Heinäkuun helteisenä päivänä lämpötilan kavutessa 35
asteeseen Äiti ja tytär lähtevät kahdestaan keskustaan ostoksille. Matka sinne
kestää kaksi tuntia: Ensin on käveltävä puoli tuntia lähimmälle metroasemalle,
ajettava tunnin metrolla (välissä pari vaihtoa) ja toisessa päässä käveltävä taas
puolisen tuntia, kunnes saapuu perille ostoskeskukseen.
Kummallakin jalka
nousee kepeästi, sillä heillä on päämäärä: heidän tarkoituksenaan on löytää
englanninkielinen kirjakauppa, ja mistäpä sellaisen muualta löytäisi kuin
erittäin länsimaisesta ostoskeskuksesta. Vaan eipä niin vain löydäkään. Toinen
toistaan houkuttelevampia rättikauppoja kyllä löytyy, mutta suuren luksusostarin
ainoa kirjakauppa on piskuinen kiinankielistä kirjallisuutta myyvä kahvila ja
sekin piilotettuna ylimpään kerrokseen. Tuttuja nimiä näkyy kirjojen kansissa,
mutta taitaa mennä vielä aika kauan, ennen kuin näistä kirjoista on heille iloa.
Mahtaako se päivä edes koskaan koittaa?
Jäähalli ostoskeskuksen sisällä |
Tullos iha pia |
Tähänki tullos uus putiikki |
Lounaspaikka haussa |
Kuvaukset käynnissä |
Ohjelmanumerona koko lounaan ajan... |
Muotilehdillä lienee enemmän menekkiä kuin kirjoilla - ottaen huomioon muotikuvausten määrän |
Nämä lienevät hääasetelmia, vaikka suomalaisen silmään näyttävätkin aika lailla hautajaisseppeleiltä |
Löytyihän se kirjakauppakin, mutta kieli oli väärä :/ |
Teini nääntyy juostessaan Äidin perässä
lastenvaatekaupoissa, eikä häntä ilahduta ajatus kahden tunnin paluumatkasta
ruuhkametrossa. Isä lupaa poimia shoppailijat toisen ostoskeskuksen takaa,
tutusta paikasta, johon saa helposti pysäytettyä auton. Äiti tarkastelee metrokarttaa
ja ilmaista turistikarttaa ja toteaa, että paikkaan pääsee helpommin kävelemällä.
Eihän sinne ole edes pitkä matka!
Äiti tutkii hieman postimerkkiä suurempaa karttaansa ja
yrittää paikantaa lähtöpisteen. Tuohon suuntaan! Aurinko porottaa täydeltä
taivaalta ja lapsen jalkoja pakottaa jo kuumuus ja väsymys, jatkuva liikkeessä
oleminen koko pitkän päivän. Äiti katsoo kelloa: alkaa tulla jo kiire! Hän
kipittää kuin aropupu edellä kartta kädessään, lapsi laahustaa perässä ja
pyyhkii hikivanaa otsaltaan. Kuuma! Saisipa edes vettä!
Heidän patikoituaan kaksi kilometriä pitkin ison
autotien reunustaa alkaa Äitiä vähitellen epäilyttää. Pilvenpiirtäjähotellista ei
näy huippuakaan eikä toistakaan maamerkkiä, jokea, löydy. Eikä vastaan tule sitä
isoa tietä, jolle heidän pitäisi kääntyä. Sen nimeä ei lue edes kartassa. Äitiä
alkaa jo hermostuttaa, sillä hän tajuaa heidän olevan eksyksissä. Kuitenkaan
paluu samaa reittiä pitkin ei houkuttele. Kyllä se shopping center vielä löytyy.
Kartan mukaan heidän pitäisi päästä vasemmalle,
pohjoisen suuntaan, ja löytää joki tai hotelli. Äiti päättää, että heidän on paras
kääntyä vasemmalle, kapealle kujalle, joka johtaa läpi matalan hutongalueen. Siten
he jossain vaiheessa päätyisivät joelle. Tämä on todella alkuperäistä asuinaluetta,
ei sellaista turistien nähtävyydeksi somistettua, jossa he muutamaa päivää
aikaisemmin kiersivät. Täällä ihmisillä ei ole vessoja, vaan pienet tytöt
nostavat mekkonsa helmoja ja pissivät kotiportaalleen. Tänne pullonkerääjämummot
palaavat tyhjentämään säkkejään kotipihalleen lajiteltavaksi. Täällä
ikkunantekijät kuivattavat pyykkinsä kadulla upouusien ikkunankarmien päällä:
kauppa ei taida tänään käydä, joten on aikaa pyykätä. Jossain täälläpäin Äiti valokuvasi
talvipakkasella kaloja kuivamassa talojen ovensuissa. Nyt kesähelteellä hän sipsuttaa
sandaaleissaan, sievät, pienet, paperiset ostoskassit kädessään. Niiden sisälle
on sieviin silkkipapereihin kääritty sieviä pieniä vaatteita. Vastaantulijat katsovat
heitä kummissaan. Mitä nuo valkonaamat hakevat täältä?
Mitä muuta käyttöä olisi parvekkeelle kuin varastohuoneena? |
Pyykkipäivä |
Löytyy pieni kujakauppa, jonkinlainen lähikaupan,
lehtikioskin ja huoltoaseman yhdistelmä, jonka ovessa roikkuvia leveitä
muovikaistaleita Äiti raottaa päästäkseen astumaan sisään. Torkkuva mies nousee
laiskasti telttatuolistaan ja silmäilee heitä epäluuloisesti. ”Wŏ yào măi
shuĭ”, pyytää Äiti vettä. Sen verran hän on jo oppinut, ettei kannata itse
osoittaa vesipullolta näyttävää pulloa, vaan antaa myyjän ojentaa oikea pullo.
Sillä muutaman kerran Äiti on pettymyksekseen huomannut vasta maistaessaan ostaneensa
veden sijasta jotain kummallista, makeaa litkua. Ei auttanut, vaikka hän oli
varmistanut sen olevan vettä ja myyjän oli nyökytellyt myöntävästi. Kiinalaisten
mielestä vesi taitaa olla limsan synonyymi.
Mies nostaa paksun viltin kylmäaltaan päältä ja kaivaa
pohjalta vesipullon. ”Èr yuán”, hän murahtaa ja nostaa kaksi sormea pystyyn
näyttääkseen hinnan.
Vesipullo on lähes umpijäässä mutta sulaa nopeasti
kuumuudessa. Tyttö painaa kylmän pullon otsalleen ja huokaisee
tyytyväisyydestä. Jalkakin alkaa taas nousta ketterämmin. Heidän jonkin matkaa
taivallettuaan Äiti osoittaa sormellaan: korkean rakennuksen katolla lukee suurin
kirjaimin ”East”. Maamerkki on löytynyt! Tuossa hotellissa Äiti ja Isä yöpyivät
previsiitillään tammikuussa. Hetken päästä ja Äiti tytär yhyttävät joen, joka
talvella oli osittain jäässä, siten että Äiti ja Isä olivat ikkunastaan
kauhulla katselleet uhkarohkeita kalastajia talsimassa jäällä. Nyt joki virtaa
matalana ja liejuisena ja samat kalastajat istuvat onkineen sen penkereillä.
Korkean hotellin vieressä on uusi ostoskeskus, jonka
englanninkieliseen kirjakauppaan Äiti ja tytär pikaisesti piipahtavat. Sieltä
Äiti löytää viimein etsimänsä: Pekingin kartan. Suurien seikkailujen aika on
ohi…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mukavaa jos jätät kommentin :)