Shanghain koleudessa

 

 

 



Jiang'An metropolin keskellä



 

Kolmannen Shanghain päivän aamuna aamiaispaikka löytyi helposti. Kävelimme kohti tuttua Nanjing Dong Lun eli East Nanjing Roadin metroasemaa ja löysimme matkan varrelta sivukujalta yhden ainoan avonaisen ruokapaikan. Kun menimme sisään ja arvuuttelimme ruokia listalta, eräs vanha rouva nyki minua hihasta ja yritti kovasti vinkata kai parempaa paikkaa, mutta se jäi meille arvoitukseksi. Ehkä hänen mielestään McDonalds olisi ollut meille enemmän mieleen?

 

Kävelimme Nanjind Dong Lun kävelykatua pitkin People’s Squarelle, jossa esikoisen tietämyksen mukaan oli aikoinaan ajettu raveja ja koira-ajoja. Edellisen päivän 21 asteesta oli lämpötila pudonnut viiteen ja se tuntui aivan tavattoman kylmältä. Ennen Shanghaihin lähtöämme olin kysynyt Shanghain Sarilta talvitakin tarpeesta ja Sari oli vinkannut, että ”vain villahousut voitte jättää kotiin”. Mutta tänä päivänä olisi villahousuillekin ollut tarvetta. Arvaamaton kuin Shanghain sää, jäi uusi lentävä lause muistoksemme tältä matkalta.

 

Matkan varrella pysähdyimme kahville lämmittelemään. Monen mutkan ja väärinymmärryksen kautta saimme viimein tilauksen tehtyä, mutta loppujen lopuksi juomia tuli yhteensä kuuden sijasta vain neljä. Mieheni mielestä tarjoilu olisi voinut onnistua paremmin, mikäli olisin puhunut englantia enkä mandariinia. Silloin edes toinen meistä – asiakkaasta ja tarjoilijasta - olisi osannut kieltä hyvin. Nähtävästi uudenvuoden vuoksi töissä oli ainoastaan tilapäistyövoimaa, sen verran paniikissa tarjoilijapojat olivat joutuessaan palvelemaan ulkomaalaisia. Reppanat eivät meinanneet käsiensä tärinältä saada edes kuittiamme revittyä irti maksulaitteesta. Vaikka ilmoitin juomien lukumäärän sekä sormimerkillä, mandariiniksi että englanniksi, minkä he toistivat perässäni, ja lisäksi vielä laskin heille lapsemme yksitellen, saimme lopputulemana neljän kaakaon sijasta ainoastaan kaksi. Vaadittiin uusi selitys- ja maksukierros sekä odottelua pitkään, ennen kuin meistä jokainen oli saanut juomansa.

 

 

 

 

 

Jatkoimme metrolla Jing’an temppelin luo. Miesväki katosi puistoon ja esikoinen ja minä maksoimme korkean sisäänpääsymaksun temppeliin, jonka pylvään päällä kohoavat kultaiset leijonakoristeet kilpailevat pilvenpiirtäjien kanssa. Tätä kultaista temppeliä ei voi olla tunnistamatta edes moottoritieltäkään. Toisaalta tämä puunvärinen temppeli oli mielenkiintoisen erilainen silmieni totuttua Pekingin värikkääksi maalattuihin temppelien kattoihin.

 

 

 

 

  

 

 

  

 

Laulajia puistossa

 

 

Paluumatkalla poikkesimme japanilaiseen ravintolaan. Tai luulimme poikkeavamme, mutta siellä sitten kuluikin koko loppuilta, nelisen tuntia yhteensä. Ensiksi meille sanottiin, että ravintolassa ei ole tilaa. Kun yritin tiedustella, kuinka kauan pöydän vapautuminen kestää, meille iskettiin jonotuslappu käteen. Jälkeenpäin totesimme, että siinä vaiheessa meidän olisi pitänyt tajuta kääntyä pois.

Luulin tilaamisen olevan helppoa, että mikään ei voisi mennä pieleen: näytin kuvista haluamamme ruokalajit, sanoin kappalemäärät mandariiniksi ja vieläpä varmistin sormilla. Lukumäärän näyttäminen sormilla kuuluu tapoihin Kiinassa, jokaiselle luvulle ykkösestä kymmeneen on nimittäin oma käsimerkkinsä, jotka kaikki kiinalaiset osaavat. Ne siis kannattaa opetella ensimmäiseksi Kiinaan tullessaan. Jostain syystä sekä päivällä kahvilassa että tässä japanilaisessa ravintolassa tarjoilijat olivat kai niin paniikissa asioidessaan ulkomaalaisten kanssa, etteivät he jännitykseltään tajunneet edes vilkaista sormiini ja varmistaa niistä lukumäärän. Kummassakin paikassa tarjoilijat jopa toistivat luvut perässäni mandariiniksi, mutta siitä huolimatta pieleen meni. Piipahduksemme ravintolassa venyi neljäksi tunniksi ja moneen kertaan jouduimme selvittämään uudelleen, kuinka monta kappaletta halusimmekaan. Loppujen lopuksi me muut olimme jo syöneet aikapäiviä sitten, kun Isä edelleenkin odotteli vielä nälkäisenä donburi-annostaan. Loppujen lopuksi edessämme oli valtavan korkea pino kuitteja ja niiden korjauskuitteja. Viimeisen ravintolassa istumamme tunnin ajan kävin esikoisen avustuksella läpi tätä kiinankielistä kuittipinoa ja kirjasin ylös, mitä olimme tilanneet, mitä saaneet, ja mitä meiltä tulisi veloittaa. Vasta sen jälkeen uskalsimme tilata laskun, joka tietysti tuli yksinomaan kiinaksi, kuten aina. Yllätykseksemme laskun loppusumma stemmasi omien laskelmieni kanssa sentilleen. Tai siis MAOlleen. Jokin meni siis oikein.

 

 

 

  

 


Yksi donburi-annos

  

 

 

Seuraavana päivänä tuntui jopa hyvältä palata kotiin Pekingiin. Kotikaupungissa ilma tuntui paljon lämpimämmältä, vaikka mittarin mukaan lämpötila oli aivan sama kuin Shanghaissa. Erona johtuu siitä, että Shanghaissa on kosteaa, kun taas Pekingissä on kuivaa. Lisäksi Pekingissä puhun samaa kiinaa kuin paikalliset, shanghailaisille itselleenkin mandariinikiina on nimittäin vieras kieli. Siellä puhutaan wu-kiinaa, joka kuulosti olevan kaukana mandariinista. Yllätyksekseni Shanghaissa sen sijaan selvästikin selviää loistavasti myös pelkällä englannilla, mikä ei Pekingissä onnistu, täällä kun harva palvelutoimessakaan työskentelevä puhuu muuta kuin kiinaa. Siksipä ihmettelen, kuinka teillä Shanghain suomalaisilla oikein riittää energiaa opiskella mandariinia, koska sen käyttämisestä ei näytä olevan paljoakaan hyötyä?

Yllättävää oli myös se, kuinka paljon meitä osoiteltiin sormella ja huudettiin lăowài tai wàiguórén, ulkomaalainen. Tätä kuulee harvoin Pekingissä, mutta Shanghaissa saimme kuulla ihmettelyä useaan kertaan päivässä, vaikka luulisi ettei ulkomaalainen ole sen harvinaisempi sielläkään. Sivun lopussa oleva hauska Youtube-video kuvaa niitä tilanteita, joihin mekin jouduimme.

 

 

 



Viimeisenä aamuna hotellin aamupalalla