Suomi-juhlaa

Lähes kahden kuukauden blogitauko on päättymässä – toivottavasti. Tässä välissä on tapahtunut niin paljon, etten tiedä mistä aloittaa: aloittaisinko töistä, joita paiskin olan takaa kaiken liikenevän aikani. Vaiko Suomesta tulleista vieraistamme, joiden oppaana kiersin Pekingiä ja näin itsekin uusia puolia tästä kaupungista ja sen lähiympäristöstä. Vai kertoisinko omasta vierailustamme, perheestäni turisteina, pitkästä lomamatkasta, jonka teimme siinä välissä.

 

 

Aloitan viimeisimmästä eli viime viikonlopusta, ja se on samalla jatkoa edelliseen postaukseeni, kevään tapahtumiin Suomi-koulussa. Melkein jokaisella koulukerralla eli joka toinen lauantai on Suomi-koulussa normaalin koulupäivän ja hektisen opiskelun lisäksi myös jotain erikoisohjelmaa. Maaliskuussa oli maailman ensimmäisen Tulevaisuuden kuusen istutus sekä lukuhaasteen valokuvanäyttely. Huhtikuussa me vanhemmat pelasimme sählyä koululaisia vastaan ja koko koulu herkutteli vappumunkeilla ja simalla.

 

Vappu meni suomalaisten juhlan merkeissä, mutta nyt juhlitaan edelleen! Onhan koko kevät täynnä juhlia ja tapahtumia. Vaikka koulut jatkuvat vielä kuukauden eteenpäin, vietetään myös monia päättäjäisiä tällä hetkellä. Pekingin Suomi-koulun kevätjuhlaa ja 20-vuotista taivalta juhlittiin viime viikolla.

 

 

 

 

 

 

 

Tämän juhlan suunnittelu alkoi jo viime syksynä ja juhlan järjestäjät tekivät aivan valtavan työn, josta ei puuttunut mutkia matkasta. Aloitin itsekin toimikunnassa, mutta muut tehtävät veivät kaiken aikani. Sivusta olen seurannut niitä mutkia, joita toimikunta kohtasi matkalla. Kuten alkuperäisen juhlapaikan sulkeminen yllättäen viranomaisten johdosta! Länsimaalaisten pitämät ravintolat saavat olla täällä jatkuvasti varpaillaan, sillä niihin tehdään välillä ”puhdistusoperaatioita”, yllättäviä iskuja, joissa tarkistetaan asiakkaiden - kuulemma nimenomaan länsimaisten! - passit. Jos ei ole passia mukana, joutuu huumetestiin. Tiedä kuinka moni oikeasti käryää testeistä, mutta sillä verukkeella ravintola saattaa saada yllättäen lapun ovelle ja näin tiettävästi kävi Suomi-koulun alkuperäiselle juhlapaikalle, viehättävälle eteläafrikkalaiselle ruokaravintolalle, jossa mekin vietimme viime kesänä ystäviemme läksiäisiä. Viime aikoina tällaisia ”puhdistusoperaatioita” on tehty taas useita, liittyen kai One Road, one Belt –konferenssiin. Paikallisten käyttämiin ravintoloihin ei tietääkseni tällaisia ratsioita tehdä, mutta heidän liikkeensä saatetaan toki myös sulkea lyhyellä varoitusajalla rakennuksen purkamisen vuoksi. Kaikki katuruokakauppiaat oli häädetty kaduilta konferenssin alkumainingeissa, joten jian bingejä on ollut turha haikailla viime aikoina.

 

Useiden testausten jälkeen löytyi uusi paikka ja viime lauantaina puolenpäivän aikaan 45 iloista suomikoululaista ja -aikuista perheineen kerääntyi lounaalle Kempinski-hotellin Paulaner-ravintolan tuuliselle terassille, jonne Mari, uskollinen Suomi-koulufani, lennähti viitta hulmuten suoraan Suomesta.

 

Vaikka lämpötila näytti 30 astetta, tuulen ja varjoisuuden vuoksi palelin koko juhlan ajan. Silti oli tunnelma huipussaan. Nostimme omenamehumaljat kaljatuopeissa, söimme saksalaisittain, lauloimme suomalaisittain ja nauroimme suomikoululaisittain.

 

Kun Suomi-koulu 20 vuotta sitten aloitti toimintansa, koulua kävi kymmenisen lasta. Parhaina vuosina muutaman vuoden takaa koulussa oli yli 120 lasta ja useampi rinnakkaisluokka. Tänä päivänä luokat ovat yhdistelmäluokkia ja lapsia alle puolet tuosta huippuvuosien määrästä, mutta kuten totesimme: meitä on juuri sopivasti. Finnish Business Council oli lahjoittanut koululle erittäin ison summan stipendirahastoon, mutta viisaasti totesimme, että kaikki oppilaat ovat hyviä ja yritteliäitä, jok’ikinen heistä on ansainnut stipendin. Niinpä päätimme lahjoittaa jokaiselle lapselle oman kirjan stipendilahjaksi ja rahastoida loput tuleviin stipendeihin.

 

Ohessa omia ja muiden ottamia kuvia – siitä kun juhla on vasta alkamaisillaan.

 

Komeat miehet sinisissään

 

Suomen toinen maali on juuri laukaistu ja peli on hetken tasan

 

 

Kun juhla loppui ja koululaiset oli hyvästelty, nappasin lapset kainalooni ja hyppäsin tilaamaani kyytiin. Juhlapäivämme jatkui vuotuisessa jääkiekko-ottelussa, jossa Suomi pelasi taas tällä kertaa Kanadaa vastaan, viime vuoden tauon jälkeen. Kanada ei kuulemma haluaisi pelata Suomea vastaan, ja voiton varmistukseksi oli Kanadan joukkueeseen tilattu huippupelaajia muualta. Niukin naukin se onnistui tällä kertaa voittamaan Suomen tuloksella 3-2, koska yhtä Suomen maalia ei hyväksytty, erotuomari väitti sen menneen sivusta eikä maalikameraa ollut.

 

Meillä oli Suomi-koulusta kiire paikalle, sillä One Road, One Belt –konferenssi sekoitti koko kaupungin. Jatkuvasti moottoriteitä ja ajoväyliä on suljettu, koska jonkun pääministerin autosaattue on sattunut liikkumaan siellä päin. Kaikilla pitää myös olla passit mukana jatkuvasti.

 

Kiire meillä oli paikalle, sillä Isä pelasi Suomen joukkueessa ja Kolmonen oli joukkueen lipunkantaja. Tosin luistimia ei hänelle löytynyt ja lippukin meinasi unohtua, mutta kaikesta kaikesta hässäkästä selvittiin ja kantaja luisteli sandaaleissaan ja lippu liehui komeasti. Äitinä koin pientä hermostusta, kun pieni lipunkantaja jäältä lähdettyään katosi ihmismassan joukkoon, mutta reippaana poikana hän taisteli tiensä katsojajoukon läpi ja etsi sisaruksensa.

 

Kesäleninkihepeneissä ei tarennut kylmässä jäähallissa, joten pelaajien pukuhuoneen takana käytävällä vaihdettiin juhla-asut lämpimiin vaatteisiin. Hallissa paleltiin farkuissa ja fleeceissä, väliajalla lämmitellessä hikoiltiin helteessä.

 

Kun peli päättyi, Isä vei lapset kotiin ja lähti itse pelaajien juhlaan. Minä puolestani vaihdoin vaatteet jälleen kerran ja menin suoraan Suomi-koulun väen järjestämiin aikuisten päättäjäisiin. Vasta puolivälissä iltaa vilkaisin itseäni peilistä ja huomasin, että minullahan oli paita väärin päin. Enpä ollut pannut merkille, että paita oli nurinpäin, kun kiireessä kaivoin sitä pukupussista ja kiskoin ylleni keskellä pimeää katua. ”Samaa sukua ollaan”, totesin Marille, joka juuri samanaikaisesti tuli vessaan vaihtamaan ”Kassi-Alman tyttären” rooliasuaan.  Marin esiintyminen oli muuten sen verran vaikuttava, että loppuillasta jopa joukko kiinalaisia innostui tanssilattialle ja veteli vakuuttavasti kanssamme suomalaisia ”kansanlauluja”. Ganbeita (eli pohjanmaan kautta) he yrittivät tyrkyttää meille ja matkivat veturin pyörien liikkeitämme hoilatessamme Virve Rostin kertosäettä:  

 

Matkaan lähden…

Mulla menolippu on.

Katson taaksepäin,

vain kiskot sinne jää.

Juna jyskyttää,

vanhaa ystävää en mä nää.

Mulla kauas menolippu on.

Mulla kauas menolippu on.

 

 

 

 

 

CCTV-tower eli "kuzi" (housut)

Seuraavana päivänä oli äitienpäivä ja toivomuksestani pääsin vielä kerran luksusbrunssille. Sellaista kun ei taida olla missään muualla mahdollista kokea – vieläpä kohtuulliseen hintaan. Ensimmäisestä varaamastamme hotellista tosin soitettiin, että konferenssin takia heillä on toimitusvaikeuksia. Heidän kylmätuotteensa eivät ole päässeet perille, joten kala- ja jälkiruokapöytä ovat vajaita. Hinta tosin olisi ihan sama – käykö? Menimme toiseen paikkaan.

Pakko oli myös testata uuden rakennuskompleksin Blue Frog –terassi. Upealla ”Housut”-näkymällä.