Pitkästä aikaa luin suomenkielisen kirjan. Liekö ensimmäisen
Pekingiin muutettuamme. Ehkä alitajuisesti ajattelin Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa –romaanin olevan
sopiva jatkumo Satavuotiaalle, kun
pakkasin laukkuani ja valitsin juuri tämän helsinkiläisen palvelutalon
vanhuksista kertovan jännärin matkalukemisekseni Etelä-Kiinaan. Tai ehkä
ystävyydestä kertova tarina sopi mielestäni tunnelmaan, kun lähdin oman
ystäväni kanssa matkaan.
Aluksi kirja oli mielestäni hulvattoman hauska, naureskelin
itsekseni ja harmittelin, etten voinut lukea hauskoja kohtauksia ääneen, eihän
saksalainen ystäväni olisi ymmärtänyt niistä sanaakaan. Pian kirjan tunnelma
muuttuu kuitenkin painostavaksi, vanhusten ympärillä tapahtuu kummallisia
asioita ja lähipiirissä outoja kuolemia. Myös vanhusten pahin pelko, joutuminen
dementiaosastolle, tapahtuu liiankin monen kohdalla. Lukiessani ahdistavinta oli
kuitenkin se, että tunnistin kirjan kuvaavan liiankin totuudenmukaisesti vanhustenhoitoa
nykypäivän Suomessa. Virpi Hiukkasia, kiukkuisia hoitajia, alati vaihtuvia
lähihoitajia, piikillä rauhoiteltavia ”aggressiivisia” potilaita, potilasta
näkemättä diagnoosinsa tekeviä lääkäreitä ja täysin turhaan dementoituneita
vanhuksia olen valitettavasti nähnyt omin silmin seurattuani erään
muistiosaston elämää muutaman kuukauden ajan jokunen vuosi sitten. Lukuahdistustani lisäsi omantunnon
kolkuttelu: tunnistin hyvin itseni Irman kullanmuruista, jotka lentelevät
ympäri maailmaa eikä heillä ole aikaa pitää huolta läheisestään eikä vierailla
tämän luona, käydä katsomassa, mitä laitoksen seinien sisällä tapahtuu. Mahtaako heitä edes kiinnostaa?
"Minun kullanmuruni ovat sitä mieltä, että minä en enää pärjää itsekseni. Ja jos pärjäänkin tänään, pitäisi mennä varmuuden vuoksi etukäteen säilöön johonkin laitokseen, mieluiten kunnan vanhainkotiin, niin tämä krematorion odottelu ei tulisi heille niin kalliiksi. He eivät päässeet työkiireiltään tänne kokoukseen, ja siksi heille piti tehdä etäläheiskysely."
"Tuon sanan sinä keksit itse", väitti Anna-Liisa.
Mutta etäläheiskysely oli oikea sana, se oli kysely, joka tehtiin potilaan läheisille, kun heidän piti hoitaa hevosiaan, eivätkä he päässeet käymään sairaalassa.
"Jaha, vai niin. Minä ajattelin, että kantasana oli etäläheinen, ja sehän sopisi hyvin sinun kullanmuruihisi." (S. 356-357)

Kirjan ansioksi on luettava, että se tuo esiin vaikeita ja
päivänpolttavia asioita ja panee lukijan tutkimaan omaa sydäntään. Moneen
kertaan meinasin heittää kirjan nurkkaan ja siirtyä suoraan viimeiselle sivulle
katsomaan, päättyykö tarina edes jotakuinkin onnellisesti. Kirjan huumorin, vanhusten
lennokkaiden ajatusten ja heidän toisinaan hulvattomien edesottamustensa avulla
pinnistelin loppuun.
Suomi oli
täynnä eläinten suojelijoita ja muita aktivisteja, joiden takia eläinten hoitaminen
oli tarkkaan valvottua toimintaa. Piti olla riittävästi tilaa, omaa rauhaa,
auringonvaloa, säännöllistä ulkoilua, lajityypillisiä virikkeitä, monipuolista
ravintoa ja muuta sellaista, mistä vanhusten oli turha edes uneksia. (S. 40)
Loppujen lopuksi Yangshuossa ei onneksi lukemiselle jäänyt paljon
aikaa, joten luin kirjan loppuun vasta arkeen palattuani, työmatkoillani
koulubussissa. Puoli tuntia kerrallaan oli täysin riittävästi Ehtoolehdon
arkea. Enempään en olisi pystynytkään. Kirjasarjan toinen osa saa odotella
kirjahyllyssäni, minun on nyt välillä rentouduttava täysin tavanomaisten
fiktiivisten murhien ja niitä ratkovien perinteisten salapoliisien parissa. Niiden, joissa veitsi vilahtaa tai ase laukeaa, sen sijaan että uhri jätetään kuihtumaan pois ahdingossaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mukavaa jos jätät kommentin :)