Eedenistä itämaille: Aasian yö ja päivä

Kiireistäni huolimatta en vielä malta päästää Tokiota käsistäni, sillä matkan paras anti on kirjoittamatta. Mielenkiintoisinta ei ollut itsenäisesti tehty parin tunnin junamatka Fuji-vuoren juurelle eikä vierailu maailman korkeimmassa näköalatornissa Skytreessä. Harvahan nykypäivän matkailun turruttamista ihmisistä enää saa kiksejä katsoessaan niitä nähtävyyksiä, jotka ovat tuttuja kaikkialta valokuvista. Riittää, että nappaa selfien ja jatkaa seuraavaan paikkaan. Vaikka yhtä hyvin sen selfien voisi ottaa Disneylandin muovisen Fuji-vuoren tai japanilaisen temppelin miniatyyrin juurella. Tai kun on käynyt yhdessä näköalatornissa, on käynyt kaikissa. Nimittäin yhtä korkealta se tuntuu ja yhtä kaukaiselta alla oleva maa näyttää, katselee sitä sitten Puijon tornista tai maailman korkeimmasta tornista. Juuri sillä hetkellä!

Fuji-vuoren varjossa

Siellä se Skytree häämöttää

Taas yksi ihmeellinen salainen puutarha miljoonakaupungin keskellä

Ulkomaalaiset pääsevät maksamalla pikajonoon, paikallisella luottokortilla voisi liput ostaa etukäteen netistä

Näkee sen Fuji-vuoren Tokiostakin

Kuopus lasisella lattialla 300 m ilmaa allaan
- äidin painajainen

Tokyo Tower näkyvissä

Kuukautta ennen Halloweenia...

Hyvää oli kurpitsajäätelö

Paljon mielenkiintoisempaa on mielestäni seurata ja maistella elämää. Ja erityisen mielenkiintoiseksi tämän reissun teki se, että saatoin vertailla toisiinsa Pekingiä ja Tokiota, kiinalaisia ja japanilaisia. Kuinka hämmästyttävän erilaisilta ne vaikuttivat. Ja sittenkin niissä on myös samanlaisuuksia.

Pekingin jälkeen ensimmäisinä päivinä kaupunki vaikutti niin järjestäytyneeltä, suorastaan pelottavan säädellyltä. Kierrätys, liikenne, kävelysuunta kaduilla – kaikki vaikutti viimeisen päälle suunnitellulta ja ohjeistetulta. Siinä missä Pekingissä vallitsee iloinen kaaos, Tokiossa tuntui vallitsevan saksalainen ryhti: ”Ordnung muss sein!” Ensimmäisinä päivinä olin aivan stressaantunut, koska minusta tuntui siltä, etten osaa tehdä mitään oikein: lajittelen roskat väärit, kuljemme väärällä puolella katua liikenteen vastaisesti, karttaa tutkiessamme seistä tökötämme keskellä tietä tien tukkeena. Pekingissähän sellainen on ihan normaalia, kaikki muutkin tekevät niin, joten se ei häiritse ketään emmekä me erotu joukosta. Onneksi kummassakin maassa ihmiset ovat hyvin ystävällisiä ja matkailijaa ymmärretään, joten vähitellen aloin Tokiossakin rentoutua ja jopa nauttiakin järjestyksestä. (Myöhemmin panin jo merkille, että Tokiossa kävelysuunta saattaa vaihtua kesken kaiken: välillä ohitetaan vasemmalta, välillä oikealta, kulkusuunta on tosin aina merkitty katuun. Siitä kuitenkin johtuu, että paikallisetkin kulkevat välillä väärään suuntaan…)

Ylös

Alas

Hämmästyttävää oli ruuhkien puute. Väkimäärältään maailman suurimmassa kaupungissa Tokiossa, jonka asukasluku on noin 15 miljoonaa suurempi kuin Pekingin, ei ole minkäänlaisia ruuhkia tiellä. Pahimpaan ruuhka-aikaan iltapäivällä tähyilimme Tokio Skytreestä alas kaduille, missä kaikki autot mahtavat olla. Kadut näyttivät lähestulkoon tyhjiltä! Mutta syynä on ensinnäkin se, että - toisin kuin Kiinassa - ei Japanissa auto ole nykyään enää mikään statussymboli. Toinen syy on kuulemma se, että keskustassa parkkipaikat ovat tiukassa ja parkkeeraaminen kallista. Kuulemamme mukaan monet perheet omistavat auton, mutta sillä ei ajeta keskustaan. Lisäksi metro- ja junaliikenne on äärimmäisen kattava, tosin myös kokemamme mukaan aivan käsittämättömän monimutkainen. Erilaisia linjoja risteilee sinne sun tänne ja nähtävästi lähes kaikilla on eri omistajat. Pelkästään yhden aseman sisällä junan vaihtaminen voi olla hyvin monimutkaista, sillä käynti toiselle linjalle saattaa todellisuudessa olla jopa parin korttelin päässä. Oikeiden linjojen selvittäminen useiden (!) eri liikennekarttojen avulla on lähes toivotonta, joten parempi on ladata puhelimeen appseja, jotka antavat vaihtoehtoja. Jokainen apps tosin antaa eri vaihtoehdot ja toisinaan kartasta katsottu reitti voi sittenkin olla se käytännössä kaikkein helpoin ja järkevin… Junalla matkustaminen on kuitenkin mukavaa, sillä ne eivät ruuhka-aikaankaan olleet niin täynnä kuin pelkäsin. Etenkin käyttäessämme paikallislinjaa (local) eikä pikalinjaa (rapid).

Parijonoon järjesty

Muistakaa viivasuorat jonot

Töistäpaluuruuhkaa kahdeksan maissa illalla.
Tästä pikajunassa on väki jo vähentynyt

Kellon mukaan ruuhka-aika - mutta missä autot?

Voiko sillalla olla näin tyhjää? :o

Meanwhile in Beijing...:

Hämmästyttävää oli myös pyöräilyn suosio Tokiossa, koska Pekingissä olen tottunut siihen, että lähes ainoat ihmisvoimalla polkevat ovat joko kilpapyöräilijöitä tai länsimaisia. Kotikaupungissamme ainoastaan ne joilla ei ole varaa autoon, ajavat sähkömopolla tai –pyörällä. Ne joilla ei ole varaa sähköiseenkään peliin, joutuvat pyörittämään renkaitaan ihan itse. Sen sijaan Tokiossa ajetaan tavallisilla pyörillä ja lapsia kuskataan oikeissa turvaistuimissa, jopa turvavöissä! Lisäksi kaikilla on pyörissään valot – ja niitä jopa käytetäänkin pimeällä!

Kummassakin maassa kierrätetään. Kuitenkin siinä missä Pekingissä kierrätyksen hoitavat köyhät tonkimalla roskiksia, Japanissa jokaisen on kierrätettävä itse omat roskansa. Vaikka nousevan auringon maan pääkaupungissa on kierrätys erittäin hyvin organisoitua (ja erittäin monimutkaista) ja vaikka erilaisia kierrätysastioita on kaduilla joka kulmassa, on kummassakin pääkaupungissa yhtä vaikea löytää tavallista roska-astiaa päästäkseen jäätelöpaperistaan eroon.

Taloyhtiön kierrätysohjeet usealla eri kielellä

Taloyhtiön jätehuone jonne roskat saa tuoda vain tiettyyn aikaan

Tupakointiero maiden välillä hämmästyttää, mutta tällä kertaa syy on toisin päin. Nimittäin Pekingissä tupakointi on ehdottoman kiellettyä ravintoloissa, ja sitä kieltoa myös noudatetaan. Tupakoitsijat siirtyvät kaduille polttamaan. Monissa tokiolaisissa kulmakuppilaravintoloissa pössytellään ihan ruokailijoiden vieressä, mutta useissa paikoissa on kaduilla tupakointikieltoja!

Kummassakin maassa ihmiset ovat hyvin ystävällisiä, mutta eri tavoin. Japanilaiset ovat hillityn kohteliaita ja kumartelevat kaiken aikaa. Minulla meni monta päivää päästä yli hämmennyksestäni ja taipua itsekin jonkin näköiseen etäisesti kumarrusta muistuttavaan tylppään kulmaan. Paikalliseen suorakulmaan en vielä saanut itseäni taivutettua tämän lyhyen vierailun aikana. Kiinalaiset puolestaan ovat ystävällisiä reippaan iloisesti, usein suu leveässä virneessä, ja toisinaan he ovat suorastaan riehakkaita, äänekkäitä ja tunkeilevia osoittaessaan ystävällisyyttään.

Myyjien käytös on kumma kyllä täysin päinvastaista kuin odottaisi. Pekingissä olen tottunut siihen, että myyjät seisovat usein liikkeensä ovella hymyilevinä ja vasta asiakkaan toivotettua nĭ hăon takertuvat he tähän ja yrittävät houkutella sisään. Sen sijaan Tokiossa myyjät kailottavat ovella. Kailotus kuului jo kaukaa. Ensin he huutavat kimeällä äänellä, joka kuulostaa siltä, kuin he sanoisivat venyttäen selvällä suomen kielellä ”kiitoooos”. Ja heti perään seuraa kauhean nopeassa tempossa ”toivottavasti viihdytte tervetuloa uudelleen…” Tai jotain samalta kuulostavaa.

Japanin kieli sopii suomalaiseen suuhun paremmin kuin kiinan kieli. Jo muutaman päivän visiitin aikana sanat alkoivat painua mieleeni suomalaistyyppisen tavurakenteensa ansiosta, kun taas vastaavia kiinan kielen sanoja olen tankannut kuukausia, mutten edelleenkään muista niitä. Puhumattakaan, että ikinä oppisin ääntämään mandariinin tooneja ymmärrettävästi, kun taas japani lähes kuulostaakin suomelta. Muistatte varmaan, kun muutama vuosi sitten Suomessa karrikoitiin japanilaista poptähteä Keitä tekstittämällä hänen kappaleensa suomeksi. ”Nuole mun kenkii” -sanoituksia muistelimme Tokion metrossa, jossa mieleemme painui lähtemättömästi kuulutus, jolla tiedotettiin aina seuraavan pysäkin lähestyminen: ”Vamo näkyy. Se sama se.” Epäselväksi meille jäi, kenen vaimo oli hukassa.

Suomen kieli selvästi viehättää japanilaisia

Mielenkiintoista on, kuinka japanin ja kiinan kirjoitetut kielet ovat lähellä toisiaan. Kaduilla pystyimme jopa lukemaan monia tekstejä, koska useiden tavallisten sanojen kirjoitusasu on täysin sama kuin kiinan kielessä.

Esimerkkinä sisään:

入口

ja ulos:

taivas (päivä):

天

kuu (kuukausi):

月

Ilmansuunnatkin yhtä lukuun ottamatta ovat samat kuin mandariiniksi. Paitsi itä, mutta se johtuu siitä, että japanissa käytetään perinteistä kirjoitusta, kun taas mandariinissa yksinkertaistettua.

Itä perinteisellä ja yksinkertaistetulla kirjoituksella:

東东

Useiden japanilaisten kasvonpiirteet hämmästyttivät länsimaisuudellaan. Ensimmäistä kertaa tajusin, kuinka paljon suuremmat silmät heillä on kuin kiinalaisilla, joiden ulkonäkö on mielestäni selvästikin eksoottisempi eurooppalaiseen silmään kuin japanilaisten. Toisaalta panin merkille, kuinka japanilaisten kohdalla piirteet tekivät monet vanhemmat ihmiset länsimaiseen tapaan hieman ärtyneen näköisiksi. Ehkä osittain johtui juuri ilmeistä, jotka tulkitsin väärin ja luulin tekeväni taas jotain pieleen.

Hämmästyttävän monilla nuorilla tytöillä piirteet puolestaan olivat hyvin suloiset, ja söpöyttään he korostivat ehostuksella. Mieleen jäi junan nukkemaisen suloinen lipuntarkastaja, jonka epäilimme olevan vasta teini-ikäinen, tuskin 12 vuotta vanhempi. Söpöyden vaikutelmaa hän vielä korosti osoittaessaan sekä meno- että paluumatkallamme niin suurta hämmästyneisyyttä huudahtamalla - pää somasti kallellaan - lapsekkaalla äänellä kysyvästi ”six?” ja heiluttelemalla ojentamaamme viittä lippua. Tiedä minkä ikäiseksi hän arveli viisivuotiasta liputta matkustavaa kuopustamme?

Siinä missä Kiinassa aina ja Japanissakin enimmäkseen lapsiamme ihastellaan, palvotaan ja paijataan, eivät Tokiossa kaikki suhtautuneet heihin yhtä lämpöisesti. Junamatkallamme suorastaan säälikseni kävi vierustoveriani, vanhempaa puku päällä matkustavaa työmatkalaista. Nimittäin joka kerta, kun väsynyt pikkumies sylissäni hieman venytteli kättään miestä kohti, tämä pomppasi ainakin puoli metriä sivulle päin ja lähes liiskaantui päin ikkunaa. Mahtoikohan hänellä olla lapsi- vai bakteerikammo? Vai koskettamisen pelko? Melkeinpä häntä olisi voinut pitää suomalaisena. Kun sitten vaihdoin istumaan toiseen paikkaan, satuin liituraitanaisen viereen, joka koko loppumatkan huokaili tuskissaan. Ehkä lapseni höpötteli hänen mielestään liikaa.

Hämmästyin, kuinka moni tokiolainen kulki kadulla maski naamallaan. Pekingissähän maskit ovat tavallisia, pääsääntöisesti niitä käytetään ilmansaasteiden aikaan, mutta välillä silloinkin, kun jopa meidän mittapuumme mukaan on saasteeton ilma. Ehkä tottumuksesta tai tietämättömyydestä johtuen. Mutta Tokiossa oli hyvä ilma ja sininen taivas joka päivä (sininen taivas on kiinalaisittain saasteettoman ilman mittari). Epäilimme heidän olevan joko bakteerikammoisia tai sitten niin kohteliaita, että he flunssaisina varjelevat muita tartunnalta!

Sillä välin Pekingissä...

Tokiolaiset ja pekingiläiset vessat ovat yhtä valovuosien päässä toisistaan kuin kuu ja tähdet taivaalla. Pekingissä pöntölle ei tee mieli edes istua, sillä eihän kukaan muukaan istu ja siksi istuinrenkaalla on aina tippoja. Eikä pelkästään istuinrenkaalla. Japanissa rengas on siisti ja lämmitetty, ja pöntön vieressä on nappuloita, joista voi valita haluamansa suihkutuksen. Kaikkiahan on toki kokeiltava.

Suihkua eteen, suihkua taakse, suoraa suihkua, sumutesuihkausta....

Vauva turvallisesti äidin mukana vessassa

Kyllä japanilainen insinööri on kekseliäs:
käsienpesuveden uudelleenkäyttö vessanhuuhteluvetenä - ratkaisu vedensäästämiseen!

Pukeutumistyylit ovat hyvin erilaisia näissä kahdessa kaupungissa. Pekingissä naisten pukeutuminen on värikkäämpää, kimaltelevampaa ja juhlavampaa. Kaiken ikäiset naiset rakastavat bling blingiä! Täällä ei aikuisilla naisilla ole vain yhtä tyyliä, mutta nuoriso pukeutuu yhtenäisemmin. Tokiossa on taas päinvastoin. Nuorison pukeutuminen on hyvinkin vaihtelevaa, erittäin näyttäviäkin tyylejä on erilaisia (kuten edellisen kirjoitukseni kuvista ilmenee). Nuorisovaatteet ja korut loistavat väreillään, kimalteillaan ja strassikivillään. Ääriesimerkkinä lolitat. Toiset nuoret puolestaan pukeutuvat ”koulutyttömäisesti” tai ”goottityyliin”. Kai normaaleja farkkunuoriakin on, mutta he eivät kiinnittäneet edes huomiotani. Sen sijaan aikuisten naisten pukeutuminen on hyvinkin askeettista, arkista ja asiallista, hyvin suomalaista siis. Musta-valkoiset ja sini-valkoiset tasaraidat ovat hyvin suosittuja (kuinkahan paljon marityylin kopioijia löytyykään?). Suosittuja ovat samoin maanläheisen henkinen pellava ja luonnonmateriaalit. Tämän ansiosta tajusin tällä matkalla myös paremmin, kuinka kaukana Kiinan ja Japanin lähimenneisyys on toisistaan ja kuinka lähimenneisyyden jäljet näkyvät niin selvästi arkisissakin asioissa. Kuten pukeutumisessa. Maon siniset työhaalarit ovat vielä niin lähimenneisyyttä Kiinassa, joten eihän se ole ihme, että pukeutumisessa halutaan erkaantua menneisyydestä, saada vastapainoksi naisellista ja juhlavaa.

Japanissa teinityttöjen tyyliä -
Kiinassa aikuisten naisten :)

Kolmoselta kysyin paluulennolla, mitä hänen mieleensä oli jäänyt Japanista. Hän vastasi: ”Vessoissa nappuloita, pisuaarit alempana ja metro täynnä ihmisiä”.

Pekingiin palasimme myöhään perjantai-iltana. Lentokentällä kaikki matkustajat tutkittiin lämpökameralla ja meidän isä oli yksi portilla pysäytetyistä. Kameran mukaan hänellä oli hieman lämpöä. Minä aloin käyttäytymään taas pekingiläisittäin ja oleskelulupiamme heilutellen ohjasin perheeni ulkomaalaisten jonojen ohi ”zhōng guó rén” – jonoon eli sellaiseen, joka on tarkoitettu Kiinan passilla matkustaville. Pieni röyhkeys kannatti kuten usein Kiinassa: virkailija katseli hieman hämmästyneenä passejamme, mutta päästi läpi.

Kun sitten taksikuski istutti meitä autossaan ja jatkoi ulkopuolella rupatteluaan kavereittensa kanssa, ja kun perillä - raahattuamme ensin itse matkalaukut autosta – kiitin iloisesti kyydistä ja sain vastaukseksi pelkän murahduksen, hetken mieleni teki palata takaisin Japaniin. Onneksi seuraavana päivänä vartijat, ayit ja puistotädit palkitsivat minut ilahtuneilla hymyillään ja riemastuneilla ”nĭ hăo” –huudahduksillaan ja tunsin palanneeni jälleen kotiin!