tiistai 25. heinäkuuta 2017

Paluu menneisyyteen






















 
Vuosi sitten vietimme onnellisen päivän näissä maisemissa. Viikko sitten palasimme näihin maisemiin, tällä kertaa onnellisina, mutta haikeina. Yksi meistä on nyt poissa: äiti ja mummi. Kävimme metsässä, jossa isä lievittää yksinäisyyttään. Pyyhimme pölyjä valokuvien päältä ja katselimme kaappeihin.  Kuinka paljon maallista jääkään jälkeen, kun ihmisestä aika jättää. Tavaroita, joita hän on joskus hankkinut, saanut, käyttänyt ja vaalinut. Jopa rakastanut. Esineitä, jotka ovat olleet tärkeä osa häntä. Ja nyt ne ovat enää vain hyödyttömiä muistoja tai turhaa tavaraa, joka tuskin kelpaa kellekään.
Nyt ne vielä auttavat muisteloissa. Katselin tavaroita ja mietin äitiä. Tuota kirjaa hän luki teininä. Noissa mustissa käsintehdyissä korkokengissä hän tanssi nuorena neitokaisena. Niiden sirojen korkojen laput ovat jo haurastuneet palasiksi, mutta kengät on pakattu siististi laatikkoonsa. Odottamaan seuraavaa käyttökertaa.
Nuo kiiltävät saappaat hän veti aina jalkaansa, kun lähti töihin. Se oli silloin kun minä olin vielä nuori. Tuo takki hänellä oli yllään vanhana. Ja tuo valkoinen silloin kun vietimme onnellista päivää vuosi sitten. Kun hän sauvakäveli kasvimaalle ja muisteli menneitä lapsenlapselleen, silloin kun me kuvasimme poikien leikkejä. Kun hän seisoi ovella vilkuttamassa automme kaartaessa pois talon edestä, viimeistä kertaa vuoteen.
Otin takkeja mukaani kaupunkiin. Ehkä ne pesun jälkeen kelpaavat vielä kiertoon, ainakin kissoille makuualustaksi. Käly ottaa mielellään kaikki saappaat, hänen jalkaansa ne ovat sopivat. Ne ovat aikakaudelta, jolloin äiti osti vielä parasta - silloin kun hän oli vielä nuori. Tai kun tytär toi hänelle kalliita kenkiä ulkomailta. Tanssikenkiä en kuitenkaan lahjoita pois, ne olivat äidin aarre ja ne säilytän kauniina muistona. Joskus avaan laatikon ja palaan menneisyyteen.

2 kommenttia:

Mukavaa jos jätät kommentin :)