Eedenistä itämaille: Expatriaattielämän nurja puoli

Blogeja lukiessa voi asuminen ulkomailla kuulostaa hienolta, mutta on elämällä expatriaattina myös kääntöpuolensa. Yksi näistä on sukulaisten ja läheisten puuttuminen. Suku ja omaiset ovat kaukana, joten niin on myös apukin. Läheisiin ei voi turvautua, jos he ovat maailman toisella puolen. Eikä heitä voi myöskään auttaa heidän hädässään. Siinä tuntee itsensä aika avuttomaksi, kun ei pysty tekemään mitään läheistensä hyväksi näiden avuntarpeessa. Apu ei kulje puhelinlinjoja pitkin. Lisäksi harva haluaa huolestuttaa läheisiään, joten kuulumisista kerrotaan yleensä vain hyvät puolet.

Expatti saa apua yhteisöltään, muilta suomalaisista tai ulkomaalaisilta, lastensa koulun vanhemmista, naapureista, ja siksi yhteisön jäseneksi kuuluminen on tärkeää. Mikäli onnistuu pääsemään jonkin yhteisön jäseneksi. Singaporessa Äidin ja Isän Suomi-yhteisö oli pieni, vaikka tuolloin maassa oli paljon suomalaisia perheitä. Nimenomaan perheitä! Käytännössä siellä oli kaksi aktiivista Suomi-yhteisöä: lapsiperheiden yhteisö ja nokialaisten yhteisö. Mutta ne suomalaiset (kuten Äiti ja Isä), jotka eivät elämäntilanteensa vuoksi kuuluneet kumpaankaan, olivat aika yksinäisiä. Toisaalta ne ystävyyssuhteet, jotka Äiti ja Isä tuolloin onnistuivat solmimaan, ovat säilyneet erittäin kiinteinä – toisinaan pitkästäkin välimatkasta ja eroista huolimatta. Näitä ystävyyssuhteita on myös jatkojalostettu elinikäisiksi kummisuhteiksi.

Lapsiperheenä on helppo päästä yhteisön jäseneksi, sillä lapset, koulut ja leikkikentät yhdistävät ihmisiä. Tällöin ”ystävyys-” ja ihmissuhteita muodostuu niin paljon, että niistä yhtäkään ehtii vaalia ja kehittää edelleen, tuskin keneenkään tuttavaan ennättää tutustua kunnolla. Lisäksi tällaiseen yhteisöön kuulumisella on myös varjopuolensa. Pienessä ja tiiviissä yhteisössä ei ystäviään voi valita. Tällainen yhteisö on kuin peruskoululuokka, erimielisyyksineen ja erilaisuuksineen päivineen. Luokka, jota ei voi itse valita ja jossa kaikkien kanssa on tultava toimeen, vaikka välillä tuntuu siltä, että naapuriluokasta löytyisi helpommin ystäviä. Ja jossa uutena tulokkaana kestää aina aikansa, ennen kuin löytää oman paikkansa.

Expattielämässä ei myöskään tunneta pysyvyyttä, vaan ainaista eroamista ja muutostilaa. Juuri kun on saanut solmittua tärkeitä suhteita, tulee ero. Koko ajan joku muuttaa pois ja tilalle tulee joku uusi. Hyvästejä jätetään ja läksiäisiä vietetään jatkuvasti. Koulussa suhteiden solmimista ja uusien jäsenten mukaan pääsemistä helpotetaan sillä, että pakka sekoitetaan uudestaan joka vuosi. Kolmosen ja Nelosen koulussa jokainen oppilas ja opettaja jättää hyvästit toisilleen jok’ikinen kevät, syksyllä sitten katsotaan, ketkä onnekkaat pääsevät samalle luokalle.

Näinä päivinä jättää Pekingin moni Äidin ja Isän perheelle vuoden aikana tutuksi tullut ystävä ja tuttava. Osa heistä sanoo hyvästit yhteisölle, jonka jäseninä he ovat olleet vuosia. Kevään aikana, sen minkä Äiti on töiltään kerinnyt, on hän vieraillut useissa läksiäisissä ja pirautellut useita itkuja. Oudolta hänestä tuntuu lähteä lomille Suomeen, sillä syksyllä palatessa ei kaupunki ole enää sama kuin tähän asti.

Kuopus ja Kolmonen päättivät perjantaina lukukautensa vastaavassa tilaisuudessa, jossa he vuosi sitten tutustuivat uuteen kouluunsa. Vuosi sitten kaikki oli heille outoa, nyt se oli haikeaa. Kumpikin hyvästeli rakkaat opettajansa ja luokkakaverinsa. Syksyllä Kolmonen saa uuden luokanopettajan, uusia aineenopettajia sekä rinnakkaisluokilta uudet luokkatoverit. Jokunen vanha luokkakaveri sattuu samalle luokalle. Sen sijaan paras kaveri koulusta ja naapurista muuttaa vuosien Pekingissä asumisen jälkeen kotimaahansa Ruotsiin.

Kuopus hyvästeli ihmisten lisäksi rakennuksen. Syksyllä hän on jo esikoululainen, KG:ssä [k^hei Ʒi:] kuten hän ääntää asiantuntevasti tulevan luokkatasonsa (ja jos Äiti sanoo suomalaisittain KG, lapsi ei ymmärrä, mistä Äiti mahtaa puhua). Siirtyminen KG:hen tarkoittaa myös siirtymistä alakoulun puolelle, pois pienestä turvallisesta päiväkodin rakennuksesta ja tuttujen ihmisten parista. Hän muuttaa isoon rakennukseen, jossa on kokonaista kolme pihaa, joissa eskarilaiset saavat liikkua. Hän on kavereineen käynyt jo tutustumassa tulevaan luokkaansa ja pihoihin, niiden hienoihin kiipeilytelineisiin. Ja hän on aivan myyty.

Mutta perjantaina hän ehkä ensimmäisen kerran ymmärsi, mitä hyvästit tarkoittavat. Sillä halittuaan koko vuoden ajan jok’ikinen päivä jokaisen opettajan useampaan kertaan päivän aikana, kieltäytyi hän lähtiessään antamasta omalle opettajalleen läksiäishalia. Tärkeät aikuiset hyvästellessään hän jätti jäähyväiset myös parhaalle ystävälleen, saksalaiselle pojalle, jonka kanssa hän on koko vuoden ajan ollut kuin paita ja peppu. Ylimmät ystävykset. Mutta ystävän on jäätävä päiväkotiin vielä vuodeksi ja ehkä erossa ystävyyssuhde lakastuu. Mutta toisaalta, on muistoissa säilynyt yhä hyvä päiväkotikaveri Suomestakin, sillä viikko sitten Äiti sattui paikalle kuopuksen videoidessa itseään tabletilla. Äiti kuuli, kuinka kuopus sanoi videolla: ”Moi, tääl on... Mä oon Tabus!” Ja siitä Äiti arvasi, että valmistumassa oli tervehdys O:lle Suomeen. Niin että moi vaan kaveri, pian täältä tullaan taas.

Hyvästien jättäminen ei tapahdu vain Pekingissä. Kolme viikkoa sitten, koulujen päättyessä Suomessa, esikoinen tuijotti puhelintaan kyynel silmässä. Puhelin piippasi tauotta WhatsApp-viestejä. Niissä hänen vanhat luokkakaverinsa jättivät toisilleen jäähyväisiä. He ovat olleet yhdessä kolmannesta luokasta lähtien, mutta nyt on aika erota, lähes kaikki heistä on lähdössä eri lukioihin.

”En varmaan näe heitä enää koskaan”, huokaisi esikoinen ääni vapisten.