Kiinalaisessa junassa on tunnelmaa



 

 


Laiturille ei pääse kuin useiden lippujen ja passien tarkastuksen läpi

 


Nahkiaiset pusuttelee?

 


Nopeus 300 km/h

 


...ja ulkona 40 astetta





Pekingin seutu on tasaista silmänkantamattomiin

 
 

 

 

 


Pikaruoka xi'anilaisittain: liang pi eli kylmä nuudeli



 

 

Tuskin juna on lähtenyt liikkeelle, kun Äidin puhelin piippaa. Isä (joka on uhrautunut ottamaan kuopuksen paikan ja istuu nyt yksinään kaukana toisessa vaunussa) tiedottaa: ”Perillä 15.31. Kuopus haluaa kuitenkin tietää heti”. 

 

Ei, sitä ei kuopus halua nyt tietää. Ensimmäiset neljä tuntia tämä roikottaa jalkojaan penkin yli keskikäytävälle ja rutisee: Koska syödään? Välillä hän ottaa torkut, mutta taas herättyään hän heti kysyy: Koska saa ottaa nuudelia?

 

Viimein neljän tunnin jälkeen Äiti täyttää matkaan mukaan pakatut pikanuudelikipot junan käytävällä olevalla kuumalla vedellä. Kuopus ryystää nuudelikipostaan ja kysyy posket pulleina: Koska ollaan perillä?

 

Tunnin välein Äidin puhelin piippaa. Isä tiedottaa: ”enää viisi tuntia, enää neljä...” Erään kerran viestissä lukee: ”Syön kynsiäni”. Kaikki ruoat on pakattu äidin laukkuun. 

 

Heti tulee toinen viesti perään: ”vielä kaksi tuntia...”

 

Kun junamatkaa on tunti jäljellä, isästä ei kuulu enää mitään. Äiti kaivaa kännykkänsä esiin ja naputtelee: ”Mitä sinne kuuluu?” Isältä tulee viesti: ”Pelataan korttia vieruskaverin kaa ja ryystetaan riisiviinaa.” Äiti vastaa: ”Me puolestaan lauletaan nyyhkyhaikeita kiinalaisiskelmiä ja räitään lattialle ja kuopus kungfuaa kolmivuotiaiden ninjojen kanssa.” Kolmivuotiaat kungfutset ovat valloittaneet junan käytävän ja taistelukohtaukset käydään vaunujen välikössä isoisien valvonnassa. Seitsenvuotiasta kuopusta lukuun ottamatta kukaan matkustaja ei katso pahasti tai närkästy, vaikka lapset sekä kuuluvat että näkyvät. Tämän tästä joku taistelija ohi juostessaan pysähtyy kuopuksen kohdalle, huikkaa niihaon ja jatkaa juoksuaan. Kuopus kääntää nyrpeänä päänsä pois ja on kuin ei voisi vähempää kiinnostaa. Ja kurkistaa heti perään, kun toiset ovat menneet.

 

”Mihin menette?” kysyy lipunmyyjä bussissa 306, joka on mainittu parhaaksi linjaksi matkalle tunnin ajomatkan päähän terrakottasotilaiden museoon. ’”Terracotta”, ääntää Isä huolellisesti. Lipunmyyjä ei ymmärrä. Hän ei tunnista sanaa, vaikka puolet matkustajista on matkalla samaan kohteeseen. Äiti kaivaa kännykästään sanakirjan, jota hän käyttää päivittäin. ”Bingmayong”, kertoo äiti ja myyjä nyökkää helpottuneena. ”Aa, bingmayong”, toistavat lipunmyyjä ja kolme avuliasta kanssamatkustajaa  ja kaikki hymyilevät. ”Kuinka monta henkeä: viisi? Kuusi! Kuusi? Viisi? Kuinka monta?” kysyvät myyjä ja avuliaat matkustajat yhteen ääneen ja näyttelevät numeroita kiinalaisin sormimerkein.  ”Kuusi”, kukin perheenjäsen sanoo vuorollaan ja varmistaa sormin:  peukalo ja pikkurilli pystyyn, muut sormet koukkuun. Liu. Lipunmyyjä ja avuliaat matkustajat supattelevat laskutoimitustaan, jota he joutuvat korjaamaan moneen kertaan. 42 juania. Huomattavasti halvempaa, kuin mitä hetkeä aikaisemmin torilla notkuvat miehet ovat pyytäneet turisteilta tarjoamistaan taksikyydeistä (300 juania päivältä, meno-paluu).

 

Lipunmyyjä jatkaa matkaansa seuraavien matkustajien luo. Toisessa päässä bussia on muitakin vaaleaihoisia turisteja. ”Minne menette?” ”Terracotta”, he yrittävät. Myyjä ei tunnista sanaa.

 

Kun istumapaikat ovat täyttyneet viimeistä myöten, on kuljettaja sulkenut bussinovet ja jättänyt satoja metrejä pitkän asiakasjonon odottamaan seuraavaa bussia. Kun liput on myyty, bussi lähtee liikkeelle ja ajaa muutaman metrin eteenpäin. Ovet aukeavat ottamaan vastaan lisää matkustajia, ehkä jonon ohi poimittuja. Kiinalaiseen tapaan he rynnivät juoksujalkaa sisään, yrittävät metsästää istumapaikkoja. Valitettavasti paikat ovat menneet - niille jotka jaksoivat jonottaa tunnin.

 

Paluumatkalla perhe saa viimeiset hajanaiset istumapaikat. Yllättäen lippujen hinnat ovat nousseet neljässä tunnissa. Äidin vieressä istuva nainen torkkuu koko matkan, karheantumma tukka raapii äidin paljasta olkapäätä. Seisomapaikat täyttyvät taas ihmisistä.

 

Onneksi Äiti on tällä kertaa huolehtinut lääkkeet mukaan. Lapsista kolme popsii allergialääkkeitä kuin pastilleja, yksi kaipaa helpotusta flunssaan. Kotiinlähtöpäivänä imodium-varasto kulutetaan loppuun. Kahden vuoden ajan äiti on uskollisesti turhaan täyttänyt lääkevarastoa Suomesta käsin, viimeisten kahden kuukauden aikana ne kulutetaan kaikki loppuun. Viimemetreillä on aika turvautua kiinalaisiin kopioihin.