Lapsiperhe itämaan ihmeissä

Lapsiperhe itämaan ihmeissä

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Kel onni on, se onnen jakakoon

 
 
Eräänä päivänä lähiaikoina lapseni kysyi minulta, olenko onnellinen. Elämän tarkoitusta pohtivaa lasta ihmetytti kovasti kyllä-vastaukseni. Kuinka muka voin sanoa olevani onnellinen, olisihan minulla monta syytä olla onneton.

Läheiseni on maannut viime viikot sairaalassa. Pari viikkoa sitten hänet leikattiin, nyt hänen tulisi toipua ja kuntoutua, oppia kävelemään uudestaan. Minä murehdin ja syyllistyn täältä matkojen päässä, pystymättä mitenkään auttamaan. Muutama vuosi sitten hänen joutuessaan edellisen kerran sairaalaan olin mukana jakamassa vastuuta, viettämässä kerran viikossa kokonaisen päivän hänen luonaan auttamassa, kävelyttämässä, huolehtimassa että hän saa tarvitsemansa hoidon (mikä ei suinkaan ole itsestäänselvyys Suomessakaan – sen opin tuolloin). Tuolloin se olin minä, joka soittelin lääkäreille ja pidin lankoja käsissäni. Nyt seuraan syyllisenä sivusta matkojen päästä, kuinka läheiseni kantavat kaiken vastuun. Pitäisikö minun lähteä Suomeen? Mutta kuka hoitaisi lapset täällä, ja olisinko enemmän vaivaksi kuin hyödyksi siellä?

Eilen kävin juttelemassa lapseni luokanvalvojalle. Lapseni luokalla on eräs oppilas, jota kiusataan. Eristämistä, syrjään jättämistä, kukaan ei halua olla hänen kanssaan. ”Koska hän on niin ilkeä”, sanovat ne, jotka puhuvat hänestä pahaa selän takana. Kaikkihan sen tietävät, uudetkin oppilaat on vihitty asiaan, huhu on levinnyt kuin kulovalkea, vaikkei kukaan osaa eritellä asiaa tarkemmin. Kiusaaminen on salamyhkäistä, se tapahtuu opettajien huomaamatta, eikä kukaan sano kiusatulle itselleen suoraan, siten että hän pystyisi asiaan vaikuttamaan. ”Sinä et saa jättää häntä yksin”, sanon lapselleni, ja tämä uskollisesti seisoo ainoana ystävänä kiusatun rinnalla, vaikka joutuu siten itsekin eristetyksi. Lapsi on stressaantunut. Mitä hän voisi tehdä tilanteelle? Onhan hän jo yrittänyt jutella luokkakavereilleen. Rauhoittelen häntä: lapseni, tämä ei ole sinun ongelmasi. Tämä on koulun, vanhempien sekä koko luokan yhteinen ongelma. Minun ongelmani! Selitän tilanteen tarkasti opettajalle, joka kiemurtelee tuolissaan ja välttelee katsettani. Tämä on jo toinen kerta, kun tuon saman ikävän asian hänen tiedokseen. Mutta aikooko hän tehdä asialle jotain?

Tunnen huolta myös omista lapsistani. Vuoden olen seurannut heidän raskasta alkuaan, ponnisteluja kielitaidottomina vieraissa kulttuureissa, oudossa koulumaailmassa. Heidän epätoivoisia yrityksiään sopeutua ja sulautua. Kielitaito on kaikilla kohentunut hurjasti ja opiskelu helpottunut, silti sopeutuminen ympäristöön on ollut toisilla helpompaa kuin toisilla. Osalla ponnisteleminen jatkuu yhä edelleen. Äitinä tunnen syyllisyyttä: mitä teimme heille riistäessämme heiltä onnellisen lapsuuden.

Silti yhtä kaikki, vastauksena lapseni kysymykseen: kyllä, minä olen onnellinen.

Myönnän: joskus tunnen sydämessäni pienen pistoksen lukiessani vaikkapa lehtikirjoitusta iäkkäästä Elisabeth Rehnistä, joka vaikuttaa olevan vielä hyvin vetreässä kunnossa. Tai kuunnellessani ystävieni juttuja heidän vireistä vanhemmistaan, jotka matkustelevat, harrastavat, nauttivat elämästään. Kaikesta kivasta, mitä he pystyvät tekemään yhdessä lastensa kanssa.

Mutta entä jos vertaan asioita toisin päin. Kuinka paljon paremmin ovat asiat minulla kuin pakolaisella, joka on joutunut jättämään vanhenevat vanhempansa kotimaahansa, vailla muuta turvaa kuin sukulaiset. Tullakseen Eurooppaan ja kohdatakseen hyljeksintää, vastaanottaakseen päivittäistä haukkumista ja tunteakseen itsensä arvottomaksi.

Tai kuinka paljon paremmin minulla on asiat kuin nykyisen asuinmaani vanhuksilla. Kun mietin taaksepäin, kuinka paljon he ovat elämänsä aikana joutuneet kokemaan, monenlaista muutosta näkemään. Kyttyräselkäiset hunchbackit, riisitaudin vaurioittamat länkisääret, sokeat kerjäläiset, jotka raahaavat omaisuuttaan kankaisissa nyyteissään. Säälittäviä elämänkohtaloita, kurjuutta täynnä olevia tarinoita. Silti he vastaavat hymyyni hymyllä.

Joten mikäs minun on ollessani onnellinen.

Luin viime viikolla Ronja Salmen kirjoituksen NYT-lehdestä, jossa hän suomii onnellisuuspäivityksiä somessa, luovathan ne hänen mukaansa FoMOn eli Fear of Missing Out –tunteen, pelon että jää jostain paitsi.

Mutta onko Ronja unohtanut kolikon toisen puolen? Jos some-valokuva lasillisesta punaviiniä terassilla, auringonlaskusta rakkaan seurassa, kukkien poimimisesta niityllä ystävän kanssa tai hyvän kirjan lukemisesta viltin alla tekee ihmisen onnelliseksi, eikö päivitys ole silloin ajanut asiansa. Ehkä se on hassua, mutta joskus näiden asioiden arvon pysähtyy tajuamaan vasta kauniiden valokuvien kautta. Kun huomaa, kuinka haluttavalta oma elämä näyttääkään kuvassa. Suoranaiselta luksukselta. Väliäkö sillä, että kuvakulma on luotu raivaamalla hieman tilaa sotkuiselta pöydältä, sytytetty kynttilä taustalle ja peitetty piiloon ympärillä oleva sotku ja epäjärjestys… Ehkä hieman lavastettua, kenties? Mutta entäs sitten?

Eikö silloin tuo some-päivitys hoida ison tehtävän mielenterveyden saralla, osoittaahan se minulle itselleni, kuinka mahtavaa elämäni oikeastaan onkaan. Puhumattakaan huippumuodikkaasta low life -elämästä, jota elän poimiessani omin pikku kätösin ja valokuvatessani korillisen kanttarelleja (puhtaasta suomalaismetsästä totta kai!). Kun näen elämäni ulkopuolisen silmin ja tajuan kuinka mahtavaa se onkaan, lisää päivitys onnellisuuttani. Eikä se ole muilta pois. Suosittelen kokeilua kaikille!

Entä tunnenko jääväni jostain paitsi lukiessani toisten onnellisuuspäivityksiä? Ymmärrän niiden olevan yhtä lailla lavastettuja kuin omanikin. Jokaisen onnea säteilevän kuvan takana on jotain piilossa, yhtä lailla elettävä elämä, jossa on murheensa kullakin. Ei, en lukisi kaverieni FB-postauksia tai katselisi ventovieraiden ihmisten kauniita kuvia heidän yksinkertaisista onnellisista hetkistään, jollen nauttisi niistä, kauniista valokuvista. Tuskin lienen tässä asiassa ainoa laatuaan. Mikä muuten saisi tuhannet ihmiset seuraamaan blogeja tavallisten ihmisten elämästä?
 
Olisiko vanhalla sanonnalla mitään perää tässä tapauksessa: jaettu onni on paras onni ja niin edespäin?




 

 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mukavaa jos jätät kommentin :)