Eedenistä itämaille: Elämää yhteisössä ja auttavia käsiä

Hädässä ystävä tunnetaan. Yhteisöltään saamastaan avusta on Äidillä paljon lämpimiä muistoja siltä ajalta, jolloin hän kotiäitinä kuului naapuruston äitien pieneen piiriin. Kun hän sai parin tunnin varoitusajalla kutsun työhaastatteluun ja jakoi kolme pientä lastaan puistoäitien vahdittavaksi. Työpaikkakin taisi lohjeta sen ansiosta. Tai toisella kerralla, kun Äiti palasi lomalta ja sai kuulla, että synnytysosaston ylilääkäri oli kaikin mahdollisin keinoin yrittänyt tavoitella häntä sikiövesiseulontaan ultrassa näkyneiden poikkeavuuksien vuoksi. Mutta eihän Äiti ollut lomalla pitänyt puhelintaan päällä eikä lukenut sähköpostejaan. Kutsu seulontaan tuli vain muutaman tunnin varoitusajalla, mutta onneksi tällöinkin puistosta löytyi tutut hoitajat lapsille.

Entäs kerran joulun alla, kuopuksen ollessa vielä aivan pikkuinen, kun Äidin oli lähdettävä asioilleen keskustaan kolmen pienen pojan kanssa. Yksi oli kuusivuotias, toinen neljä ja kolmas tuolloin vasta vauva. Kuten aina pienten lasten kanssa, aiheutti jo pelkkä kotoa lähteminen stressiä ja hammasten kiristystä, myöhässä he olivat kuten tavallista. Ensimmäisenä heillä taisi olla käynti hammaslääkärissä tai neuvolassa, kenties jotakuta pistettiinkin. Pienen käsivartta varmaan kirveli ja itku tuli silmään. Mutta matkaa oli jatkettava. Äidin tehtävälista oli pitkä ja pieniä poikia väsytti rattaiden vierellä kulkeminen. Viimeisenä heidän oli aikomus mennä muskarin joulujuhlaan esiintymään, joten jaksettava oli poikien. Punaiset kanteleet keikkuivat ja kuraantuivat rattaiden alla, kun Äiti työnsi kärryjä eteenpäin sohjossa. Jotta pojat kävelisivät reippaasti marisematta, lupasi Äiti sentään palkita heidät. Sitten kun kaikki asiat olisi hoidettu, menisivät he jäätelölle, näin hän lupasi. Ja pojat pinnistelivät kovasti jaksaakseen.

Pääpostissa Äiti postitti joulukortteja, ehkä kummilapsille jonkun lahjapaketinkin. Oli viimeinen päivä saada ne matkaan, sillä viime tippaanhan niiden lähettäminen aina jää. Mahtoivatkohan pakettikuoretkin olla vielä ostamatta, Äiti kenties haki ne hyllystä ja täytti. Jonotti sitten maksamaan. Asiakkaita oli pilvin pimein, jonoa riitti kuten aina viimeisenä joulukorttien lähetyspäivänä. Sillä aikaa pojat tutkivat kaupan ihania piirrettyjä joulukortteja hyllyssä. Kortit olivat pyörivässä seisovassa telineessä houkuttelevasti aivan pienten poikien silmänkorkeudella. Niiden kuvissa oli jännittäviä pikkuisia tonttuja punaisine hiippalakkeineen, hiippailemassa lumisissa havumetsissä ja kurkistamassa lumen peittämien mökkien ikkunoista sisään. Kyllähän sellainen on pienistä pojista aivan ihmeellistä, jotain niin kaukaista ja sadunomaista, kun kotikaupungissa on likaista ja harmaata, ja tihuttaa vettä ja räntää.

Äiti ojensi pankkikorttinsa maksaakseen. ”Valitettavasti tämä ei toimi”, totesi virkailija. Tili oli tyhjä. Äiti yritti maksaa luottokortilla, mutta sekään ei onnistunut. Luottorajakin oli ylitetty. Silloin kuului Äidin selän takaa kauhea kolahdus. Innostuksissaan pojat onnistuivat kaatamaan huterasti seisovan telineen, ja sen sadat kortit levisivät ympäriinsä lattialle. Vauva parkui kuumuuttaan lämpimissä toppavaatteissaan rattaissaan, samalla kun Äiti surkeana ja anteeksipyydellen keräsi virkailijan kanssa kortteja lattialta. Virkailija nurisi tutkiessaan, kelpaisivatko kortit vielä myyntiin.

Silmät kyynelissä Äiti työnsi kuopuksen kuhmuisia rattaita loskassa. Surkeuttaan valittaakseen ja lohtua saadakseen hän näpytteli tekstiviestin ystävälleen, räntäsateen huuhtoessa hänen kasvojaan ja kastellessa puhelimen. Viestissään Äiti kertoi kurjasta päivästään, masentuneesta mielestään ja pojilleen antamasta lupauksestaan, jota hän ei voisikaan täyttää. Kului minuutti ja Äidin puhelin pärähti soimaan. Ystävä soitti kertoakseen olevansa ihan lähimailla matkallaan töihin ja saapuvansa viiden minuutin päästä tuomaan Äidille jäätelörahaa. Niin lapset saivat jäätelönsä ja tyytyväisillä mielin he jaksoivat vielä iltapäivällä esiintyäkin. Ja Äiti sai paremman mielen ja hauskaa muisteltavaa loppuiäkseen, joka vuosi tapahtuma muistuu hänen mieleensä, kun on aika lähettää joulukortteja. Ja yhä Äidin ystävä muistelee sitä ankeaa joulukuista päivää, jolloin hän Sokoksen kulmalla auttoi kerjäläisäitiä ja tämän kolmea pientä lasta.

**

Samanlaiseen yhteisöön Äiti sulahti Pekingin expattipiireissä. Koska kaikkien tukiverkostot ovat jääneet kauas kotimaahan, muodostavat täällä asuvat sellaisen toisilleen. Yhtä pidetään ja toisia autetaan. Näin se toimii: Miehesi ollessa työreissuilla on lähellä aina joku naapuri tai tuttava, joka tarjoaa apuaan. Jos jonkin puutetta valitat, niin jopa kohta se puuttuva jo ilmaantuu ovesi taa. Hyvä ettei naapuri varaa sinulle lääkärinkin, jos mainitset hänelle sairastuneesi. Ja hankkii vielä kyydinkin, jotta varmasti pääset sinne lääkäriin!

Keskiviikkoiltana Äiti teki strategista suunnitelmaa selvitäkseen kiireisestä seuraavasta päivästään. Aamun lahjaostosten jälkeen hän jatkaisi nuorempien lasten koululle (matkaan menisi puolitoista tuntia). Kolmosen luokkahuone saisi koristeet seuraavan päivän talvijuhlaa varten, tämän jälkeen Äiti poimisi lapsensa mukaan, kävelisi puolitoista kilometriä metrolle, hakisi isommat lapset koulustaan, minkä jälkeen matka jatkuisi metrolla Suomen suurlähettilään residenssiin laulamaan joululauluja. Äitiä kyllä huolestutti, kuinka mahtaisi kaksi ja puoli tuntia riittää matka-aikaan. Pekingissä liikkumista voi nimittäin verrata siihen, että helsinkiläinen aamulla kävisi Turussa ja illalla vielä piipahtaisi Lahteen...

Suomalaisnaisten WeChat-yhteisössä keskusteltiin laulajaisista, onhan kyse Suomi-koulun päättäjäisten ohella odotetusta tapahtumasta, monelle kenties ainoasta tilaisuudesta muistaa kotimaan joulua ja nostattaa kyyneleet silmiin. Ensin Äiti kyseli residenssin sijaintia kartalla, sillä google maps ei osoitteen perusteella paikantanut sitä oikeaan kohtaan, vaan heitteli nuppineulamerkkejä sinne sun tänne ympäri kaupunkia. Liittipä Äiti mukaan kuvankin, jonka oli löytänyt netistä ja jonka piti kuulemma esittää kyseistä rakennusta. Että tällaista taloako pitää etsiä. (Ei se auttanut, kuva oli kuulemma otettu jossain takapihalla.) Hetken päästä Äidin puhelimeen putkahti useampi kartta, osa kiinaksi, osa englanniksi. Ja kun Äiti seuraavaksi ilmaisi huolensa siitä, kuinka hän ennättää lasten kanssa ajoissa paikalle, alkoi avuliaita neuvoja sataa.

Joku vastasi Äidille: ” Kaksi ja puoli tuntia ei riitä millään! Minullakin kesti sinne kerran kaksi tuntia, vaikka menin suoraan koululta.”

Joku toinen ihmetteli: ”Miksette ota taksia?”

Äiti: ”Meitä on viisi, emme me mahdu yhteen pieneen taksiin.”

Kolmas: ”Mikset sitten vuokraa autoa koko päiväksi?”

Äiti: ”Meidän käyttämäämme kuskia ei saa näin lyhyellä varoitusajalla…”

**

Seuraavan aamun koittaessa on Äidillä kuljettajia varalla suorastaan jonoksi asti. Kaikki ystävät ovat varanneet hänelle oman tuntemansa luottokuskin. Hän valitsee tarjotuista naapurin ayin aviomiehen, luotettavaksi kehutun miehen, joka ei aja kenenkään palveluksessa vaan omaa autoaan, ja on tiettävästi työttömänä. Ayi puhuu englantia ja hänelle Äiti selittää ajettavan reitin. Illan suussa, kun lahjat on hankittu ja luokka koristeltu ja valmiina seuraavaa päivää varten, poimii Äiti väsyneet ja likaiset lapset mukaansa. Yhdessä he puikkelehtivat bussien välistä kadulle etsimään kuljettajaa. Äitiä vähän hermostuttaa, ovatko ohjeet menneet perille ja onko mies osannut saapua oikeaan paikkaan noutamaan heitä. Mutta siellähän tämä jo hymyilee ja vilkuttelee.

Pienen kierroksen kautta haetaan Äidin isommat koululaiset. He ovat odotelleet koululla tuntikausia työpäivän päättymisen jälkeen ja ihmetelleet, mikseivät he voi mennä kotiin ja Äiti poimia heidät sieltä. Kuski ajaa suurlähettilään residenssin eteen ja jättää Äidin ja lapset portille. Äiti katsoo kelloaan ja yllätyksekseen huomaa heidän saapuneen perille jopa tunnin etuajassa. Ajokiellon vuoksi ei tiellä kerrankin ollut ruuhkia eikä matka kestänyt kauan. Pekingissä kun ei voi koskaan tietää. Äiti vie lapset kävelylle, he poikkeavat kaakaolle pieneen kahvilaan, ja tuntia myöhemmin he saapuvat jälleen ensimmäisinä paikalle. Kaikki muut ovat nimittäin juuttuneet ruuhkaan.

Laulutilaisuuden jälkeen kuljettaja poimii perheen kyytiinsä ja tuo kotiovelle. Tätä ystävällistä ja mukavaa kuskia Äiti päättää käyttää toistekin. Äiti sai oman luottokuskin.

P.S. Kateellisena Äiti on lueskellut Shanghain bloggarikollegoittensa Sarin ja Sannan kertomuksia näiden itsenäisyyspäivän iltapukujuhlista. Haikeana hän on palannut muistoihin, sellaisiin juhliin hän itsekin pääsi 20 vuotta sitten Singaporessa, aikana jolloin Suomessa elettiin suurta nousukautta, Nokia oli huipullaan ja suurlähetystöt vielä varoissaan. Tuolloin suurlähettiläs itsenäisyyspäivänä aina järjesti residenssissään suuret iltapukujuhlat, joihin hän kutsui kaikki maassa asuvat suomalaiset sekä paikalliset kontaktinsa. Ne tuntuivat kuin linnan juhlilta konsanaan. On vastaavia juhlia kuulemma vietetty joskus Pekingissäkin, vaikka taantumavuosina mukaan on päässyt vain ostamalla sisäänpääsylipun. Nykyään lienee lama purrut entisestään, sillä tänä vuonna minkäänlaisia juhlia ei enää järjestetty.

Singaporessa toimi aikoinaan myös suomalaisyhteisön aktiivisista riveistä koottu huvitoimikunta, joka järjesti muita juhlallisia tilaisuuksia. Äitikin toimi kahtena vuotena aktiivisesti mukana tässä toimikunnassa ja osallistui niin vappujuhlien järjestämiseen fiinillä krikettiklubilla kuin lasten joulujuhlien. Ja järjesti Äiti kerran viininmaistiaisetkin - lähes yksinään, sillä muut jäsenet sattuivat olemaan liian kiireisiä. Maistiaiset onnistuivat kai kohtalaisesti, kaikki suomalaiset olivat kyllä tyytyväisiä, mutta myyjät harmissaan: suomalaiset kun joivat kaikki viinit mutta ostivat tuskin mitään…

Äidin on turha kadehtia Shanghain suomalaisten juhlia, sillä vapaaehtoisten työn tulosta ne lienevät. Pekingissä ei tällaista huvitoimikuntaa olla kai saatu aikaan, onhan tuota vapaaehtoisuuteen perustuvaa tekemistä muutenkin riittämiin. (Tai ehkä Äidin pitäisi perustaa sellainen itse). Järjesti suurlähetystö täällä kuitenkin nuo joululaulajaiset, ja olipa Hongkongista asti kutsuttu Lähetysseuran pappikin suomalaisia laulattamaan. Tarjottiin siellä jopa joulupuuroa ja graavilohileipiä, harvinaisia herkkuja.

Suurlähettilään residenssi

Sitä paitsi olihan täällä itsenäisyyspäivänjuhlatkin. Ne järjesti suomalaisista koostuva bändi, kaljabaarissa tosin, joten kaikki lapsiperheet taisivat jättää juhlaillan väliin. Eivät nimittäin jaksaneet hankkia illaksi lastenvahteja. Tai sitten aamuinen Suomi-koulun joulujuhla oli vienyt kaikista mehut.