemään operaatiota nesteen poistamiseksi aivoista, huomattiin että operaatio olikin jo tehty! Tosin liian myöhään, minkä vuoksi pää oli ehtinyt kasvaa liian suureksi. Pään koosta ja painosta johtuen lapsi ei ole oppinut kannattelemaan sitä, mistä johtuen niskalihakset eivät jaksa nostaa päätä, joten tyttö on osittain liikuntakyvytön. Nyt hän saa asianmukaista kuntoutushoitoa. Tyttö osaa puhua, ja hän on kertonut hoitajille äidistään ja isästään, perheestään, jota hänellä on ikävä.

Kun lapset parantuvat, heidät siirretään toisiin orpokoteihin odottamaan adoptointia. Mikäli lapsi ei tervehdy ja vaatii paljon hoitoa, hän pääsee toiseen paikkaan, perhekotiin.  Little Flowerin kanssa yhteistyössä toimii kuusi kiinalaista perhettä, joilla on kotonaan mahdollisten omien lastensa lisäksi viitisen hoidokkia. Nämä voivat asua perheissä täysi-ikäisyyteen asti ja jopa niin pitkään, kuin on tarvetta, kunnes he ovat valmiit elämään omillaan.

Nimittäin tänäkin päivänä Kiinassa laitokset ovat kuulemma täysin laitoksia, niissä säilytetään ihmisiä, muttei edes pyritä opettamaan heitä selviämään normaalin elämän tavallisista haasteista. Täysi-ikäisinä monet joutuvat pois laitoksista ja täysin tyhjän päälle, ilman vähäisimpiäkään selviytymistaitoja. (Tämän muistan seuraavalla kerralla kerjäläisen tavatessani, miettii Äiti.)

Little Flower on ainoa orpokoti laatuaan Kiinassa, mutta tarvetta olisi kuulemma ainakin viidelle vastaavalle. Ylihuomenna avataan sen toinen toimipiste, talo, johon tulee SOS-lapsikylää vastaavaa toimintaa eli perhehuoneita ayieille, jotka ”äitinä” hoitavat lapsia vuorokauden ympäri. Lisäksi taloon tulee huoneita perheille, jotka eivät ole vielä hylänneet lastaan. He saavat asua talossa perheenä, ja heille annetaan tukea ja opastusta sairaan lapsen hoitoon. Tarkoituksena on pyrkiä estämään lapsen hylkääminen.

Orpokodissa vieraillessaan Äiti ei voi kuin ihastella, kuinka kodikas ja viehättävä tunnelma talossa on. Valtavasta määrästä huolimatta lapsia vaikuttaa olevan vähemmän, koska heitä on jaettu eri huoneisiin. Kaikkialla on siistiä ja puhdasta, hempeänvaaleita sävyjä. Hoitajia ja vapaaehtoisia on paljon, aivan kuin jokaisella lapsella olisi omahoitajansa. Yläkerrassa, pienessä keskoshuoneessa, uinuu kolme tyttövauvaa: Yksi kädet levällään sängyssään, toinen käpertyneenä hoitajan syliin. Kolmas, aivan pikkuruinen nukkemainen keskonen, saa kenguruhoitoa länsimaisen naisen paidan alla.

Viereisessä sairaimpien lasten huoneessa Äiti kiinnittää huomiota lattialla istuvaan yksivuotiaaseen, jonka vieressä istuu kaksi hoitajaa, kummallakin vauva sylissään. Yksivuotias katselee häkeltyneenä ympärilleen, kuin lelua etsien, mutta ainoatakaan esinettä ei näy missään. Ehkä kyse ei ole lelujen puutteesta, ehkä hän on liian sairas leikkiäkseen. Sillä suomalaisnaisten vierailun aikana taloon tuodaan juuri kasa upouusia leluja, kiinalainen työntekijä valokuvaa kännykällään pyramidiksi koottuja pahvipakkauksia. Alakerran parempikuntoiset lapset leikkivät leluillaan yhtä onnellisen näköisinä kuin päiväkodin lapset seuraavana päivänä leluilla Äidin kotona. Toivottavasti nämäkin lapset vielä jonain päivänä saavat adoptioperheen ja pääsevät yhtä onnelliseen asemaan kuin Kuopus tovereineen.

Orpokodissa ei saa kuvata eikä sen osoitetta saa julkistaa, kertoo oppaana toimiva vakituinen työntekijä, nuori Amerikan intialainen nainen. ”Levittäkää meistä kuitenkin sanaa”, hän esittää toiveen iloisesti hymyillen. ”Vieraat ovat toimintamme elinehto!”

Orpokoti toimii nimittäin täysin hyväntekeväisyyden turvin. Sekä hyväntekeväisyysjuhlien avulla kerättyjen varojen että lahjoitusten varassa.

Lisätietoja kodista ja valokuvia löytyy täältä.

 

Matikka mielessäin

Sunnuntain Hesarissa oli kirjoitus matematiikan heikkenevästä tasosta Suomessa. Jutussa mainittiin muun muassa, kuinka vuoden 2012 PISA-testissä moni Aasian maa päihitti leikiten 12:nneksi sijoittuneen Suomen.

Jokin aika sitten Äiti jutteli koulussa tutun korealaisäidin kanssa. Aiheena olivat lasten kaverisuhteet. Äiti kertoi olleensa huolestunut Kolmosesta, jonka paras (ja ainoa) kaveri muuttaa kesällä pois. Äiti oli kantanut murhettaan opettajallekin, johon tämä oli lohduttanut, että kyllä poika kavereita saa. Kertonut, että luokan muut pojat haluavat Kolmosen aina pelikaverikseen matemaattisiin peleihin, koska tästä saa niin hyvän vastuksen.

Keskustelu korealaisäidin kanssa jatkui aiheesta matematiikan lisäkurssit. Hänen mukaansa kaikki korealaispojat saavat iltaisin lisäopetusta matematiikassa (kuten varmaan myös kaikki muutkin luokan aasialaispojat, toisin sanoen kaikki luokan pojat kahta lukuun ottamatta).

”Eikö teidän poikanne saa lisäopetusta?” ihmetteli korealaisäiti.

Äiti pudisti päätään. ”Taitaa hän toisinaan laskea itsekseen. Ihan huvikseen,” arveli Äiti.

”Sittenhän teidän poikanne on huippuälykäs”, totesi korealaisäiti, aina niin positiivisen kohteliaasti, ja sai Äidin hämmennyksiin. No ehkei sentään huippuälykäs, mutta kiinnostunut matematiikasta. Kiitos innostavien opettajien, hauskojen matikkapelien, ja niin edelleen.  

 

**

Samaa tarinaa aasialaislasten jatkuvasta treenaamisesta on Äiti kuullut monelta muultakin taholta. Kuinka pienilläkin lapsilla koulupäivä jatkuu joka ilta erilaisten harrastusten ja lisäkurssien muodossa. Viikonloppuisin heillä on lisää harrastuksia: urheilua ja soittoharrastuksia, nämä kielten ja matematiikan ohella. Yksitoista harrastusta ja lisäkurssia viikossa ei ole mikään harvinaisuus kiinalaisella tai korealaisella kymmenvuotiaalla. Tämän lisäksi kesäisin nämä lapset suorittavat kesäkursseja, varakkaimmat jopa ulkomailla. Amerikan kiinalaisen luokkakaverin äiti postasi keväällä vanhempien WeChat-ryhmään mainoksen skotlantilaisesta sisäoppilaitoksesta, ”josta monet koulun oppilaat ovat tykänneet…” Näköjään kurssit ovat kiinalaisille suunnattuja, sillä tarjolla on jopa mandariinin opetusta äidinkielenä. Ja hinta sen verran huima, ettei kyse ole ihan tavallisesta EF:n kielikurssista.

 

**

Eipä silti, innokkaasti Kakkonen ja Kolmonen toivovat, etteivät he enää syksyllä tarvitsisi tukiopetusta koulujensa opetuskielissä. Se nimittäin takaisi heille pääsyn ”edistyneiden matikanryhmään”, eli tasoryhmään, johon viime syksynä Kakkonen jo pääsi viikon ajaksi, kunnes koulu huomasi hänen sittenkin tarvitsevan ennemmin kielen tukiopetusta. Nämä ”valinnaiset” ryhmät kun ovat joko-tai.

Joten luokkatoverien matkustaessa kesällä kursseilleen lähtee tämä perhe Suomeen lomailemaan. Järvenrannalle uimaan ja saunomaan, unohtamaan muutamaksi viikoksi koko koulun.  Lepäilyn ohessa voi sitten tehdä visaisia matikantestejä – jos huvittaa. Kuten vaikkapa tuon Hesarin testin, jonka yläkoulun laskutehtävät isoveli Kakkonen läpäisi vasemmalla kädellään – yhtä yhtälötehtävää lukuun ottamatta. Sillä eihän viidennellä luokalla lueta vielä lukion pitkää matematiikkaa!

Eläköön siis hyvät opettajat, mielenkiintoiset tehtävät ja tutkiva mieli. Mutta ennen kaikkea vapaus olla lapsi…

P.S. tänäkin keväänä teknologiateollisuuden 100-vuotissäätiö palkitsi ansioituneita matematiikanopettajia, näistä yhtenä Kolmosen entisen opettajan!

Kyllä koulunkäynti työnteon voittaa

On sunnuntaiaamu ja nuorimmaiset istuvat kaikessa rauhassa aamupalapöydässä. Murokippojensa ääressä he pohtivat koulun, päiväkodin ja työssäkäynnin eroja. Kuopuksen mielestä töissä on aina kivaa. Etenkin jos on niin iso kuin isä (eli NIIN aikuinen), silloin ei tarvitse tehdä töitä kotona.

Äiti miettii itsekseen, ettei hän siinä tapauksessa taida olla kovin aikuinen, koska hänen on tehtävä paljon töitä kotona.

Keskustelu jatkuu ja kuopus esittää lisää työnteon kivoja puolia: ”Ja mä tykkään rahasta!”

Isä ehdottaa, että kuopuksen kannattaisi mennä töihin pankkiin.

Kuopus vastaa ykskantaan: ”Pankki on rosvojen paikka!” ja työntää murolusikan suuhunsa.

 

**

Muutamaa päivää myöhemmin Äiti raahautuu illalla töistä kotiin. Koko viikon ajan hän on palannut vasta nuorimmaisten tehdessä iltatoimiaan. Samalla ovenavauksella Isä astuu ulos jääkiekkokassiaan raahaten: ”Ei hätää. Kolmonen on pakannut jo kaiken valmiiksi.”

Pakannut! Mitä pakannut? Mihin?

”Yökouluun!” huutaa Isä vastaukseksi kadotessaan pimeälle pihamaalle.

Kuinka Äiti on voinut unohtaa koko yökoulun, vaikka siitä on puhuttu koko kevään ajan? Järjestettiinhän vanhemmille aiheesta joku vanhempainiltakin, vaikkeivät Äiti ja Isä sinne ennättäneetkään. Ja ovathan luokan muut äidit ja isät täyttäneet kuvilla vanhempien Wechat-ryhmän, esitelleet otoksiaan yökoulun valmisteluista, pahvilaatikoiden kantamisista sun muista. Eipä silti että Äiti olisi oikein ymmärtänyt, mistä mahtaa olla kyse. Siitä huolimatta että Kolmonen on yrittänyt selostaa, kuinka kouluun viedään pahvilaatikoita, joista rakennetaan majoja jumppasaliin. Ja että niissä majoissa yövytään. Sitten kun on yökoulu.

Seuraavana aamuna Kolmonen nousee bussiin painava reppu selässään. Perässään letka muita neljäsluokkalaisia, heitähän riittää samassa compoundissa. Kaikilla reput selässään ja jännittyneet hymyt huulillaan. Vieläpä jotkut raahaavat viimeisiä pahvilaatikoitakin mukanaan.

**

Yökoulun jälkeisenä aamuna Äidillä on kotityöpäivä. Lauantaiaamuisen keskustelun muisto mielessään hän päättää lähteä nuorimmaisten koululle tekemään töitään, kutsuupa koulun viereinen kahvilakin herkullisine salaatteineen. Aamulla Äiti kiipeää kuopuksen perässä koulubussiin. Samalla kyydillä matkustaa myös naapurinrouva, toisen neljäsluokkalaisen äiti, joka puolihuolimattomasti kysäisee Äidiltä, aikooko tämä mennä katsomaan veneiden uittamista.

”Minkä veneiden?” ihmettelee Äiti. Naapurinrouva luo häneen kummastelevan katseen.

”Veneiden, joita lapset ovat suunnitelleet ja rakentaneet jo monta viikkoa. Siitähän oli läksyäkin.”

Äiti nolona myöntää, ettei hän tiedä lastensa läksyistä enää yhtään mitään. Koko syksyn ajan hän ja Isä tekivät yhdessä läksyjä kolmen lapsensa kanssa. Talvella, lasten kielitaidon karttuessa, he kävivät heidän kanssaan keskustelun, että on tullut aika jokaisen lapsen hoitaa itse omat läksynsä. Aivan kuten he ovat tehneet Suomessakin ensimmäisestä luokasta lähtien. Lapset vastustelivat, mutta vaihtoehtoja ei ollut, olihan Äiti menossa töihin.

Äidin tajuntaan nousee muisto parin viikon takaisesta student led conferencesta, jossa muovailuvahasta muovailtiin veneitä ja niitä uitettiin - tai upotettiin - vadissa.

”Sen vuoksihan lasten piti ottaa uikkaritkin mukaan!”  lisää naapuri.

Uikkarit! Mitkä uikkarit? Äiti hätääntyy.

”Tämä uittaminenhan oli koko yökoulun tarkoitus!” Äiti on kuulevinaan närkästyksen naapurinrouvan äänessä. Kuinka Äiti selittäisi sen, ettei hän tiedä asiasta oikeastaan yhtään mitään. Ei yökoulusta, ei sen tarkoituksesta, eikä edes unit of inquiry –tehtävästä, jota on huolellisesti pohjustettu viikkotolkulla.

 
Mutta perillä koululla Äidille selviää, mistä on kyse.

Veneitä näytteillä aulassa

 

 




 

 

 

Ryhmät lähtövalmiina

 

Kolmonen starttaa...

 

... ja kaatuu

 

 

Vene pystyyn ja uusi yritys

 

Hyvin menee!

 

Vauhtia ja intoa riittää

 

Turvallisesti perillä

 

 

Kolmosen ryhmän uusi yritys...

 

... ja uudemman kerran uppoaminen

 

Vielä kerran, vaikka vene on jo saanut vaurioita

 

Hyvin lähtee

 

 

...vaan ei pitkälle

 

Toinen vene porhaltaa yli ja
siihen päättyivät Kolmosen ryhmän veneen uittamiset

Kuinka tähän päästiin? Viikkokausien työn jälkeen... (kuvat lainattu luokan blogista)

 

Ja tässä vielä kuvia yökoulun majojen rakentamisesta (kuvat lainattu koulun nettisivuilta):

 

Niin että kyllä koulunkäynti Äidin mielestä aina työnteon voittaa. Tai riippuu ehkä työpaikasta...