Eedenistä itämaille: Päiväni hummeritaivaassa

Naapuri teki aloitteen. Suomalaisnaisten Whatsappia vastaavassa ryhmässä hän keräsi kokoon isäpäiväbrunssille osallistuvaa porukkaa. Yllätykseksi miehelleni ilmoitin perheeni mukaan. Tai sen piti olla yllätys isälle, mutta tämä oli kuullut suunnitelmasta kavereiltaan jo monta päivää aikaisemmin. Että ”kuulemma tekin olette tulossa”. Isä tosin piti tietonsa salaisuutena lähes viimeiseen asti, näytteli tietämätöntä ja antoi minun keksiä onnettomia selityksiä sille, miksi olen niin kiinnostunut hänen sunnuntaisen jääkiekkopelinsä ajankohdasta ja miksei sunnuntaille tarvitse varata ruokaa lauantain kauppakäynnin yhteydessä.

Olemme olleet brunssilla vain pari kerta aikaisemmin, ja ensimmäisestä kerrasta on aikaa jo ainakin viisitoista vuotta. Se oli silloin, kun brunssit olivat vasta rantautuneet Suomeen ja sanakin oli vielä yhtä uusi suomalaisten suussa kuin ”karaoke”. Silloin kävimme kerran joidenkin ystävien kanssa syömässä myöhäistä aamupalaa, paikkana taisi olla Hilton Strand. Tuskin se kovin erikoinen kokemus oli, koska ruoasta ei ole jäänyt mieleeni mitään muistikuvia. Mahtoiko paljon poiketa normaalista hotellin aamupalasta?

Toisen kerran kävimme mieheni kanssa kahdestaan brunssilla, juhliessamme hääpäiväämme pari vuotta sitten, lasten ollessa yökylässä kummilassa. Paikkana oli yksi Helsingin kehutuista brunssiravintoloista. Kokemus oli kohtuullinen: olihan salaatteja tarjolla paljon, ne olivat ruokaisia ja hyviä, vaikkakin kaikki samantyylisiä ja -makuisia. Samaan ravintolaan vein keväällä perheeni ja vanhempani äitienpäiväbrunssille ja sillä kertaa petyimme! Noutopöydän ainoat ”salaatit” olivat pelkkiä lisuketahnoja ja lämmin ruoka oli jotain ylikypsää paistia paksussa kermakastikkeessa. Sitä normaalia buffettimättöä, jonka aina sivuutan ja palaan alkupalapöydän ääreen. Mutta näihin alkupaloihin olisin kaivannut tonnikalatahnan kaveriksi jotain muutakin kuin pelkkiä oliiveja.

Aikaisempia brunssiviritelmiäni ei voi edes verrata tähän pekingiläiseen, sillä se oli KOKEMUS potenssiin kymmenen. Siitä huolimatta, että paikkana oli luksushotelli Kerry Center, jonka tarjontaa seurueen muut suomalaiset, kaikki kokeneita pekingiläisbrunsseilla kävijöitä, kommentoivat jopa vaatimattomaksi. Nimittäin verrattuna muiden vastaavien hotellien brunsseihin. Kerryn vetonaulana oli kuitenkin lasten sisäleikkipaikka, Hoplopia vastaava Adventure Zone, jonne ruokailevat lapset saivat ilmaisen sisäänpääsyn. Näin puolestaan vanhemmat saivat ruokailla ja rupatella kaikessa rauhassa jälkikasvun mellastaessa tuntikausia leikkipaikassaan. Ystävällisesti lapsista vanhimmat, reippaat lukiolaiset, vieläpä pitivät huolta kaikkein pienimmistä.

Millainen on pekingiläinen brunssi? Täällä sillä ei ole mitään tekemistä aamupalan kanssa. Hyvä jos aamiaisruokia on edes tarjolla ja kahvikin tilataan vasta jälkiruoan yhteydessä. Kyse on ennemminkin tavasta viettää sunnuntai-iltapäivää ystävien parissa herkuttelemalla tuntikausia. Hienostohotellit kilpailevat asiakkaista valtavalla ruokatarjonnallaan: ravintolasaleja peräjälkeensä täynnä notkuvia noutopöytiä. Ja millaisia ruokalajeja! Hummereita, ostereita, graavikalaa ja sushia. Tapaksia, antipastoja ja salaatteja. Huoneittain erilaisia liharuokia, valitse haluamasi lihanpalat, niin kokki valmistaa ne sinulle odottaessasi. Nuudelikeittoja kiinalaisittain, osoita sormella mitä aineksia haluat keittoon ja kokki keittää ne sinulle liemessä. Tarjolla on rivikaupalla paistettuja riisejä, nuudeleita, kastikkeita. Jälkiruokapöydät notkuvat Haegen Dazsin jäätelöitä, erilaisia kakkuja, parfait’itä ja pannacottia. Väliin on ripoteltu kauniisti koristeltuja virgin maryjä ja digestiivejä. Tarjoilija pitää huolen, että sampanjalasisi pysyy täytenä koko ajan.

Tällainen on Kerrynkin brunssi, hieman pienemmässä mittakaavassa tosin. Kaikki tarjoilupöydät mahtuivat nimittäin yhteen suureen saliin. Hummerien pelkäsin jo loppuneen kesken (méi yŏuta tarjoilija hoki minulle päätään pyöritellen, kunnes kollegansa kantoi pöytään uuden tarjottimellisen ja lappasi minun lautaseni täyteen muhkeita hummerin puolikkaita). Sampanjatarjoilu oli vähän katkonaista ja usein tarjoilija unohti täyttää minun lasini pöydän reunapaikalla, mutta toisaalta se oli ihan hyväkin.

Minulle tarjontaa oli enemmän kuin riittävästi. Suurempi valikoima olisi aiheuttanut jo runsaudenpulaa ja ähkyn. Hummerit ja sinisimpukat thaiöljyn kera maistuivat taivaallisilta ja niitä söin vatsani täyteen. Turkkilaiset salaatit, paistetut lihanpalat ja pepperonit olivat mahtavan hyviä, juuri sopivan pikantteja. Niin hyvälaatuista punaista lihaa en ole täällä vielä muualta saanut. Lähi-idän säilötyt kukkakaalit ja kesäkurpitsat olivat herkullisia lisukkeita lihalle. Dim sum- ja baoji-pullia kokeilin. Riisit, nuudelit ja suurimman osan ruokalajeista väistin. Niitähän saa muulloinkin. Jälkiruokapöydästä maistoin puolta tarjonnasta, ja se oli jo paljon.

Vaikka hummerilientä olen joskus maistanut, oli kokonainen hummeri minulle uusi kokemus. Kuten varmasti suurimmalle osalle Suomessa, onhan se meillä harvinainen herkku. Monesti on mieleni tehnyt kokeilla, kun sitä on myyty Hulluilla Päivillä hyvässä tarjouksessa. Mutta aina aie on hyytynyt jossitteluun: Jos en osaa valmistaa sitä? Jos en osaa avata kuorta ja syödä oikein? Hankalaa sormin syötävää, on mies tyrmännyt. Ravintolan listalta en ole raaskinut tilata sitä, onhan se kallista ja ongelma on edelleen sama: nolaanko itsensä, jos en syö sitä oikein? Aasiassa hummerin syöminen on jokseenkin arkisempaa, niitä tarjoillaan tavallisemmissakin kalaravintoloissa ja tilataan suuressa seurueessa yhdeksi useista ruokalajeista. Mutta vaikka Singaporessa asuessamme olimme usein syöneet samalla tavalla puolitettuja rapuja, crayfishejä (mausteisessa sambal-kastikkeessa) sekä sormityötä ja saksimista vaativia maukkaita taskurapuja, black pepper crabsejä, eivät hummerit olleet valitettavasti koskaan päätyneet ruokapöytäämme.

Samanlainen on suhteeni rapuihin. Osalle suomalaisista ravut ovat jokakesäinen juttu, suorastaan arkista, toiset jopa valittavat, etteivät jaksaisi (taas kerran) lähteä rapujuhliin. Minulle ne sen sijaan ovat vieras kokemus. Rapujuhliin en ole koskaan saanut kutsua enkä itse osaa niitä keittää. Pakasteena myytävillä jokiravuilla lievitän joskus kaipuutani, vaikka ne maistuvat lähinnä mudalta. Pari kertaa olen raaskinut ostaa kaupasta oikeita suomalaisia rapuja, yhden valmiiksi keitetyn ravun per henki. Kaikkien sörsseleiden tekeminen niitä varten olisi tuntunut suorastaan naurettavalta. Kerran hääpäivää viettäessämme ravintolassa olimme juuri tilaamassa yhdet keitetyt ravut alkupaloiksi, kun viereiseen pöytään kannettiin valtava rapukeko kahden liikemiehen syötäväksi. Miesten poistuttua ravintolasta aterian jälkeen ja jätettyä jälkeensä suuren kasan syömättömiä rapuja, harkitsimme hetken niiden siirtämistä omaan pöytäämme. Pokka ei riittänyt!

Tätä taustaa vasten pekingiläisen brunssipöydän hummerit olivat minulle KOKEMUS. Kiitän sitä tarjoilijaa, joka ystävällisesti lappasi niitä lautaselleni. Itse en olisi kehdannut, mutta ehkä hän huomasi mielitekoni.

Ja mitä tämä kaikki lysti oikein maksoi? Yllättävän vähän. Toki enemmän kuin brunssi Suomessa, mutta silti yllättävän vähän verrattuna ravintolaruoan hintatasoon täällä ja kotimaassa. Vähemmän kuin vastaava luksusbrunssi Singaporessa (tämän blogikirjoituksen perusteella). Maksoimme perheemme ruokailusta saman verran kuin olisimme maksaneet tavallisesta päivällisestä keskihintaisessa suomalaisessa ravintolassa!

Ruokailu päättyi kaaokseen, mikä on täällä melkein ennemmin sääntö kuin poikkeus. Etenkin jos kyseessä on niin vaikea yhtälö kuin 16 hengen ja noin seitsemän perheen ruokailu. Toisaalta kyse lie kulttuurista, sama kaaos näkyy liikenteessäkin. Toisaalta käytännön ajattelu toimii ehkä toisin kuin mihin me olemme tottuneet. Aasialainen koululaitos kehittää abstraktilla tasolla matemaattisia taitoja erittäin korkealle, mutta käytännön matemaattinen ajattelu jää heikommalle. Niinpä kävi niin, että kun jokainen perhe oli erikseen käynyt maksamassa omat ateriansa ja kaikkien laskut oli hoidettu, valitti tarjoilija, että viisi henkeä on jättänyt maksamatta!

Kaikki perheet kaivoivat kuittinsa esiin ja sitten alkoi ynnääminen. Kuitteja tutkittiin ja selviteltiin. Paikalle tuli monta tarjoilijaa, jotka kaikki yrittivät tehdä yhteenvetoa, jokainen omanlaistaan. Puolisen tuntia pöydän ympärillä pyörittiin, hyörittiin ja laskettiin. Ja vielä kerran jos toisenkin laskettiin summia yhteen ja räknättiin kuitteja.

Lopputulos: yhtään maksua ei puuttunut, sen sijaan yksi perhe oli maksanut yhdestä aikuisesta samppanjabrunssin liikaa, toinen yhden liian vähän. Rahallisesti loppusumma pysyi kuitenkin samana. Asia korjattiin: toinen perhe maksoi ravintolalle pari kymppiä lisää, toiselle ravintola palautti saman verran. Tämän lisäksi ravintola korvasi jokaiselle perheelle sekaannuksen pullollisella viiniä, vaikka henkilökunta itse olikin sitä mieltä, että sekaannuksen syy oli täysin meidän suomalaisten, olivathan he vain laskuttaneet sen tiedon mukaan, jonka me olimme heille antaneet. Virheen tekeminen eli kasvojen menettäminen on niin suuri häpeän aihe Kiinassa. Mutta mikäs siinä, sopihan se meille. Toivottavasti molemmat osapuolet olivat tyytyväisiä lopputulokseen: kiinalaiset tarjoilijat, koska he säilyttivät kasvonsa, ja me suomalaiset, koska tienasimme pullolliset viiniä. Siitä hyvästähän voi olla vaikka vähän väärässäkin… J