tiistai 26. huhtikuuta 2016

Kiinan pikkuveli


 


 
Saigon muistuttaa paljon Pekingiä, tosin on sitä hieman jäljessä kehityksessä. Kadut ovat kummassakin yhtä likaisia, roskat heitetään kadulle ja liikennettä on PALJON. Sillä erotuksella, että Vietnamissa ei ole vielä paljon autoja vaan mopoja. Ja toisin kuin Pekingissä, jossa mopot ovat kaikki hajua päästämättömiä sähkömopoja, Saigonissa pakokaasujen katku on valtaisa. 

Mopoilijat kärsivät pakokaasuista tai tiedostavat niiden vaarat, sillä heillä lähes kaikilla on kasvosuoja naamallaan. Mutta toisin kuin pekingiläisillä, harvoissa vietnamilaisissa kasvosuojissa on mitään filtteriä, lähinnä ne muistuttavat kauniisti kuvioituja kestositeitä. Suojia myydään joka kadunkulmassa ja kankaiden valikoimassa on mistä valita. Osa suojista peittää huivimaisesti koko pään silmiä lukuun ottamatta, muistuttaa musliminaisten hijabia kasvohunnulla. Samoissa kojuissa myydään myös kauniisti kuvioituja muovikypäriä, kypärähän on Vietnamissa mopoilijan pakollinen varuste, toisin kuin Kiinassa. Tosin Vietnamissakin lain tulkitaan koskevan vain aikuisia, lapsia kuskataan ilman kypärää. Pienille lapsille kyllä löytyisi niin suloisia kypäriä, että Äidin niin tekisi mieli ostaa sellainen kuopukselle, vaikkei kukaan perheessä mopoilekaan. Lisäksi Vietnamissa myydään jotain, mitä ei Pekingissä näe: mopoturvavöitä lapsille sekä pekingiläistä pyöränistuinta vastaavia telineenrimpuloita, jotka sijoitetaan lastenistuimiksi kuskin eteen! 
 

Uskonnon vai terveyden vuoksi?
 
 

Nokkaunet lastenistuimessa

Kypäriä kadulta...
 


...ja putiikista. Kypärän voi sovittaa vaatteiden kanssa sävy sävyyn



Ruuhka-aikana mopojen määrä on lukematon. Kaksi päällä on aivan normimäärä, parhaimmillaan kokonaisen viisihenkisen perheen voi bongata yhden mopon selästä. Jalkakäytävilläkään ei kukaan ole turvassa, sillä mopoja putkahtelee esiin sieltä täältä. Suomalainen on koko ajan jäädä vietnamilaisen kuskin alle, sillä eräs asia tekee väistämisen erityisen hankalaksi: kumpikaan ei osaa lukea toistensa ajatuksia. Nimittäin suomalainen ei osaa tulkita oikein mopoilijan aivoituksia ja väistää juuri siihen suuntaan, mitä kautta kuski yrittää ohittaa. Eikä vietnamilainen mopoilija osaa arvata, mihin suuntaan suomalaisen järjen juoksun mukaan kannattaisi väistää. Yhteentörmäyksiltä vältytään nipin napin.
 
Koulukyyti?
 
 
Mistä näitä mopoilijoita riittää?

  
   
 

 
 

Erään asian vietnamilaiset taitavat uskomattoman hyvin: he pystyvät ajamaan mopolla kolme päällä ja samanaikaisesti kaikki tuijottamaan vaaleaa perhettä herkeämättä, ja siitä huolimatta säilyttämään tasapainonsa. Mutta auta armias, kun Äiti yrittää kävellä ja samanaikaisesti tuijottaa vietnamilaisia mopoilijoita, niin huonosti siinä käy. Äidin polville ja nilkalle. Vielä kolmen viikon päästä onnettomuudesta Äidillä on yhä vettä polvessa ja polvi turvoksissa.

Kuka tuijottaakaan ketä?
 
Lopputulema
 

Normaali jalkakäytävän kunto
 

Pyörän päällä voi ottaa vaikka päiväunet
 
 
Vietnamilaiset ovat yhtä ystävällisiä kuin kiinalaisetkin. He hymyilevät kun heille hymyillään, ja he ovat hyvin avuliaita auttamaan. Kun perhe yrittää päästä liikenteen läpi kadun yli, yleensä jostain aina ilmestyy joku vieras mies, joka tarttuu Isää tai Äitiä kädestä ja vinkkaa: mennään. Mies nostaa kätensä pystyyn autoilijoille pysähtyä, ja selkä suorana ja pää pystyssä hän ylittää tien perhe vanavedessään. Kiitoksia tämä risteyksien ritari ei kaipaa, hän tuskin kääntää edes päätään vastaanottaakseen kiitoksia. Saateltuaan perheen perille hän kääntyy saman tien kannoillaan ja kulkee liikenteen läpi takaisin tien toiselle puolen.  
 
Tässä tämän risteyksen ritari palaa lähtöpisteeseensä

Vietnam on roskainen, yhtä roskainen kuin Peking. Mutta siinä missä Kiinassa Pekingin ulkopuolella ja pikkukylissä paikat kai pidetään siisteinä, on Vietnamissa pikkukylissä yhtä roskaista kuin suurkaupungissakin. Roskat heitetään suoraan katujen varsille ja lähes jokaisen talon vieressä on oma kaatopaikkansa. Eräässä ravintolassa perhe istuutuu pöytään, jossa on selvästikin heitä ennen istunut possuperhe. Pöydän alla on ruoantähteitä ja kammottava määrä paperia ja muoviroskaa. Äiti ei pysty istumaan paikoillaan, hänen on pakko tehdä roskille jotain. Hän kiertää pöytää nenäliina käden suojana ja poimii roskia. Niitä kertyy korillinen. 




Possuperheen ruokailun jäljet rannalla
 

Hochiminhläinen takapiha...
...sekä tavallinen maaseudun takapiha

Maaseudulla valtatien varrella

 
Rantatien reunus
 


 
 

Roskaisuudesta huolimatta "kehitys" ei ole Vietnamissa vielä yhtä pitkällä kuin Kiinassa. Joet eivät nimittäin haise, toisin kuin Pekingissä. Missään muuallakaan ei haise pahalle, kuten Kiinan pääkaupungissa usein. Äiti miettii, voiko vessaa pitää kehityksen mittarina, mutta millä mittapuulla? Kaikki Äidin näkemät vietnamilaiset vessat ovat istumavessoja, vaikka muualla Aasiassa kyykkyvessat ovat yhä yleisiä. Kiinassa ne ovat likaisia ja haisevia, joka puolelle on roiskittu eritteitä, ja likaista paperia on viskottu sinne sun tänne, kun on yritetty tähdätä roskakoriin. Pönttöönhän ei nimittäin voi heittää edes vessapaperia eikä nenäliinoja, sillä kapea viemäriputki voi mennä tukkoon (Äidin ja Isän viemärikin on jo kerran jouduttu avaamaan pumppaamalla). Vietnamissa viemäriputket lienevät leveämpiä, koska käytettyjä papereita ei näy missään, ei ainakaan paljonpuhuvia rusehtavia ja punertavia pyllynpyyhintäpapereita.

 
 
 

 

Kuolleen kalan sielläkin näin
 
Kymmenen vuotta sitten Kiinassa ei ollut koiria, kertovat suomalaiset naapurit. Eikä koirankakkoja. Nykyään niitä saa väistää joka paikassa. Kaduilla ja ruohikolla. Kiinalaiset ovat nimittäin ihastuneet koiriin lemmikkeinä - liekö se joku varakkuuden tai länsimaisuuden mitta? Hylättyjä koiria on Kiinassa paljon, kun sen suloisen otuksen hoitaminen vaatiikin paljon työtä. Saigonissa koiria on vielä vähän, päätellen kakattomista kaduista ja vähäisestä kulkukoirien määrästä. Paitsi kauniilla kävelyreitillä joen varressa, ihastuttavien siirtomaavallanaikaisten talojen luona. Kauniit maisemat menevät hukkaan, kun koko ajan on tuijotettava jalkoihin, katsottava mihin astuu. 
 
 
Koirakauppiaat.
Toivottavasti ostajat etsivät lemmikkiä
 
 
Kuopus kerää huomiota, täälläkin. Kuten joka puolella Aasiaa tämä pieni vaaleatukkainen poika on se, joka saa ihmiset herkimmin hymyilemään. Hänelle huudellaan hellota ja häneltä haetaan huomiota. Mutta kuopus on väsynyt ihmisten ystävällisyydenosoituksiin. Jok’ikinen kerta hän kääntää katseensa pois ja näyttää nyrpeää naamaa: Mitäs sinä siinä minulle puhut. Tästä ihmiset innostuvat lisää, he alkavat koskettelemaan, silittämään tukkaa ja juttelemaan, lohduttamaan, yrittämään saada jonkinlaista vastakaikua pieneltä nyrpeältä pojalta. Äiti on kertonut, että ihmiset juttelevat hänelle, koska he tykkäävät hänestä kovasti, ja että hänen pitäisi olla heille ystävällinen. Edes tervehtiä. Tai sanoa edes nätisti ettei halua. Mutta kuopus on itsepäinen, häneen ei saa koskea eikä hänelle saa sanoa sanaakaan.

Jos ei tunneta. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mukavaa jos jätät kommentin :)