Kun Kiina-kiintiö tulee täyteen

Välillä tulee päiviä, jolloin iskee Kiina-väsymys. Näinä päivinä Pekingin suomalaiset toteavat ”Kiina-kiintiön olevan täynnä”. Silloin tekisi vain mieli pakata laukut saman tien ja lähteä kotiin.

Milloin Kiina-kiintiö tulee täyteen? Se ei tapahdu silloin, kun ärsyttää kaupungin likaisuus, se että takapihoja pidetään kaatopaikkoina. Sillä siihen silmä tottuu.  Kiina-kiintiö ei myöskään tule täyteen kielivaikeuksien, ruuhkien ja sekasortoisen liikenteen, ei saastepäivien, haisevien jokien tai elämisen vaikeuden vuoksi.

 

 

 

 

 

Sellainen hetki tulee, kun asiat eivät oikeasti toimi. Tai kun asiat sujuvat aivan toisin kuin odottaisi. Esimerkiksi silloin, kun saat vastaukseksi hymyjä ja nyökkäyksiä ymmärryksen merkiksi, mutta silti asiat menevät täysin päin prinkkalaa, koska kukaan ei oikeasti ymmärtänytkään, mitä piti tehdä, eikä kehdannut sitä myöntää. Niinpä kukaan ei siksi kysynytkään mitään. Itse toki luulit asian olevan selvä kuin pläkki, ja kun vihdoin viimein tajuat tilanteen todellisen laidan, on jo aivan liian myöhäistä korjata asiaa muulla tavoin kuin varaamalla lentolippu ensimmäiselle kauas pois vievälle lennolle … Ihan oman mielenterveytesi vuoksi. Ja jossain vaiheessa tämän tulet kokemaan, niin että hyvää lentoa vain.

Kiina-kiintiö tulee täyteen myös tilanteessa, jossa olet täysin avuton. Kuten silloin, kun olet ensin vuoden kärvistellyt puhelinliittymän kanssa, jossa netti toimii vain wifi-yhteydessä, koska ulkomaalaisena et voi hankkia muuta kuin prepaid-liittymän ja senkin saat vääränlaisena kielitaidottomuutesi vuoksi. Uuden liittymän hankkiminen olisi taas uusi mahdollisuus yritykselle ja epäonnistumiselle. Sitä paitsi: jopa ayin mielestä vika on täysin puhelimessasi (”hanki uusi puhelin”).  

Mutta ei mitään hätää vaikket pääse nettiin, sillä voithan aina soittaa ja lähettää tekstiviestejä – tai sitten et. Sillä joskus voi käydä niinkin, että et voi edes soittaa tai lähettää tekstareita. Sillä ensimmäinen ongelmasi on varmaan se, ettei puhelimesi ole kiinalainen. Ja toinen ongelmasi… no sekin on kiinalainen!

Nimittäin:

1. Katvealueella liittymäsi ei toimi (ja katvealueita on yllättävän paljon Pekingissä).

2. Jos saldosi loppuu, ei puhelimeesi saa yhteyttä. (Ja saldo loppuu aina yllättäen, täysin varoittamatta).

3. Ja jos puhelimesi sattuu olemaan vielä ulkomailta ostettu Iphone, voit sanoa vain hellurei ja hellät tunteet. Sen jälkeen kipin kapin vaihtamaan paikalliseen Xiaomihin. Sitten pikakurssille opettelemaan kiinaa, jotta pystyisit lukemaan käyttöohjeet.

Äidin Iphone kohtasi viikon sisällä kaikki edellä mainitut ongelmat. Saldon loppuessa Äiti haki Isän autoa ja Isä etsi Äitiä, kunnes Äiti viimein jumittautui Starbucksin wifin ääreen (jotta WhatsApp-puhelut edes toimisivat). Samanaikaisesti Isä istui autossaan ja latasi WeChat-rahalla saldoa Äidin puhelimeen.

Muutamaa päivää myöhemmin Äidin Iphone kieltäytyi lähettämästä muita kuin Imessageja – muttei sitten kuitenkaan lähettänyt enää niitäkään, koska Äiti ei ollut wifin äärellä… Ei ollut, koska hän oli iltamyöhään kolmen lapsen kanssa teatterissa toisella puolen Pekingiä, jossa hän mietti kuumeisesti, kuinka kummassa saisi kiinni tilaamansa kuljettajan, jonka oli pyytänyt hakemaan heitä esityksen jälkeen. Kielitaidottoman ainoa keino antaa ohjeita englantia osaamattomille kuskeille ovat tekstiviestit, joita kuskit näppärästi kääntävät konekääntäjillään. Mutta Äidin viestit eivät siis lähteneet eivätkä saapuneet. Eikä Äiti voinut soittaa, koska hän ei tiennyt edes kadun nimeä. Kartassa kadunnimenä luki vain天桥南大街.

Onneksi tällä kertaa puhelimella pystyi soittaa, joten Äiti soitti Isälle ja pyysi tätä selvittämään kadun nimen ja viestaamaan kuskille, että hakisi heidät tämän kadun varresta: ”Tiān eli kaunokirjoitus-t kahdella viivalla, sitten kaksi erinäköistä havupuuta, sen jälkeen juan laatikossa ja päällä antenni, lopuksi dà eli kaunokirjoitus-t ja sen jälkeen t, antenni ja j”. Erittäin selkeät sanalliset ohjeet saatuaan Isä etsi merkkejä kartasta ja selvitti salapoliisinlahjoillaan: kadun nimi on Tiān qiáo nán dà jiē (taivaallisen sillan eteläinen katu tms). Ensimmäinen ongelma oli sillä voitettu, mutta kuskin ohjaaminen oikeaan paikkaan oli vielä oma lukunsa. Kun Äiti ja lapset puolenyön aikaan harhailivat etsimässä autoa, oli Äiti valmis pakkaamaan kapsäkkinsä heti samana iltana ja lentämään hyvin kauas pois.

Mutta loppujen lopuksi kaikesta aina selviää, ja kun seuraavana aamuna harmistus ja paniikki on unohtunut, ei Äiti haluaisi asua missään muualla niin mielellään kuin Pekingissä. Kaupungissa joka on riittävän länsimainen, ja silti niin aidon kiinalainen. Lasten kanssa turvallinen ja helppo maa asua. Ja kiitos ihanien ihmisten Kiinassa on ulkomaalaisen helppo elää. Maa missä hymyllä selviää aina, tilanteessa kuin tilanteessa.

Ja keväällä, luonnon puhjetessa kukkaan, voi Pekingiä aivan syystä väittää maailman kauneimmaksi metropoliksi.

 

 

 

 

 

Moottoritien varrella

 

 

Ongelmalapsiko?

Eilen, juhannusaattona, päättyi koulu myös kahdella vanhemmalla lapsella. Samalla esikoisella päättyi oppivelvollisuus. Koulun tapojen mukaan ei vanhempia kutsuttu kevätjuhlaan, vain koululaiset pääsivät näkemään luokkien esityksiä.

Koko vuoden ajan on esikoinen, Suomessa ”kympin tyttö”, surrut sitä, ettei hänen päättötodistuksensa tule olemaan niin hyvä kuin hänen todistuksensa Suomessa. Vanhemmat ovat lohduttaneet, että todistus on ihan riittävän hyvä, vaikkei hän ehkä pääsisi sillä kaikkein parhaisiin Suomen lukioihin, mutta eivät niihin vanhemmat häntä toivokaan. Ja ettei lukion jälkeen kukaan enää kysyisi hänen peruskoulun päättötodistustaan ja että enemmän olisi merkitystä hänen kielitaidollaan ja ulkomailta hankitulla kokemuksellaan.

Viimeisenä koulupäivänä esikoinen palaa koulusta pää pyörällä, kyyneleet silmissä, hyvästeltyään kolme kaveriaan, jotka eivät enää syksyllä jatka samassa koulussa. He ovat niitä harvoja, joihin hän on vuoden aikana tutustunut. ”Suomessa kevätjuhla merkitsee loman alkua ja se on aina niin ihanaa”, sanoo tytär. ”Mutta täällä se merkitsee jäähyväisiä, surua, kaikki itkevät koska eivät enää syksyllä näe monia kavereitaan.”

Tyttären todistus on noin numeron verran huonompi kuin Suomessa vuotta aikaisemmin. Mutta siitä huolimatta se on yksi hänen nykyisen luokkansa parhaimpia todistuksia. Vaikka se on luokan ainoan "ulkomaalaisen" saavutus! (Sillä kaikki muut puhuvat tämän eurooppalaisen koulun kieltä äidinkielenään.) Ja hän on saavuttanut sen siitä huolimatta, että vielä keväällä kolme opettajaa halusi vanhempainvartissa keskustella vanhempien kanssa suuresta huolenaiheestaan: ”Meillä on ongelma…”, levittelivät opettajat käsiään. ”…teidän tyttärenne!” ”Nii-in?” kysyivät vanhemmat huolissaan.  ”Koska hän ei puhu mitään!”  Äiti ei kehdannut todeta tähän, että kun meillä Suomessa on ongelma oppilaan kanssa, kyse ei ole lapsesta, joka ei häiritse oppitunteja ja muiden opiskelua. Ei ole kyse lapsesta joka on liian ujo viitatakseen, koska hän joka päivä ulkomaalaisena taistelee pärjätäkseen luokkayhteisössä. Jostain syystä opettajat eivät tätä ymmärtäneet, siitä huolimatta, että hekin joka päivä astuvat ulos koulun portista ja koulun kielen ulottumattomille, alueelle, jossa he ovat itse ULKOMAALAISIA.

Äiti ei myöskään kehtaa mainita että Suomessa kysytään ja otetaan kantaa vain silloin, kun on ihan oikeasti asiaa...

”Ymmärrättekö, etten voi mitenkään antaa hyvää arvosanaa lapsellenne, ” varmisti fysiikan opettaja, ”hänen tuntiosaamisestaan johtuen?” Kyllä me ymmärrämme. Niinpä vuoden aikana lapsen fysiikan arvosana putosi kympistä seiskaan. ”Jos sama tahti jatkuu, tulee sinulla jo vuoden päästä pohja vastaan”, totesi Äiti lapselleen.

Onneksi lukiossa fysiikka on valinnainen oppiaine. Varmuuden vuoksi esikoinen päätti jättää sen pois.  

 

Eroja ja suruja

Kolmosella on ystävä. Suomalainen poika, joka asui neljän talon päässä meistä. Koulu pani pojat eri luokille, jotta he oppisivat englantia eivätkä puhuisi pelkästään suomea keskenään. Joka aamu Kolmonen odotti risteyksessä kaveriaan, yhdessä he kävelivät loppumatkan koulubussille. Oppitunnit he viettivät erillään, mutta välitunnit tiukasti yhdessä. Jos toinen oli poissa koulusta, toinen raahusti seiniä pitkin kuin orpo piruparka.

Tänään ystävä muutti pois. Aamulla pojat hyvästelivät toisensa. Seisoimme puolisen tuntia kotipihallamme vilkuttaaksemme heidän ajaessaan viimeisen kerran talomme ohitse. Kun perhe pakkasi autoa, poika seisoi pihallaan ja katseli meille päin. Kolmonen seisoi meidän pihallamme ja katseli heille päin silmät kyynelissä. Aina välillä toinen pojista nosti kätensä haikeaan vilkutukseen, johon toinen vastasi. Kun auto viimein lipui luoksemme ja pysähtyi viimeisiä hyvästejä varten, kumpikin poika itki.

Kaverin uusi koti on toisella puolen Ruotsia, milloinkohan seuraavan kerran tavataan?

Tätäkö on elämä expatriaattina: jäähyväisiä ja taas uusia jäähyväisiä. Tärkeiksi tulleet ihmiset katoavat yhtäkkiä elämästä eivätkä kenties koskaan enää palaa takaisin. Kun seuraavan kerran tavataan, vietetään yhdessä pari päivää - kenties täysin vieraina toisillemme. Onko lähtijän osa helpompi kuin jäävän, onhan hänellä uusi seikkailu edessään. Vai onko se pelottavampi, kun kaikki on aloitettava alusta. Mutta miltä tuntuu heistä, jotka ovat asuneet täällä pitkään, lapsetkin syntyneet ja kasvaneet täällä, juurtuneet Pekingiin, miltä heistä tuntuu nähdessään muiden tulevan ja lähtevän? Kuinka he kestävät näitä jäähyväisiä uudelleen ja uudelleen?
 

 

 

Auto vie ystävän kauas pois

Koiranlihafestarit

Tänään Kiinassa syödään koiraa ja kissaa. Tarkemmin sanottuna Yulin-kaupungissa Guangxinssa eteläisessä Kiinassa. Vaikka kissoista ja koirista on tullut nykyään kiinalaisten rakastamia lemmikkejä (mistä johtuen maan eläintensuojelujärjestöillä on myös toinen ongelma: hylätyt eläimet), elää koiranlihan syöminen sitkeästi etenkin tässä Kiinan autonomisen alueen kaupungissa. Miljoonat eläintensuojelijat Kiinassa ja ympäri maailmaa yrittävät painostaa Kiinan hallitusta kieltämään festivaalin, mutta yhä edelleen joka vuosi kyseisen kymmenpäiväisen juhlan aikaan päätyy ruoaksi tuhansittain lemmikkejä. Ja nimenomaan lemmikkejä, sillä yleensä ruoaksi päätyvä liha saadaan katukoirista ja varastetuista kotieläimistä. Lukemani mukaan jopa 18 miljoonaa koiraa syödään vuosittain Kiinassa. Eikä kauheus pääty tähän, vaan ennen päätymistään lautaselle koirat teurastetaan pieksemällä hengiltä.

Tänään viimein kolusin tarkkaan Muxiyuanin kangastorin kaikki pienet kujat, ja yhtäkkiä pahaa aavistamatta päädyin raatojen keskelle. Yhdestä torin kolkasta löysin alueen, jossa myydään pelkkiä turkiksia. Vaikka syön lihaa ja käytän surutta nahkaa ja lammasta ylläni, pelkästään turkkinsa vuoksi tapettuja eläimiä en suostu päälleni pukemaan. Tämän vakaumuksen mukaisesti liityin 15-vuotiaana Animaliaan ja sama turkittomuuspäätös pitää edelleen. Eikä edes tekoturkikseenkaan ole luottamista, sillä saksalainen tuotetestaussäätiö Stiftung Warentest totesi viime vuonna pistokokeiden perusteella, että keinoturkiksena myydään aitoa turkista, koska aito tulee halvemmaksi kuin keinotekoisen valmistaminen. Ainakin kun on kyse Kiinassa tuotetusta turkiksesta.

Tieto lisää tuskaa: yllä kertomani perusteella rupesin miettimään, kuinkahan moni näistäkin riippuvista turkiksista mahtaa olla koiraa?
 

 

 

 

Lenkille mieleni tekevi

Helsingissä Äiti liikkuu yleensä kävellen tai pyörällä, ainakin alle kymmenen kilometrin päähän suuntautuvat matkat. Parin kilometrin lenkit kotikaupunginosan sisällä sujuvat aina ilman autoa, mikäli mukana ei ole raskasta raahattavaa. Kuopus sai istua nelivuotiaaksi asti rattaissa, koska vaihtoehtona olivat vain rattaat tai autolla kuskaaminen, ja jälkimmäistä Äiti ei laskenut vaihtoehdoksi.

Kerran hän kävi Amerikassa ja kummasteli, kuinka vaikeaa on suurkaupungeissa liikkua ilman autoa. Käly asui aikoinaan Amerikassa, ja vain puolen kilometrin päässä hänen kotoaan sijaitsi suuri ostoskeskus ruokakauppoineen. Mutta ei käly voinut ajatellakaan kävelevänsä sinne, sillä väliin oli rakennettu moottoritie ja junarata. Muttei minkäänlaista ylitys- tai alitusreittiä jalankulkijoille. Joka kerta hänen oli hypättävä autoon piipahtaakseen asioilla viidensadan metrin päässä. Onneksi lähellä oli kuntokeskus, jotta hän saattoi pitää huolta kunnostaan. Automatkan päässä!

Paikoin on Pekingissä liikkuminen aivan yhtä hankalaa. Pekingiä halkovien jokien ylittäminen onnistuu ainoastaan isojen teiden kautta, joten vaihtoehdoksi polkijalle ei jää kuin pysytteleminen näillä teillä. On moottoriteille rakennettu ajokaistojen viereen ihan omat kaistansa pyöräilijöille ja muulle hitaammalle liikenteelle, mutta ei näitä pitkin kovin mielellään ajele, koska autoilijat valloittavat ne sumeilematta. Jopa silloin kun muilla kaistoilla on tyhjää!

Toisaalta moottoritietä vielä vähemmän houkuttelee kapea pikkutie, josta pyöräilijöiden kaista puuttuu tykkänään. Kuten Äidin kodin läheinen oikaisureitti, jokea seuraileva viehättävä pikkutie, joka maalaismaisuudellaan houkuttelisi reippaalle lenkille (ainakin silloin kun joki ei haise), mutta jonka englanninkielinen kalmankalsea lisänimi jo kertoo tien vaarallisuudesta: Dead Ayi Road…

Keväällä Äiti ja Isä kerran houkuttelivat lapset pyörälenkille, luvaten näille eväsretken puistoon. Eväät pakattiin reppuun ja poljettiin etsimään sopivaa puistoa. Vaan ainoatakaan julkista puistoa ei löytynyt, tai ne oli suljettu kunnostuksen ajaksi (lähinnä tosin näytti siltä, että puistoja kivettiin parkkipaikoiksi). Loppujen lopuksi eväät syötiin kodin lähettyvillä haisevan joen rannalla.

 

 

Oikopolku joen varrella yllätti

 

Polun varresta löytyi laiton hautausmaa

Tärkeän juhlapäivän, Qingmingin
eli hautojenlakaisupäivän jälkeen...



...lakaistavaa riitti!





Juhlaan liittyy rahan ja muiden esi-isien 
tarvitsemien välttämättömyyksien polttaminen.
Niissä ei selvästikään ollut kitsasteltu

 

 

Eväät syötiin varrella virran

 

Myöhemmin Äiti kuuli muutaman kilometrin päässä sijaitsevasta, uuden hienon hotellin upeasta puistosta, joka on pekingiläisten suosima retkikohde ja eväsretkipaikka. Puisto olisi juuri sopivan pituisen pyöräretken päässä, mutta matkassa on yksi mutta. Perille päästäkseen on matkattava kilometrikaupalla Dead Ayi Roadia pitkin. Ei houkuta. Ajatus reippaasta pyörä- tai kävelyretkestä oli hylättävä.

Puisto jäi kuitenkin kutkuttamaan Äidin mieleen, ja eilen – kun kerrankin oli vapaa sunnuntaina - Äiti, Isä ja esikoinen tekivät puistoon autoretken. Kyllä, juuri näin: autolla on ajettava päästäkseen muutaman kilometrin päähän kävelylenkille puistoon. Mutta kyllä kannatti.
 

 

Aurinkopaviljonki joka ei suojaa auringolta

 

Tekojärven luonnollista kauneutta

 

Perhe eväsretkellä, isoisä torkuilla teltassa

 

Äiti esittelee
"nykykiinalaista" taidetta

 

Supisuomalaista aluskasvillisuutta

 

Ei tee mieli maistaa

 

 

 

Aito metsäpolku

 

 

Mies kalassa, vaimo netissä

 

Setä korjaa moottoria

 

Hedelmänpoimintaa

Aina jostain löytyy ansa





Joku on vähän eväsretkeillyt
 



 

Kuten tavallista, tavarat jäävät paikkaan, missä niitä on viimeksi tarvittu.
Suomessa tämä näky metsässä olisi pelästyttänyt ja olisin alkanut etsiä uhria. Kiinassa tämä näky ei edes hämmästytä:

 

Korkkarit alkoivat kenties hiertää...



Puistosta jo poiskerättyjä roskia...

 

...