Saigon muistuttaa paljon Pekingiä, tosin on sitä hieman jäljessä
kehityksessä. Kadut ovat kummassakin yhtä likaisia, roskat heitetään kadulle ja liikennettä
on PALJON. Sillä erotuksella, että Vietnamissa ei ole vielä paljon autoja vaan
mopoja. Ja toisin kuin Pekingissä, jossa mopot ovat kaikki hajua päästämättömiä
sähkömopoja, Saigonissa pakokaasujen katku on valtaisa.
Mopoilijat kärsivät pakokaasuista tai tiedostavat niiden vaarat,
sillä heillä lähes kaikilla on kasvosuoja naamallaan. Mutta toisin kuin
pekingiläisillä, harvoissa vietnamilaisissa kasvosuojissa on mitään filtteriä,
lähinnä ne muistuttavat kauniisti kuvioituja kestositeitä. Suojia myydään joka
kadunkulmassa ja kankaiden valikoimassa on mistä valita. Osa suojista peittää
huivimaisesti koko pään silmiä lukuun ottamatta, muistuttaa musliminaisten hijabia kasvohunnulla. Samoissa kojuissa myydään myös kauniisti kuvioituja
muovikypäriä, kypärähän on Vietnamissa mopoilijan pakollinen varuste, toisin
kuin Kiinassa. Tosin Vietnamissakin lain tulkitaan koskevan vain aikuisia,
lapsia kuskataan ilman kypärää. Pienille lapsille kyllä löytyisi niin suloisia
kypäriä, että Äidin niin tekisi mieli ostaa sellainen kuopukselle, vaikkei kukaan
perheessä mopoilekaan. Lisäksi Vietnamissa myydään jotain, mitä ei Pekingissä
näe: mopoturvavöitä lapsille sekä pekingiläistä pyöränistuinta vastaavia
telineenrimpuloita, jotka sijoitetaan lastenistuimiksi kuskin eteen!
|
Uskonnon vai terveyden vuoksi? |
|
Nokkaunet lastenistuimessa |
|
Kypäriä kadulta... |
|
...ja putiikista. Kypärän voi sovittaa vaatteiden kanssa sävy sävyyn |
Ruuhka-aikana mopojen määrä on lukematon. Kaksi päällä on aivan
normimäärä, parhaimmillaan kokonaisen viisihenkisen perheen voi bongata yhden mopon
selästä. Jalkakäytävilläkään ei kukaan ole turvassa, sillä mopoja putkahtelee
esiin sieltä täältä. Suomalainen on koko ajan jäädä vietnamilaisen kuskin alle,
sillä eräs asia tekee väistämisen erityisen hankalaksi: kumpikaan ei osaa lukea
toistensa ajatuksia. Nimittäin suomalainen ei osaa tulkita oikein mopoilijan
aivoituksia ja väistää juuri siihen suuntaan, mitä kautta kuski yrittää
ohittaa. Eikä vietnamilainen mopoilija osaa arvata, mihin suuntaan suomalaisen
järjen juoksun mukaan kannattaisi väistää. Yhteentörmäyksiltä vältytään nipin
napin.
|
Koulukyyti? |
|
Mistä näitä mopoilijoita riittää? |
Erään asian vietnamilaiset taitavat uskomattoman hyvin: he pystyvät
ajamaan mopolla kolme päällä ja samanaikaisesti kaikki tuijottamaan vaaleaa
perhettä herkeämättä, ja siitä huolimatta säilyttämään tasapainonsa. Mutta auta
armias, kun Äiti yrittää kävellä ja samanaikaisesti tuijottaa vietnamilaisia
mopoilijoita, niin huonosti siinä käy. Äidin polville ja nilkalle. Vielä kolmen viikon päästä
onnettomuudesta Äidillä on yhä vettä polvessa ja polvi turvoksissa.
|
Kuka tuijottaakaan ketä? |
|
Lopputulema |
|
Normaali jalkakäytävän kunto |
|
Pyörän päällä voi ottaa vaikka päiväunet |
Vietnamilaiset ovat yhtä ystävällisiä kuin kiinalaisetkin. He
hymyilevät kun heille hymyillään, ja he ovat hyvin avuliaita auttamaan. Kun
perhe yrittää päästä liikenteen läpi kadun yli, yleensä jostain aina ilmestyy joku
vieras mies, joka tarttuu Isää tai Äitiä kädestä ja vinkkaa: mennään. Mies
nostaa kätensä pystyyn autoilijoille pysähtyä, ja selkä suorana ja pää pystyssä
hän ylittää tien perhe vanavedessään. Kiitoksia tämä risteyksien ritari ei
kaipaa, hän tuskin kääntää edes päätään vastaanottaakseen kiitoksia.
Saateltuaan perheen perille hän kääntyy saman tien kannoillaan ja kulkee
liikenteen läpi takaisin tien toiselle puolen.
|
Tässä tämän risteyksen ritari palaa lähtöpisteeseensä |
Vietnam on roskainen, yhtä roskainen kuin Peking. Mutta siinä missä
Kiinassa Pekingin ulkopuolella ja pikkukylissä paikat kai pidetään siisteinä,
on Vietnamissa pikkukylissä yhtä roskaista kuin suurkaupungissakin. Roskat
heitetään suoraan katujen varsille ja lähes jokaisen talon vieressä on oma
kaatopaikkansa. Eräässä ravintolassa perhe istuutuu pöytään, jossa on
selvästikin heitä ennen istunut possuperhe. Pöydän alla on ruoantähteitä ja
kammottava määrä paperia ja muoviroskaa. Äiti ei pysty istumaan paikoillaan, hänen
on pakko tehdä roskille jotain. Hän kiertää pöytää nenäliina käden suojana ja
poimii roskia. Niitä kertyy korillinen.
Roskaisuudesta huolimatta "kehitys" ei ole Vietnamissa
vielä yhtä pitkällä kuin Kiinassa. Joet eivät nimittäin haise, toisin kuin
Pekingissä. Missään muuallakaan ei haise pahalle, kuten Kiinan pääkaupungissa usein.
Äiti miettii, voiko vessaa pitää kehityksen mittarina, mutta millä mittapuulla?
Kaikki Äidin näkemät vietnamilaiset vessat ovat istumavessoja, vaikka muualla
Aasiassa kyykkyvessat ovat yhä yleisiä. Kiinassa ne ovat likaisia ja haisevia,
joka puolelle on roiskittu eritteitä, ja likaista paperia on viskottu sinne sun
tänne, kun on yritetty tähdätä roskakoriin. Pönttöönhän ei nimittäin voi
heittää edes vessapaperia eikä nenäliinoja, sillä kapea viemäriputki voi mennä
tukkoon (Äidin ja Isän viemärikin on jo kerran jouduttu avaamaan pumppaamalla).
Vietnamissa viemäriputket lienevät leveämpiä, koska käytettyjä papereita ei näy
missään, ei ainakaan paljonpuhuvia rusehtavia ja punertavia pyllynpyyhintäpapereita.
|
Kuolleen kalan sielläkin näin |
Kymmenen vuotta sitten Kiinassa ei ollut koiria, kertovat
suomalaiset naapurit. Eikä koirankakkoja. Nykyään niitä saa väistää joka
paikassa. Kaduilla ja ruohikolla. Kiinalaiset ovat nimittäin ihastuneet koiriin
lemmikkeinä - liekö se joku varakkuuden tai länsimaisuuden mitta? Hylättyjä
koiria on Kiinassa paljon, kun sen suloisen otuksen hoitaminen vaatiikin paljon
työtä. Saigonissa koiria on vielä vähän, päätellen kakattomista kaduista ja
vähäisestä kulkukoirien määrästä. Paitsi kauniilla kävelyreitillä joen
varressa, ihastuttavien siirtomaavallanaikaisten talojen luona. Kauniit
maisemat menevät hukkaan, kun koko ajan on tuijotettava jalkoihin, katsottava
mihin astuu.
|
Koirakauppiaat.
Toivottavasti ostajat etsivät lemmikkiä |
Kuopus kerää huomiota, täälläkin. Kuten joka puolella Aasiaa tämä pieni vaaleatukkainen poika on se, joka saa ihmiset herkimmin hymyilemään. Hänelle huudellaan hellota ja häneltä haetaan huomiota. Mutta kuopus on väsynyt ihmisten ystävällisyydenosoituksiin. Jok’ikinen kerta hän kääntää katseensa pois ja näyttää nyrpeää naamaa: Mitäs sinä siinä minulle puhut. Tästä ihmiset innostuvat lisää, he alkavat koskettelemaan, silittämään tukkaa ja juttelemaan, lohduttamaan, yrittämään saada jonkinlaista vastakaikua pieneltä nyrpeältä pojalta. Äiti on kertonut, että ihmiset juttelevat hänelle, koska he tykkäävät hänestä kovasti, ja että hänen pitäisi olla heille ystävällinen. Edes tervehtiä. Tai sanoa edes nätisti ettei halua. Mutta kuopus on itsepäinen, häneen ei saa koskea eikä hänelle saa sanoa sanaakaan.
Jos ei tunneta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mukavaa jos jätät kommentin :)