Haku kansainväliseen kouluun

(Jatkoa tarinoille: Koulu ja kielipolku sekä Ensimmäinen ongelma: kuinka vaikeaa on päästä kouluun)

Pekingin previsiitin jälkeen oli selvää, mihin kouluun he halusivat perheen kolmannen koululaisen: siihen tutustumaansa kansainväliseeen kouluun, jonka mottona oli, että koulun pitää olla kivaa. Kyseinen koulu on etenkin pohjoismaisten perheiden keskuudessa erittäin suosittu ja haluttu ja siksi heitä kehotettiinkin olemaan ajoissa liikkeellä. Tuolloin isompien sisarusten työläs hakuprosessi toiseen kouluun oli vielä pahasti kesken ja työllisti Äitiä hyvin paljon, joten kolmannen lapsen hakeminen päästiin aloittamaan vasta viikkoja myöhemmin, tammikuun lopussa.

Kuopuksen kohdalla pohdinta vielä jatkui, sillä mahdollisuutena olisi ollut myös kolmikielinen päiväkoti ihan kodin lähettyvillä.  Sieltä ei kuitenkaan lähetetty sähköpostitse luvattuja hakupapereita, ja jossain vaiheessa vanhemmat päätyivät lopputulokseen, että lasten kannalta on näiden parempi olla samassa koulussa ja kenties matkustaa samalla koulubussilla.

Myöhään eräänä tammikuun iltana Äiti ja Isä käynnistivät haun aloittamalla nettikaavakkeen täyttämisen. Ensin piti luoda tunnus perheelle ja antaa vanhempien tarkat tiedot. Muutaman päivän päästä heidän oli tarkoitus jatkaa kaavakkeen täyttämistä, mutta he eivät muistaneetkaan antamaansa salasanaa. Uuden kertakäyttötunnuksen sai tilattua sähköpostitse ja ohjeena oli käydä nettisivulla vaihtamassa se heti uuteen itse valittuun tunnukseen. Mutta se ei ollutkaan niin yksinkertaista: salasanan vaihtamiseen vaadittiin vanha salasana! He panivat viestiä koulun it-tukeen saamatta sieltä koskaan vastausta. Monen viikon ajan he pääsivät kirjautumaan lomakkeeseensa ainoastaan pyytämällä joka ikinen kerta ensin sähköpostitse uuden kertakäyttötunnuksen. Kunnes eräänä päivänä Äiti huvikseen näpytteli kokeeksi päästään jonkun mieleensä juolahtaneen tunnuksen (jota hän ei enää jälkeenpäin edes muistanut) ja pääsi vahingossa kirjautumaan suoraan sisään. Ja hänen onnekseen kone tarjosi salasanan tallentamista.

Seuraava vaihe oli luoda Kolmoselle oma hakemus. Paitsi antaa tiedot lapsesta ja tämän kielitaidosta, piti lomakkeeseen liittää myös sekä lapsen kuva (jpg-formaatissa), kopiot lapsen ja Isän passeista (pdf:nä) ja kopiot kolmen viimeisimmän vuoden todistuksista (pdf:nä). Formaatti oli tarkka, sillä ohjelma ei hyväksynyt väärässä formaatissa lähetettyjä.  Isän kuvasi dokumentteja puhelimellaan ja lähetti ne sähköpostitse Äidille, joka tallensi ne koneelleen ja liitti hakemukseen. Aikaa ja turhia yrityksiä kului, ennen kuin kaikki olivat oikeissa formaateissaan liitettynä hakemukseen.

Taas piti kääntää lapsen todistukset – tällä kertaa englanniksi. Tämän lisäksi yhdeksänvuotiaan lapsen piti itse täyttää oma lausuntonsa, jossa kysyttiin muun muassa hänen mielipidettään omista vahvuuksistaan, heikkouksistaan, lempiaineistaan sekä kuinka hän toimii, jos koulussa tulee ongelmia (helppoja kysymyksiä verrattuna niihin, joita oli kysytty videohaastattelussa eräiltä suomalaistytöiltä heidän hakiessaan kansainväliseen kouluun Kiinassa: ”What is your contribution to this school?”) Lausunnon sai kirjoittaa omalla kielellään, mutta Äiti joutui kääntämään sen englanniksi ja molemmat paperit skannattiin taas hakemuksen liitteiksi. Myös lapsen luokanopettajalle lähetettiin linkki, jonka kautta tämä kävi täyttämässä lomakkeen antaakseen suosituksensa.

Tässä vaiheessa Äiti ja Isä ryhtyivät hakemaan kuopuksellekin paikkaa samasta koulusta. Äidin mielestä lasten pitää saada olla pieniä ja keskittyä leikkimiseen mahdollisimman pitkään ilman koulupakkoa, sillä ’kyllähän sitä koulua ennättää käymään loppuikänsä’. Siitä huolimatta, että esikoinenkin aikoinaan oppi omasta halustaan lukemaan nelivuotiaana ja on sen jälkeen nauttinut kirjoista, kirjoittamisesta ja oppimisen ilosta, arvostaa Äiti suomalaisen koulujärjestelmän 7-vuoden aloitusikää.

Niinpä päätettiin hakea Neloselle paikkaa päiväkotiryhmästä, vaikka koulu olisi halunnut sijoittaa 5-vuotiaan kuopuksen ikänsä mukaisesti kindergarteniin eli eskariin. Äiti kirjoitti useita viestejä kouluun siitä, kuinka lapsen jaksamisen kannalta olisi parempi, että hän kielitaidottomana saisi ensin perehtyä pelkkään vieraiden kielten oppimiseen ilman muuta opetusta.  Äiti muistutti myös, että seuraavana vuotena lapsi joutuisi aloittamaan sikäläisen ryhmänsä kanssa ensimmäisen luokan, mutta perheen muuttaessa jouluna takaisin Suomeen hän palaisikin ikätovereittensa ja vanhojen kavereittensa luo eskariin. Tämähän koettelisi lapsen itsetuntoa eikä siinä olisi mitään järkeä.

Koulusta vastattiin, että lapsi kyllästyisi pienten ryhmässä, koska siinä olisi paitsi vuotta myös kahta nuorempia lapsia. Äiti vastasi lapsen nykyisessäkin ryhmässä olevan 3-5-vuotiaita ja että alussa hänen varautuneelle ja tarkkailijana toimivalle lapselleen olisi huomattavasti helpompi tutustua uuteen kouluun itseään nuorempien kanssa. Viimein vetoomus meni läpi, tosin koulun varhaiskasvatusasiantuntijat arvioisivat tilanteen uudelleen sen jälkeen, kun lapsi olisi ollut kuusi viikkoa koulussa, ja tämän jälkeen mahdollisesti sijoittaisivat lapsen kindergarteniin.

Hakemukseen piti myös täyttää lomakkeet lapsien terveydentilasta sekä skannata lääkärintodistukset. Yksityisellä tehty lääkärintarkastus sattui samalle päivälle kuin neuvolan rutiinitarkastus. Lääkärintarkastusta nopeuttaakseen neuvolantäti täytti kuopuksen lääkärinlomakkeeseen valmiiksi pituudet ja painot, näöt ja kuulot ym. rutiinineuvolakäynnin tiedot. Äiti toimitti tämän jälkeen lapsen päiväkotiin ja jätti todistuksen lapsen lokeroon, pani vielä siitä Isälle viestin tiedoksi. Iltapäivällä Isä haki lapsen päiväkodista, ajoi kiireesti kotiin ja lähetti sieltä Äidille tekstiviestin: ”Missä sanoit sen todistuksen olevan.” Äiti vastasi kesken luentonsa: ”Päiväkodin lokerossa - kuten aikaisemmassa viestissäni kerroin...” Päiväkoti oli juuri mennyt kiinni. Lääkäriasemalla valkotakkinen setä kirjasi samat tiedot uudelleen ja hymähteli, että eihän siellä Kiinassa tiedetä, kuinka paljon meillä lapsia oikein tutkitaan.

Early years –ryhmään ei vaadittu niin monia papereita ja vanhempien täyttämä lomake riitti, eikä lapsen sentään tarvinnut täyttää omaa lausuntoaan (kindergarteniin olisi tarvinnut!) Neljä viikkoa oli kulunut ja viimeinkin kaikki paperit olivat kunnossa, skannattu ja liitetty hakemukseen.

Enää puuttui hakemismaksu, parin sadan euron summa, joka piti maksaa koululle siitä hyvästä, että saa ylipäänsä hakea sinne. Firmalta ja koululta oli kysytty, onnistuisiko jos firma maksaa maksun suoraan.  Firma pyysi koulua lähettämään laskun firmaan. Koulun taloustoimistosta tuli ensin viestiä, ettei onnistuisi, mutta muutaman päivän päästä tuli ilmoitus, että onnistuisi sittenkin. Rahaa ei kuitenkaan kuulunut. Äiti tarkisti joka päivä nettihakemuksesta kohdan application fee, joka näytti punaista, maksamatonta.

Isä ennätti lukemaan sähköpostinsa ensin. Muutaman päivän päästä viimeisten dokumenttien lähettämisestä Äidin puhelin piippasi kesken tunnin: Isä lähetti viestin, että kumpikin lapsi on hyväksytty kouluun!

Tänä päivänä kouluun hyväksymisestä on aikaa jo kolme viikkoa, mutta application fee näyttää edelleen punaista. Koulu ei ole saanut rahojaan vieläkään!



P.S.
Muita kirjoituksiani aiheesta löytyy näiltä sivuilta: eurooppalaisessa koulussa, kansainvälisessä koulussa, Suomi-koulussa (eli kuinka pysytään suomalaisina) sekä  näistä: Ensimmäinen ongelma: kuinka vaikeaa on päästä kouluun, Haku kansainväliseen kouluun  ja Koulu ja kielipolku.