Lapsiperhe itämaan ihmeissä

Lapsiperhe itämaan ihmeissä

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Saigonin ranskalainen huvila


Yön hiljaisudessa lentokenttä vaikuttaa tuskin Oulun kenttää suuremmalta, vaikka kaupunki on entinen pääkaupuki ja 10 miljoonan asukkaan koti. Tälle kentälle on juuri laskeutunut Air Chinan kone - sekään tuskin Oulun konetta suurempi. Äidin niska on jäykkänä ja selkä kipeänä hänen istuttuaan koko matkan kumarassa liian matalan niskatuen vuoksi. Tukea ei pystynyt nostamaan, koska se oli jumiutunut paikoilleen, eikä Äiti uskaltanut rynkyttää sitä kovemmalla voimalla, kuten Isä oli tehnyt omalleen ennen lähtöä. Jolloin hänen käteensä oli jäänyt irtonainen tuki. Lentoemäntä oli naama ilmeettömänä tullut panemaan sen paikoilleen, lie monettako kertaa hän oli tehnyt saman aikaisemmin?  


 
Turbulenssin ravisuttaessa konetta Äiti muisteli erästä lentoa parisenkymmentä vuotta aikaisemmin. Lento oli Bouraq Airlinesin, indonesialaisen pienyhtiön, jolla Äiti ja Isä lensivät Singaporesta Indonesiaan ja tunsivat olonsa turvalliseksi. Olihan kone entinen Lufthansan kone, saksankieliset tekstit olivat edelleen luettavissa. Vaan miksei se kelvannut enää Lufthansalle? Sitä Äiti ja Isä eivät silloin vielä miettineet. Ajatus hiipi Äidin mieleen vasta myöhemmin, kerran syrjäisen Pekanbarun kentällä Sumatralla, kun hän odotteli pääsyä Silk Airin lennolle. Parisen viikkoa aikaisemmin oli samaisen yhtiön kone pudonnut Sumatran krokotiileja vilisevälle suolle. Tuolta lennolta ei ollut yksikään selvinnyt hengissä eikä kaikkien ruumiita löydetty koskaan. Ainakaan kokonaisina. Äiti katseli Pekanbarun lentokentän ikkunasta ja näki, kuinka kentällä peiteltiin siivettömältä torsolta näyttävä kone. Tämän jälkeen Äiti ei enää koskaan lentänyt Bouraqilla. Eikä MerpatillaTorso piirtyi muistoksi verkkokalvolle. 


 

** 


Nuori nainen, asunnon omistaja kenties, tulee portille taksia vastaan. Lukitsee portin huolellisesti perheen perässä ja ohjaa heidät pihakäytäviä pitkin ovelle. Pari torakkaa kiipeilee seinillä ja pulska rotta kipittää iloisesti pihan läpi. "Mitkä ötökät levittävätkään ihmiselle vaarallisia tauteja?" kysyvät pojat tietoviisaasti vanhemmiltaan ja ehdottavat toista yöpaikkaa. Äiti ja Isä hyssyttävät heidät hiljaisiksi.  

 
Kengät riisutaan ala-aulaan, ennen kuin kiivetään valkoiseksi maalattuja, pyöreäreunaisia kiviportaita ylös. Ulko-ovi jää sepposen selälleen. Kun Äiti ja lapset ennättävät yläkertaan, on Isä jo tehnyt tupatarkastuksen. Äidille nainen esittelee jääkaapin sisällön, kananmunia tulisi kuulemma lisää huomenna.  


 

 

 


 

 




Kuopus on nälissään. Hän on nukkunut koko matkan koneessa ja jäänyt ilman ateriaa. Äiti oli säästänyt hänelle oman paputahnalla täytetyn sämpylänsä ja taksimatkan kuopus oli istunut leipä kädessään ja nyyhkyttänyt nälkäänsä. Kello on kaksi yöllä eikä Äiti enää jaksa harjoitella munankeittimen toimintaa, joten hän kaivaa jääkaapista margariinia paputahnasämpylän päälle. Puolikas margariinipaketillinen lienee ollut jääkaapissa jo pidempään tai kylmäketju on pettänyt, sillä sen pinta on tummankeltainen. Kuten yleensä kun ostaa margariinipaketillisen kaupasta Pekingissä. Kuopus istuu pöydän ääreen vedelle ja leivälle, nainen käpertyy sohvalle. "Jään tähän yöksi", hän selittää, "sillä kotiini on liian pitkä matka." 

Kello kolme yöllä Saigonin keskikaupungin vanhassa siirtomaavallan aikaisessa asunnossa nukutaan. Äiti ja Isä yhdessä makuuhuoneessa, lapset kahdessa muussa makuuhuoneessa. Asunnon omistaja nukkuu olohuoneen sohvalla. Kaikki nukkuvat kuin tukki väsymystään pois. Ennen nukahtamistaan Äiti muistaa avoimen ulko-oven. Nainen oli sanonut, ettei sitä tarvitse lukita, portti on jo lukossa ja naapuritkin vain hänen sukulaisiaan. Nainen vartioi heitä, Äiti ajattelee, kukaan ei pääse kulkemaan hänen ohitseen makuuhuoneisiin. 

Seuraavana aamuna kuopus herättelee vanhemmat jo ennen kellonsoittoa. Vanhemmat kääntävät kylkeään ja kuopus häipyy pomppimaan veljiensä päälle. Äiti kurkistaa varovasti silmäluomiensa välistä: auringonsäteet kirkastavat koko huoneen. Valkoiseksi maalattu huone, tummat huonekalut, katto hyvin korkealla, valkoiset, koristeleikatut ovien ja ikkunoiden pielet,  katossa pyörivät propellin ansiosta valkoiset pellavaverhot lepattavat hiljaa ikkunoissa. Onko Äiti taivaassa? Hän avaa silmänsä ja katselee kunnolla ympärilleen, nouse ylös tutkimaan asuntoa. Huoneisto on mitä viehättävin. Huonekalut ja koriste-esineet on valittu vähän sieltä sun täältä, palvelemaan jotain tarkoitusta tai vain täyttämään tilan. Tai ehkä niille ei ollut muuta varastoa kuin tämä asunto. Vanha, ranskalaista siirtomaaherruutta huokuva asunto, samalla siisti kuin nuhjuinenkin, on hyvin kodikas. Äidin mieleen se tuo Lahjakas herra Ripley -ilmapiirin, vaikka kyseinen tarina sijoittuukin Italiaan. Tai Malesian Melakan Majestic-hotellin alkuperäisessä kunnossaan, sellaisena vaatimattomana, mutta viehättävästi siirtomaavallan aikaa henkivänä hotellina, jollainen se oli aikoinaan Äidin ja Isän yöpyessä siellä useaan otteeseen. Hotellin, jossa Markus Lehtipuu sanoi asuneensa kuukausi kaupalla matkaoppaita kirjoittaessaan. Aikana ennen hotellin suurta remonttia ja avautumista luksusluokan hotellina.  

Parikymmentä vuotta sitten tällaisia taloja löytyi vielä Jakartasta ja jopa Singaporen keskustastakin, jos tiesi mistä etsiä. Entä se talo keskellä viidakkoa, iso valkoinen talo, jota asutti brittiperhe palvelijoineen. Perhe joka oli asunut talossa vuokralla parinkymmenen vuoden ajan, keskellä armeijan omistamaa aluetta, ilman että armeija tiesi talosta mitään. Viimein kerran oli käynyt niin, että joku joukkue oli harjoitustensa tiimellyksessä hyökännyt talon pihalle ja hämmästynyt. Kokoa talosta ei ollut merkittää missään armeijan kartoissa! Niin talo oli määrätty armeijan käyttöön ja perhe saanut muuttokäskyn. Mihinköhän heidän maksamansa vuokrat olivat kadonneet?

Kylpyhuoneessa ovat ikkunaluukut olleet auki koko yön, ja vasta kun aamulla Äiti istahtaa pöntölle huoneen nurkkaan, huomaa hän hienon näköalan - suoraan naapuritalon parvekkeille, kummastakin avoimesta ikkunasta!  

Vanhempien noustessa ylös oli nainen jo kadonnut, jättänyt vain poikien välitettäväksi sanan, että sähköt olisivat poikki parin tunnin ajan.  Sähköt eivät palaa useaan tuntiin. Perhe lähtee etsimään kadulta aamiaista.   

Iltapäivällä perhe palaa asunnolle levähtämään. Alakerrasta kuuluu ääniä, kahden naisen keskustelua. Portaat narisevat. Äiti istuu sohvalla ja odottaa. Hetken päästä esiin ilmestyy naisen pää. Nainen sanoo jotain ujosti hymyillen ja näyttää muovipussia kädessään. Munakuljetus on saapunut. Jääkaappiin ilmestyy 20 kananmunaa. Siellä ne ovat vielä lähtöaamunakin. 
 
 
 
 
 






 
 






 

 


Tähän ympäristöön Äidin boho-hame (3 € UFF-löytö) on täydellinen valinta. 




 




 









 
"Onko tämä kukkakauppiaan koti vai taidegalleria?" ihmetteli esikoinen.


Tädin "vierassohva"





 








 







 


 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mukavaa jos jätät kommentin :)